keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Lavalta: Vanja-eno (Kansallisteatteri)

 Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin Vanja-eno oli syyskauden odotetuimpia tapauksia. Liput esitykseen oli hankittu jo kevään tarjoustempauksen yhteydessä ja päiväksi valikoitunut juhlapäivä: 28.10.2014 oli Vanja-enon Suomen kantaesityksestä kulunut tasan 100 vuotta. Juhlava tilaisuus siis edessä muutenkin.

Ivan Petrovitš, Vanja-eno, on vuosikaudet pitänyt huolta maaseutukartanosta Sonjan ja palvelusväen kanssa. Vieraana nähdään lähinnä seudun lääkäri Astrov, komea mutta juopotteluun taipuvainen mies. Kesävieraiksi saapuneet professori ja hänen nuori vaimonsa Jelena sekoittavat tilannetta. Kukaan ei tunnu saavan haluamaansa, kaipuuta on ilmassa, ovia paiskotaan mutta empimisestä ei uskalleta päästää irti kuin hetkellisesti. Rikkinäisillä ihmisillä ei tunnu olevan kykyä tehdä ratkaisuja oman elämänsä suhteen, tai ainakaan ratkaisuja niin että asiat päättyisivät onnellisesti.

Itselläni ei ollut Tšehovin klassikkonäytelmästä oikeastaan minkäänlaisia ennakkotietoja, joten katsomoon oli hyvä istua odottamatta juuri mitään. Ja totta puhuen sitähän se oli, siis että loppujen lopuksi näytelmässä ei tapahtunut paljoakaan. Rivien välissä toki sitäkin enemmän, katseissa ja paiskotuissa ovissa.

Roolitus näytelmään on tehty taiten. Eniten lavalla toki loistavat päärooleja näyttelevät Kristo Salminen, Krista Kosonen, Eero Aho ja Emmi Parviainen, mutta myös sivuhenkilöt ovat olennainen osa tätä rappeutuvan talon palapeliä. Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Seppo Pääkkönen ja Seela Sella kannattelevat muita, häilyvät taustalla ja pysyvät jollain tavalla vakaina muiden elämien murentuessa. Kiitosta täytyy tässä toki myös antaa ohjaaja Westerbergille, jonka käsissä näyttelijät ovat näihin suorituksiin taipuneet.

Kuva: Stefan Bremer

Hengästyttävä on myös Markus Tsokkisen massiivinen lavastus. Vanha maaseutukartano kohoaa Suurella näyttämöllä jylhänä, rapistuvana ja sisäänpäin kääntyneenä. Talon käytäviin tuntuu eksyvän. Visuaalisuus on muutenkin näyttävää. Etenkin ensimmäisellä puoliajalla suuressa roolissa oleva vesi saa vaikuttumaan. Sade kastelee, muuttaa tunnelman, myrsky hakkaa ikkunoita.

Reilun kolmen tunnin kestoon venyvä näytelmä kannattelee itseään hyvin. Istuminen ei tunnu puutuvalta, aplodien alkaessa tuntuu lähes kummalta. Palaan jälleen kerran näyttelijäntyöhön. Salminen on oivallinen rajalla heiluvana Vanjana, rakkaudettomana ja epävarmana itsestään. Kosonen kantaa itseään arvokkuudella läpi näytelmän, marmorista ulkokuorta ei hevillä murreta. Parviainen helkkyy elämäniloa ja toivoa kaiken sen epävarmuuden alla. Aho on epätoivoinen, murtunut ja vakuuttava. Tällaista olisi katsonut helposti pitempäänkin.

Kuva: Stefan Bremer

Vanja-eno sai vaikuttuneeksi. Tuntui siltä, että on ollut katsomassa todella ammattitaitoista teatteria, jossa katsojaa ei aliarvioida. Osaset ovat kohdallaan, näyttelijät tuntuvat seisovan hahmojensa takana. Vanja-eno ei nousse suosikkinäytelmieni joukkoon, mutta se muistuttaa siitä miten hienoa teatteri voikaan olla.

Kiitos Kansallisteatteri.

