maanantai 22. syyskuuta 2014

Liikkuvaa kuvaa: Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014)

Kuva: Nat Urazmetova

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit hyppäsivät taas eteen puskista enkä ollut yhtään ehtinyt valmistautua. Onneksi mies oli ja tuli nähtyä edes tämä yksi elokuva eli avajaispäivänä(kin) näytetty Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014). Dokumenttimainen elokuva taltioi Pulpin jäähyväiskeikkaa Sheffieldissä joulukuussa 2012 kertoen samalla myös kaupungin asukkaista ja yhtyeen faneista.

Pulp ei ole itselleni mitenkään erityinen bändi. Toki tiedän kappaleet Common People ja Disco 2000, mutta ikäluokaltani lienen väärä kuuluakseni todellisten Pulp-fanien joukkoon. Fanittamattomuus ei kuitenkaan haitannut elokuvan katselukokemusta, sillä meininki oli sen verran lämminhenkistä että siihen pääsi helposti sisään.

Parasta antia elokuvassa olivat joka tapauksessa Sheffieldin asukkaat, joita kuvattiin keikkapäivänä ympäri kaupunkia. Filmillä tavataan muun muassa sympaattinen lehtimyyjä Terry, kaksi lasta jotka eivät voi uskoa tuuriaan päästessään elokuvaan sekä oma suosikkini, vanha rouvashenkilö joka toteaa että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Ja sen jälkeen vetää pitkät sauhut tupakasta. Mahtava rouva.

Itse keikka, josta nähtiin pätkiä siellä täällä dokumentin lomassa, vaikutti monelle siellä olleelle unelmien täyttymykseltä. Sali oli täysi ja show näyttävä, iästään huolimatta bändi soitti tunteella ja erityisesti Jarvis Cocker heilui lavalla kuin heinämies. Että jos jäi bändin viimeiseksi, niin ei tainnut olla huono.

Elokuvan jälkeen ohjaaja Florian Habicht ja Pulpin rumpali Nick Banks kertoivat vielä elokuvan teosta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Ilmi kävi muun muassa se, että Banks on bändin jäsenistä ainoa, joka edelleen asuu Sheffieldissä. Jouduimme valitettavasti livistämään kesken haastattelun juna-aikataulujen vuoksi, mutta hyvä fiilis jäi kuitenkin.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Lavalta: The Pianist (Circo Aereo / Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Oman syyskauteni esittävän taiteen osalta pääsi avaaman Cirkoon vierailulle saapunut The Pianist. The Pianist on nähty Suomessa aiemminkin ja keräsi jo silloin rutkasti kehuja usealta taholta. Itse pääsin viime talvena näkemään pätkiä esityksestä Cabaret Jamonin yhteydessä ja ilahduin kovin, kun esitys saapui kokonaisuudessaan tänne uudelleen.

Circo Aereon tuotanto olevan The Pianist tuo lavalle klovneriaan ja fyysisen teatteriin erikoistuneen uusiseelantilaisen taiturin, Thomas Moncktonin. Pianistin tavoitteena on päästä lavalle ja soittaa kappaleensa flyygelillä, mutta ennen soittamista mahtuu matkan varrelle monta mutkaa. Katossa riippuva kristallikruunu, irtoavat flyygelinosat, katoilevat nuotit ja yhteistyökyvytön valomies ovat vain muutamia pianistin kohtaamista vaikeuksista.

Asetelma on yksinkertainen ja hyvä niin. Monckton ei tarvitse suurta määrää rekvisiittaa saadakseen katsojan kiedotuksi sormiensa ympärille. Yleisö on naurullaan mukana alusta loppuun saakka. Sanaton esitys välittää viestinsä tehokkaasti ja ihastutti katsomossa niin yleisön vanhempaa puolta kuin pienempiäkin (tosin aivan pienimmille noin tunnin pituinen esitys lieni hitusen pitkä).

On hämmentävää katsoa, kuinka monella eri tavalla ihmiskeho voikaan vääntyä ilman että se menee rikki. Tai kuinka pienillä asioilla ja oivalluksilla voi saada täyden katsomon purskahtamaan iloiseen nauruun. Joinakin hetkinä huomasin myös pelkääväni esiintyjän puolesta, show on sen verran raskas fyysisesti, mutta Moncktonin hymy ei hyytynyt vaikka hiki valuikin kasvoilla valtoimenaan.