***

Lisää kiitosta voitte löytää sekä Teatterikärpäsen puraisuja- että Paljon melua teatterista -blogeista.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta

Elävä fossiili tässä moi.

Ilkka Hanskin, Ilkka Niiniluodon ja Ilari Hetemäen toimittama Kaikki evoluutiosta (Gaudeamus, 2009) tarttui kirjastosta vaihteeksi mukaan satunnaisotannalla. Teos on julkaistu vuonna 2009 evoluutio-teemaisten Tieteen päivien yhteydessä ja siinä on koottu yhteen kymmenien kirjoittajien tekstejä. Biologinen evoluutio on kirjassa vain yhdessä osassa, sillä käsittelyyn päätyvät myös Ihminen ja kulttuurin evoluutio sekä Tulevaisuus.

Aivoja verrataan liian usein tietokoneeseen, jossa johdot ja piirit pysyvät samanlaisina ja vain ohjelmistot muuttuvat. Auvotietokoneessa muokkautuu kuitenkin myös kovalevyn rauta. Ihminen voi muuttaa aivojensa piirejä toimimalla, aistimalla ja ajattelemalla. (Riitta Hari: Muuttuuko mieli, muovautuvatko aivot?)

Kirjan ensimmäinen osio, Evoluutio luonnossa, jaksoi kiinnostaa ja ilahduttaa eniten, sillä töissä opetan tällä hetkellä lukion biologian ensimmäistä kurssia jossa asiaa käsitellään. Muiden tekstien kohdalla huomasin sitten hieman väsyväni, sillä tekstin kiitettävästä helppotajuisuudesta esimerkiksi oikeuden evoluutio tai globalisaatio ei jaksanut kiinnostaa niin paljon. Harmi. Tapahtui sitä innostumista silti niissä muissakin osissa. Esimerkiksi kielen evoluutio oli kiinnostavaa, samoin aivojen muotoutuminen teknologian kehittyessä.

Luonnonvalinta etsii tehokkaita ratkaisuja eliöiden kohtaamiin ongelmiin, eikä älykkyys suinkaan ole aina paras ratkaisu, aivotoiminta kun kuluttaa runsaasti energiaa. Niinpä älykkyyttä, kuten muitakin ominaisuuksia, puretaan tarpeen tullen pois: tiaisten hippokampuksen on osoitettu pienenevän aina pesinnän alkaessa, kun talvisia ruokakätköjä ei enää tarvitse muistaa. (Hanna Kokko: Mitä jokaisen tulisi tietää evoluutiosta?)

Kirjoittajia täytyy joka tapauksessa kiitellä siitä, että vaikka tekstissä pomppii HOX-geenejä ja muita jännittävyyksiä, on juttu silti mielestäni luettavaa. Toki katselen kirjaa humanistiluonnontieteilijän lasien läpi, mutta sanottakoon nyt vaikka niin että voisi siinä tieteen popularisoinnissa onnistua paljon huonomminkin.

Tulevaisuudessa talouden perustana voivat olla ajattelu ja haaveilu. Myös silloin on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että talouden mekanismit eivät tuota eriarvoisuutta, aiheuta konflikteja tai latista elämää. (Juha Sihvola: Tulevaisuuden evoluutio)

Kaikki evoluutiosta on joka tapauksessa laadukas tietoteos, jonka kieli tuntui ymmärrettävältä ja asia relevantilta. Evoluutiota käsitellään monipuolisesti eri näkökannoilta ja täten houkuttaa lukijoiksi ehkä muitakin kuin tietojaan päivitteleviä luonnontieteilijöitä. Jos haluaa kuitenkin päivittää tietoaan evoluutioteoriasta, suosittelen lämpimästi tutustumaan ainakin kirjan ensimmäiseen osioon.

Ja oppi tässä uuttakin. Tai ehkä asia on jossain vaiheessa opintoja tullut ilmi, mutta nyt vasta tajusin että kaikki nisäkkäät ihmistä lukuunottamatta voivat hengittää niellessään. Aikamoista.

Ilkka Hansi, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta
Gaudeamus, 2009. 259 s.
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

maanantai 27. lokakuuta 2014

Hullu lokakuu Mad Housessa

Art makes you sane and wonderfully mad, I say.