Itse olin jälleen kerran vaikuttunut Moncktonin moniosaajuudesta. Tätä esitystä varten osattavien taitojen kirjo on laaja ja kaiken lisäksi pitäisi pystyä vielä vuorovaikuttamaan yleisön kanssa. Ei aivan yksinkertainen homma, mutta Monckton selviää siitä mallikkaasti. Yleisöön otettu kontakti tuntuu myös vaivattomalta ja lienee myös suomalaiseen makuun riittävän etäistä ettei katsomoahdistusta synny.

The Pianistista on jäljellä vielä neljä esitystä ensi viikolla.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry #3)

Meidän perheen Susikuningatar on vähän leppoisampi kuin Gigi. Mutta vain vähän.

Magdalena Hain Susikuningatar (Karisto, 2014) eli Gigi ja Henry -sarjan päätösosa oli minulle syksyn odotetuimpia uutuuksia. Niinpä kirja kiilasi itsensä samantien lukujonon kärkeen, kun sen kirjastosta sain. Eikä siinä lukemisessa kauaa nokka tuhissut, kun kirja tuli ahmittua käytännössä kahden päivän aikana julkisessa liikenteessä matkustettujen matkojen aikana.

Mussovits virnisti ja hänen sudenrinnastaan kuului syvä urahdus. Kyykistyin susimiehen viereen ja upotin sormeni karheaan, mustanharmaaseen karvaan, joka peitti harvakselaan miehen niskaa.
"Yksikään kuningatar ei pysty hallitsemaan yksin", sanoin. "Hänen täytyy osata jakaa vastuu. Uskolliset alamaiset ovat hänen todellinen aseensa."

Gigi on ottanut vastaan perimäosansa Umbrovian Susikuningattarena ja päättänyt lähteä lunastamaan valtaistuintaan takaisin maata nyt hallitsevalta Luopiolta. Homma ei kuitenkaan ole aivan helppo, sillä Gigin täytyy ensin kouluttautua Pariisissa sodankäynnin jalossa taidossa ja sen jälkeen päästä Umbroviaan väistellen Luopion lähettämiä salamurhaajia. Ja vaikka perille pääsisikin, ei varcolac-ihmissusien uskollisuus tule annettuna vaan se täytyy ansaita.

Trilogian kolmantena osana Susikuningatar oli saattanut helposti sortua monen kaltaisensa lailla tylsähkään sota- ja strategiakuvaukseen. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt, sillä edeltäjiensä tavoin teos tarjoilee hengästyttävää jännitystä ja kiinnostavaa maailmankuvausta sivujensa täydeltä. Kirja myös onnistui kertaamaan edellisten osien päätapahtumat kuin huomaamatta niin, että asiat palautuivat näppärästi muistiin. Saattaapa jopa olla, että kirja nousee suosikikseni tästä trilogiasta suurine teemoineen ja tapahtumineen.

Magdalena Hai ansaitsee myös edelleen (silinteri)hatunnoston tarkasta ja monipuolisesta maailmasta, jonka on luonut. 1800-luvun Eurooppa kuohuu kuten meidänkin maailmanhistoriassamme, mutta sekaan on heitetty Vihreän saaren hallinto ja pikkuinen mutta vahva Umbrovia Itä-Euroopassa. Erityisesti vallankumousta kohti kulkeva Pariisi ja Umbrovian palatsin monipuolisuus viehättivät. Kiinnostavia olivat myös kirjan hahmokavalkadiin liittyneet romanit.

Viehättävä piirre on myös edelleen kirjan steampunk-maailma, jossa Gigin mekaaniset osat ja hänen isänsä ihmeelliset keksinnöt tuntuvat juuri niin luontevilta kuin ne heidän maailmassaan ovat. Pidän myös kovasti, edelleen, Hain luomista ihmissusista. Susikuningatar pureutuu viimein syvemmälle siihen, mitä Umbrovian varcolacit oikeastaan ovat. Ihmissusien yhteiskunta on kiinnostava ja raadollisuudessaan kiehtova.

Susikuningatar piti minua otteessaan alusta loppuun saakka ja nyt huomaan jättäväni haikeita jäähyväisiä kirjan hahmoille. Viimeisen osan turbulenssi pisti pään pyörälle ja sydäntäsärkevät juonenkäänteet saivat suremaan hahmojen kanssa. Hai on kuitenkin osannut laittaa homman napakasti ja tyydyttävästi pakettiin niin, että vaikka hahmoja tulee ikävä on heidän kohtaloonsa tyytyväinen vaikka monille olisi toivonut parempaa.