Lokakuussa kävin katsomassa huikean määrän esittävää taidetta. Osittain tästä voi syyttää Suvilahdessa järjestettyä Mad House -tapahtumaa. Kuukauden kestänyt tapahtuma toi Helsinkiin liudan kotimaisia ja ulkomaisia taiteen moniosaajia, jotka esittivät mitä erilaisempia performansseja ja esityksiä. Itse hankin tapahtumaan kuukausilipun (miten hieno keksintö!) ja ravasin tapahtumissa sydämeni kyllyydestä. Silti osa kiinnostavista esityksistä jäi näkemättä.

Kuukausilipun mahtava piirre oli joka tapauksessa se, että kun sen oli hankkinut, oli esityksiin lähtemisen kynnys paljon pienempi. Esitykseen lähtemiseen riitti, että se kuulosti edes etäisesti kiinnostavalta. Täten tuli hypättyä pois omalta mukavuusalueelta ja katsottua myös erilaisia esityksiä.

Mad Housen aikana ehdin nähdä seuraavat esitykset:
Ehkä-tuotannon ilta: Heli Meklin ja Beta Collective
Todellisuuden tutkimuskeskuksen RMEO & ULIA
Via Negativa & Oblivia: In Transition (Work in Progress)
Via Negativa: On the Right Track
Domini Públic
Kuriton Company: We're Halfway There
Gnab Collective: Hamlet Private

Lisäksi osallistuin Curt Richterin Nomadic Studio: Portrait as Performance -projektiin, jossa Richter otti pop up -studiossaan kuvia halukkaista ja käyttää niitä loppujen lopuksi näyttelyssä ja kirjassa. Itse kävin kuvattavana heti avajaisiltana. Richter oli todella mukava ja kuvat sai myös omaan sähköpostiin, niistä tuli hyvä mieli.

Kiittää täytyy myös virvokkeista vastannutta Ihana Baaria, josta sai esimerkiksi ä-lyt-tö-män hyvää porkkanakakkua ja flunssantappojuomaa.

Toivon Mad Houselle monia uusia tuotantokausia (ja jatkuvaa mahdollisuutta hankkia kuukausilippu)! Chin chin!

***

Mad Housen 1. tuotantokausi päättyy virallisesti keskiviikkona, jolloin tapahtuma laitetaan purkkiin Open Stage -tapahtumalla klo 19.00 alkaen.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessuhulinaa kolmin kerroin


Lokakuun tärkein tapahtuma eli Helsingin Kirjamessut koitti vihdoin ja viimein. Messuille oli auliisti suotu bloggareille bloggaripasseja, joten heiluin paikan päällä kerrankin kolmena päivänä. Täytyy tässä alussa sanoa, että messuväsymys rupesi lauantain jälkeen hieman iskemään ja kukkaron pohja alkoi uhkaavasti näkyä, mutta eihän tätä viikonloppua olisi jättänyt silti väliin. Ohessa siis rönsyilevä ja luvattoman pitkä kolmen päivän messuraportti (kännykkä)kuvineen päivineen.

Perjantain messupäivä oli omalta osaltani varsin lyhyt ja tehokas aikataulurajoitteiden vuoksi. Ehdin paikalle kuitenkin vähän kolmen jälkeen ja tein messuhallissa pikaisen kierroksen ehtien kuunnella hetken Esko Valtaojaa ja kaapaten Teoksen osastolta heräteostoksena mukaani Linnun nimi -teoksen. Neljältä oli aika siirtyä kohti lukupiireille varattuun auditoriotilaan.

Päädyin siis vähän puskista osallistumaan Kari Enqvistin uusinta teosta Ensimmäinen sekunti käsittelevään lukupiiripaneeliin. Muina "lukupiiriläisinä" paikalla olivat Penjami Lehto, Maaria Ylikangas, Aleksis Salusjärvi ja Nadja Sokura. Varsinaista lukupiirimeininkiä emme ehtineet kirjasta harrastaa, vaan ennakkoon vaihdoimme joitain mielipiteitä facebookin kautta.

Puolitoista tuntia kului lukupiirin parissa yllättävän vauhdikkaasti. Keskustelimme muun muassa kirjan sisällöstä (Tarvitseeko tätä ymmärtää? Ei kuulemma tarvitse, sanoi Enqvist, kyse on enemmän emootioista), analogioista (osa toimi, osa ei) ja populaaritieteen kirjoittamisesta yleisemmin. Paikalla oli myös toki lukupiiriin ilmoittautunutta väkeä, jotka pääsivät ääneen tilaisuuden loppupuolella. Tyhjentävämpää raporttia voitte lukea esimerkiksi Luutii-blogista, siellä Tiina Käkelä-Puumala on onnistunut oivallisesti tiivistämään keskustelun olennaisimmat pointit. Oma tekstini itse kirjasta ilmestyy blogissa myöhemmin. Jos kirja kuitenkin kiinnostaa jo nyt enemmän, on Kaiken voi lukea! -blogin Jori arvioinut sen jo blogissaan.

Paneelin jälkeen lähdin vielä luovimaan messuhalliin ja kaappaamaan mukaani ostoslistalla olleita teoksia. Huomasin yllätyksekseni, että tällä kertaa ei ainakaan mieleen tullut yhtään varsinaisesti kaipaamaani vanhaa kirjaa, joten antikvariaattipuolella seikkailu jäi lähinnä kirjojen hypistelyksi. Keskityin reteästi siis hankkimaan uudempia teoksia ja kustantamojen kojuilta mukaan tarttuivat alla olevan kuvan mukaiset teokset.


Ostosrumban jälkeen oli aika suunnata Suvilahteen katsomaan Hamlet Privatea, joten messut jäivät perjantain osalta tähän. Pihalla oli kuitenkin aikaa ottaa yhteiskuva sairaan hienon rosvoauton kyljessä.

***

Lauantaina ehdin messuille heti aamusta, päivä alkoi leppoisasti Tammen ja WSOY:n yhdessä järjestämällä bloggaribrunssilla. Ruoan lisäksi paikalla oli seitsemän kirjailijaa, joita Ella Kanninen taitavasti haastatteli. Tilaisuudessa päästiin kuulemaan kotimaisista kirjailijoista Maritta Lintusta, Sinikka Nopolaa, Riina Katajavuorta ja Jari Järvelää, ulkomaalaisvahvistuksina nähtiin Kim Leine ja Paolo Giordano. Puolitoistatuntinen, tai oikeastaan vielä siitä vähän venähtänyt, tilaisuus oli kiinnostava ja lukulistalle nousi heti useampi kirja. Oikeastaan kaikki tilaisuudessa esitellyt kirjat vaikuttivat oikein potentiaalisilta. Kun mahdollisuus tuli, nappasin itselleni arvostelukappaleina Lintusen Hulluruoholan ja Järvelän Särkyvää. Kiitos myös Järvelälle hienosta omistuskirjoitusta, jossa on mukana härkäpiirros!

Matka jatkui messuhallin puolelle. Kävin uudestaan ostoksilla hankkimassa muun muassa kaipaamani Rajaniemen Kausaalienkelin ja saattoi sinne kirjakassiin päätyä muutama muukin teos. Lounaan söin ruokamessujen puolella, terveellisesti pitsaa ja jälkkäriksi jäätelöä Caminitulta koska pitäähän sitä syödä että jaksaa.

Ensimmäinen kuuntelemani messuohjelma oli Osuuskumman pisteellä. Magdalena Hai haastatteli kirjailija Anni Nupposta novellikokoelman Joen jumala tiimoilta. Nupposelta olen itse lukenut vain muutaman novellin, mutta Joen jumala meni kyllä nyt lukulistalle sillä hyvältä kuulosti. Seuraavaksi suuntana oli Tarinalaakso, jossa Siri Kolu ja Paula Noronen haastattelivat toisiaan hatusta nostettujen kysymysten avulla. Siinä kuultiin muun muassa minkä supervoiman kirjailijat haluaisivat ja kaivavatko he nenää. Aivan loistava tilaisuus ja kohdeyleisö, lapset, vaikuttivat tykkäävän aivan hulluna. Eikä ihme, sillä molemmat kirjailijat olivat todella läsnä ja yleisönsä loistavasti huomioivia. Lopuksi menin vielä jonon jatkoksi pyytämään omistuskirjoitusta Kolulta, sillä Rosvolat ovat meillä kuluneet automatkalukemisena (vaikka Hurja-Kaarlon imitointi tuppaakin viemään allekirjoittaneelta äänen).