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry #3)
Karisto, 2014. 448 s.
Kansi: Sára Köteleki

maanantai 15. syyskuuta 2014

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)

Schönbrunnin linnan pihalla Wienissä pääsee kokeilemaan taitojaan erilaisissa labyrinteissa. Niissä ei tosin tietääkseni hiippaile Grievereitä.

James Dashnerin The Maze Runner (Delacorte Press, 2007) tarttui lukulistalle Crackedin artikkelista 4 Cliche Things Every Dystopian Young Adult Movie Does. Totta puhuen en ole lukenut koko artikkelia, mutta otin ingressissä mainitut kirjat muistiin. Divergentin ja The Giverin luin jo ja nyt tosiaan lukuvuorossa tämä.

They stood in a vast courtyard several times the size of a football field, surrounded by four enormous walls made of grey stone and covered in spots with thick ivy. The walls had to be hundreds of feet high and formed a perfect square around them, each side split in the exact middle by an opening as tall as the walls themselves that, from what Thomas could see, led to passages and long corridors beyond.

Thomas herää metallisesta laatikosta ja tajuaa, ettei muista muuta kuin oman nimensä. Pian laatikko sitten avautuu ja tyyppi huomaa olevansa kiviseinien ympäröimällä alueella, joka on täynnä suurinpiirtein samanikäisiä poikia kuin hän itse. Siinä sitten selvitellään, että labyrintissa ollaan ja ongelmana on se, että sieltä ei tunnu pääsevän pois koska seinät liikkuvat öisin ja lisäksi käytävillä vaeltelee pelottavia Grievereita. Thomasin perässä paikalle tupsahtaa vielä tyttö, ensimmäinen laatuaan labyrintissa, ja tämän jälkeen tapahtumat alkavat eskaloitua joten ulos pitäisi päästä ja vähän äkkiä.

Sanon tässä ihan alkuun, että The Maze Runner oli oikein viihdyttävää lukemista. Dashnerin teksti rullailee eteenpäin kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Näkökulma on Thomasin, eli lukija on käytännössä aivan yhtä pihalla labyrintin toiminnasta mikä oli omasta mielestäni ihan mukavaa. Toisaalta, ja tässä moni GoodReads-arvioija oli samoilla linjoilla, välillä olisi toivonut että joku olisi etenkin alussa vastannut muutakin kuin että äläpä kysele.

Jännää oli joka tapauksessa lukea ja muutamana iltana tuli valvottua vähän liian myöhään kun ajattelin että luenpa vielä pari sivua. Ja kivaa oli myös se, että käytännössä kaikki hahmot olivat poikia kun tuntui että aika monessa on nyt ollut niitä tyttöjä. Paitsi että The Giverissa oli poika.

En sitten tiedä oliko tämä ehkä vähän pitkitetty ja loppu jätti meikäläisen kysymysmerkiksi, mutta eiköhän tuo kakkososa The Scorch Trialskin tule luettua. Nälkäpeli-vertaus kannessa kyllä pisti tympimään, koska ei tässä mielestäni nyt niin hirveästi mitään samaa ollut. Paitsi että dystopia ja että porukkaa kuolee jonkun verran, mutta samanlainen Battle Royale -meininki kyllä puuttui. Mutta mainoskikka kai sitten sekin.

The Maze Runnerista tulee muuten leffa, Suomen ensi-ilta näyttäisi olevan 24.10. Labyrintti näyttää olevan sen verran hienonnäköinen, että tämänhän voisi jopa jonakin viikonloppuna viihdykkeekseen katsoa.

Kirja sopii myös oivallisesti Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)
Delacorte Press, 2007. Lukemani versio Chicken House, 2013. 384 s.
Kansi: Paul Young

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)

Omanlaisensa outolintu tämä kasuaari.

Myönnetään. Kun nyt on lukenut suhteellisen paljon erilaista nuorille suunnattua dystooppista meininkiä, ei Veronica Rothin Divergent (Katherine Tegen Books, 2011; suom. Outolintu) välttämättä hyppää sieltä esiin mitenkään erikoisena. Täytyy kuitenkin myöntää myös se, että kirjan lukeminen flunssaisena oli todella mukavaa.

"Beatrice, your results were inconclusive," she says. "Typically, each stage of the simulation eliminates one or more of the factions, but in your case, only two have been ruled out."