Ihmismassan lävitse kohti seuraavaa kohdetta eli Gummeruksen ständiä, josta siirryimme pienempiin tiloihin juttelemaan bloggariporukalla Elias Koskimiehen kanssa. Ihmepoika on minulla vielä lukematta, mutta persoonana Koskimies on mielestäni niin valoisa että pitihän tähän tapaamiseen tuppautua mukaan. Tilaisuudessa Koskimies omien sanojensa mukaan horisi hirvittävän paljon, mutta todellisuudessa kertoi kiinnostavasti kirjansa taustoista ja omista elämänvaiheistaan ja jakeli jopa elämänohjeita. Harvinaisen lämminhenkinen lukijatapaaminen, tuli hyvä mieli. Lisäksi odotan nyt Ihmepojan lukemista vielä enemmän ja toivon, että Koskimies kirjoittaa joskus lupailemansa astrologiaopuksen.

Viimeisenä kohteena oli Elisa Kirjan piste, jossa Elisa Kirja siis esitteli bloggareille omaa palveluaan että lukulaitteita. Itse ehdin paikalle vähän myöhässä, mutta pääsin kuitenkin mukaan keskustelemaan palvelun hyvistä puolista ja parannusehdotuksista ja pohtimaan, mitä eroa on sähkökirjan ja paperikirjan hankkimisella. Leppoisa oli tämäkin tilaisuus ja oli kiinnostava tavata ihmisiä palvelun takana. Messujen aikana tuli myös napattua plakkariin kaksi EK:n messutarjouskirjoista niin sai taas puhelimeen uutta luettavaa.

Tässä vaiheessa oma draivi alkoi vähän hyytyä ja viimeisen kiertokävelyn jälkeen painelin kotiin korjaamaan oppilaiden kasvioita.


***

Sunnuntaina tein vielä pikaisen pyrähdyksen messulle, kun kävin päivystämässä bloggaajien pisteellä Boknäsin osastolla. Pari tuntia vierähti siinä oikein letkeästi, vaihdeltiin kuulumisia muiden bloggaajien kanssa ja saatiin siinä vinkata muutamaa kirjaakin. Muutama kustantamojen edustaja ja kirjailija kävi myös tervehtimässä ja juteltiin siinä mukavia. Oli ihan hauskaa vaihtelua edellisten messupäivien hulinaan ottaa ihan leppoisasti.

Lähtiessä kaarsin vielä Teoksen pisteen kautta ja kaappasin mukaani kaksi Johanna Sinisalon teosta, kun ne olivat niin houkuttelevasti siinä tarjolla. Samaan syssyyn piipahdin vielä Osuuskummalla ja kävin pyytämässä hurmaavalta Magdalena Hailta signeerauksen Susikuningattareen. Kiitos!

Messuviikonloppu oli siis varsin täysi, mutta täynnä hyviä kohtaamisia. Kiitos näistä tapahtumarikkaista messuista kaikille tapaamilleni kanssabloggareille, kirjailijoille, kustantamojen edustajille ja muille messuvilinissä kohtaamilleni tutuille! Ensi vuonna uudelleen?

Kuvassa hyytynyt bloggari ja rosvoauto.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Lavalta: Hamlet Private (Gnab Collective)

Cécile Orblin. Kuva: Marion Maisano

Pyöreällä pöydällä on kynttilä, pääkallo ja korttipakko. Näyttelijä Cécile Orblin toivottaa minut tervetulleeksi katsomaan Hamlet Privatea. Jännittää vähän, tämä on esitys jota olen Mad Housen tarjonnasta odottanut kaikista eniten.

Esityksestä tekee erikoisen se, että sen esittää yksi näyttelijä yhdelle katsojalle kerrallaan ja esitys toteutetaan baarissa tai kahvilassa. Noin 40 minuutin ajan näyttelijä käy katsojan kanssa läpi Hamletin tarinaa Talmeh-korttien avulla. Kortit on varta vasten esitystä varten tehty, niissä esiintyy Orblin itse ja ne kuvastavat hetkiä ja henkilöitä Hamletin tarinassa.

Orblin nostaa pakasta kortteja ryhmittäin, saan valita mitkä minua viehättävät tai puhuttelevat eniten. Järjestän kortteja haluamiini järjestyksiin. Tämän lämmittelyn jälkeen korttipakka sekoitetaan ja samalla pohditaan jotain kysymystä, jota itse päässään on vatvonut, jonka parissa on empinyt. Kun on valmis, pakka lasketaan pöydälle. Orblin nostaa pakasta jälleen kortteja, kuusi kappaletta, jotka antavat katsojalle vastauksen kysymykseen, tai ainakin suuntaviivoja sen pohtimiseen. Näyttelijä tulkitsee kortteja ja niiden merkitystä, mutta katsoja saa itse päättää niiden vaikutuksen ja merkityksen. Empiminen kysymysten äärellä on esityksen tärkeimpiä teemoja ja tässä saa rauhassa empiä ja miettiä omaa kysymystään, pysähtyä myrskyn silmään ja katsoa palaa omasta itsestään.

Lopuksi näitä kysymyksen pohtimiseen käytettyjä kortteja käytetään vielä kertomaan Hamletin tarina, siis se Shakespearen alkuperäinen, mutta korttien määräämällä tavalla. Toisilla esiin nousevat eri kohtaukset kuin toisilla. Itselleni Hamlet on tuttu ja jollain tavalla hyvin läheinenkin näytelmä ja olin oikeastaan hieman yllättynyt, kuinka ehjänä tarina saadaan kerrottua käyttämällä vain kuutta korttia ja niiden elementtejä.

Kaiken tämän kirjoitettuani huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa sanoa esityksestä paljonkaan, Omaa esityskokemusta on hankala avata enkä sitä välttämättä haluakaan siitä tämän enempää kertoa. Kokemus on jollain tavalla yksityinen, lämmin, mutta samalla niin intensiivinen että sen jälkeen ei tee mieli jäädä ihmisten keskelle istumaan. Orblin on ihanan läsnäoleva ja jollain tavalla turvallinen johdattaja empimisen teemojen äärelle. Esityksen jälkeen huomaan olevani vain tavattoman vaikuttunut ja liikuttunut, olen oikeastaan edelleen ja siitä tämä kirjoittamisen vaikeuskin varmasti kumpuaa.

Myös mies oli samaan aikaan katsomassa omaa versiotaan Hamletista, hän tosin englanninkielistä versiota näyttelijä Claudia Schwartzin kanssa. Myös hän totesi esityksen olleen yksi parhaista näkemistään tai kokemistaan esityksistä.

Hamlet Private on, lyhyesti sanottuna, yksi vaikuttavimpia koskaan kokemiani teatteriesityksiä. Kiitos Cécile Orblin, kiitos Gnab Collective, kiitos Mad House.

***

Hamlet Private on ensimmäinen osa Gnab Collectiven Päätös-trilogiaa ja se on esitetty ensi kertaa vuonna 2012. Tämän jälkeen esitys on kiertänyt maailmalla saaden seurakseen muun muassa saksan- ja italienkieliset tulkinnat. Trilogian toinen osa Polku (oma kokemukseni) sai ensi-iltansa tänä vuonna ja viimeinen osa esitetään ensi vuonna (2015).

torstai 23. lokakuuta 2014

Lavalta: We're Half Way There (Kuriton Company)

Kuva: Milka Mustonen

Mad House -viikko jatkui musiikilla, kun Ihana Baarin lavalla kipusi Kuriton Company. Esityksessä We're Half Way There esitetään, arvattavasti, Jon Bon Jovin kappaleita ja mietitään vähän faniuden olemusta. Lavalla nuoruuden rakkaudestaan haaveilevat Terhi Suorlahti ja Laura Hänninen.

Mitään playback-menoa lavalla ei kuitenkaan nähdä, vaan kaksikko on luonut kappaleista omat sovituksensa ja mielikuvansa. Livin' On A Prayer kuullaan virsitulkintana, You Give Love A Bad Name taipuu dramaattiseksi tangoksi harmonikan soidessa taustalla. Mies mainitsee yhdeksi suosikeistaan Never Say Goodbyen versioinnin koulun laulukoetyyliin. Meno lavalla on riehakas, omaääninen, idolille lempeä. Esitys on tehty rakkaudella, mutta myös pilke silmäkulmassa.

Ja jos fanit vanhenevat, vanhenee myös artisti. Loppufiiliksissä nähty vauhdikkaampi versio Livin' On A Prayerista saa esiintyjätkin hengästymään eikä se Bon Jovikaan ole tätä enää moneen vuoteen itse esittänyt. Fanius pysyy silti, oli se sitten lämmin muisto elämän varrelta tai edelleen voimissaan kytevä haikailu.

Mies vielä tähän halusi todeta, että on positiivisen ja ihanan kateellinen biisien esityskonseptista. Olisinpa keksinyt tämän itse.

Noin tunnin pituinen keikka on riemukas matka. Itsessä heräsi hymyä, iloa ja vähän jotain kyyneltäkin silmäkulmaan mutta väitän nyt että kyseessä oli vaan tämä flunssa. Hyvä mieli tuli tästä.

Lisäksi esiintyjillä oli ihan huikean hienot housut. Mistä niitä saa?

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Lavalta: Domini Públic (Roger Bernat)

Kuva: Domini Públic/Roger Bernat

Oletko syntynyt Suomessa? Tienaatko kuussa yli 3 000 euroa? Asutko Pitkänsillan pohjoispuolella? Oletko pitänyt asetta kädessä? Onko seksi mielestäsi yliarvostettua? Aiotko hankkia lapsia? Oletko ollut jääkiekko-ottelussa? Menetkö teatteriin saadaksesi iskun vasten kasvoja?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä osallistujat kuulivat kuulokkeistaan osallistuessaan Domini Públic -esitykseen Tiivistämön pihalla. Vastauksesta riippuen käveltiin joko pelikentän oikeaan tai vasempaan reunaan, tai keskelle, tai tehtiin jonkinlainen ele kuten nostettiin kädet ilmaan. Kysymykset vaihtelivat yleisestä henkilökohtaiseen. Joihinkin kysymyksiin joutuu miettimään omaa vastaustaan ennen reagointia. Samalla huomaa skannaavansa muita katsojia: kuka reagoi samoin kuin minä, kenen kanssa seison nyt ryhmässä.

Domini Públic esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa suomeksi Mad Housessa. Roger Bernat'n kehittämä yhteisöllinen peli saa ihmiset muodostamaan pieniä yhteisöjä ja ryhmiä, joita esityksen lopussa käytetään jonkin aivan uuden, fiktiivisen luomiseen. Esitys on kiertänyt ympäri maailmaa eikä ihme, sillä kokemus on ehdottoman kiinnostava.

Esityksen lopussa, fiktion loputtua, löydän itseni makaamasta kylmältä asfaltilta kiiltävästä metallipaperista tehdyllä huovalla. Olo on hämmentynyt ja tuli siellä ulkona vähän kylmäkin, samalla sitä on innoissaan uudenlaisesta kulttuurikokemusta. Fiktiivisen kohtauksen luominen tuntui tavallaan jopa hankalammalta kuin alun kysymyksiin vastaaminen, sillä yhtäkkiä ei tiennyt mitä tapahtuu. Pelissä muodostuneet yhteisöt päätyivät kohtaamaan toisiaan yllättävällä tavalla ja se oli tavallaan myös kiinnostavampaa kuin alku, ihmisten reaktiot yllättävien tilanteiden edessä.

En minä osaa muuta sanoa, kuin että oli hienoa ja erilaista. Kiitos.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...