Divergentin maailmassa ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka he valitsevat täyttäessään 16 vuotta. Beatrice, kirjan sankaritar, on elänyt tähän asti vaatimattomassa Abnegation-ryhmittymässä, mutta soveltuvuutta mittaavat testitulokset tuntuvat osoittavan aivan muualle. Varmaan sitten arvaattekin, että Beatrice, sittemmin Tris, päätyy vaihtamaan ryhmittymäänsä ja kohtaa täten uusia haasteita. Eikä yhteiskunta tietenkään pyöri vain nätisti taustalla, vaan riveissä kuohuu ja aika tuntuu kovin epävarmalta.

Ei tämä siis mikään suora Nälkäpeli-kopio ole, vaikka välillä meininki samankaltaista onkin. Trisissä on ainakin ajoittain mukavaa sähäkkyyttä ja miespäähenkilöksi päätynyt Four on varsin symppis tyyppi, vaikka välillä ehkä hieman yksioikoinen. Divergentin maailma kyllä näin jälkifiilistelynä on aika suppea, lähinnä tässä pyöritään yhdessä kaupungissa ja maan alla, mutta ehkäpä seuraavissa osissa päästään vähän laajentamaan horisontteja.

Toimintaa oli joka tapauksessa tarjolla roppakaupalla, samoin väkivaltaa. Ei nyt mitenkään kovin graafista kylläkään, mutta mustelmista ja murtuneista luista kärsi yksi jos toinenkin eikä henkistä väkivaltaa mitenkään jätetty huomiotta. Kirjan keskiössä pohdittiinkin paljon sitä, millaista on oikea rohkeus ja miten omat pelkonsa voisi voittaa.

Flunssatyypiltä siis hyvät pisteet tälle, ja olihan tämä näin muutenkin varsin mainiota luettavaa. Ei valittamista, eiköhän nuo loputkin osat tule jossain välissä raahattua lainastosta kotiin.

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)
Katherine Tegen Books, 2011. 487 s.
Kansi: Joel Tippie

tiistai 9. syyskuuta 2014

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)

Suden sukulaiset metsälenkillä.

Olen tiedostanut Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan olemassaolon siitä asti, kun aloitusosa Kesytön (Tammi, 2012) ilmestyi. Uskaltauduin kuitenkin lainaamaan kirjan vasta nyt, sillä suhtauduin kirjaan hieman varovaisesti. Lisäksi olen ollut Rouhiaisen kanssa aikanaan samassa koulussa (hei vaan Elina, jos muistat!) ja mietin, että jos en pidä kirjasta yhtään en viitsi kirjoittaa siitä blogiin. Onneksi näin ei käynyt, vaan kirja yllätti positiivisesti ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Susi pysähtyi. Se katsoi minua keltaisilla, tummarajaisilla silmillään. Laski päätään niin kuin eläimet tekevät silloin kun ovat varuillaan, valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Se ei kuitenkaan tehnyt pitkään aikaan kumpaakaan, vaan pelkästään tuijotti minua. Minulle tuli kummallinen tunne, että sekin oli jostakin kuohuksissaan. Sen katseessa oli jotakin, minkä selvittämiseksi olisin antanut paljon.

17-vuotias Raisa jää orvoksi ja muuttaa enonsa luo Hukkavaaran kylään lähelle Kajaania. Raisan tarkoituksena on selvittää äidin menneisyyden salaisuudet ja painua sitten takaisin Helsinkiin ja aloittaa taideopinnot. Vähitellen hän kuitemkin huomaa koko kylässä olevan jotain outoa ja pian Raisalle selviää, että kylän atleettiset asukkaat eivät ole vain himokuntoilijoita, vaan myös ihmissusia. Eivätkä lauman jäsenien mielipiteet Raisasta eivät suinkaan ole yksimieliset.

Olin aluksi kirjan suhteen hieman ennakkoluuloinen, koska lyhytnäköisesti ajattelin tämän olevan jonkinlainen Twilightin jalanjäljissä tepsuttava opus. Kesytön kuitenkin seisoo omilla tassuillaan ja välttää kopioinnin ollen varsin viihdyttävä paranormaalin romanssin genreen sijoittuva teos. Erityiskiitosta annan susilauman kiinnostavasta kuvauksesta ja omaperäisyydestä. Mieleen nousi muun muassa Jenny Kangasvuon mainio Sudenveri-teos.  Ja vaikka vampyyreitakin Hukkavaarassa nähdään, muistuttaa Kesyttömän vampyyrikanta enemmän sitä perinteisempää mallia eikä esimerkiksi kimaltele auringossa.

Kirja olisi tosin saattanut hyötyä pienestä tiivistämisestä. Toisinaan teksti tuntui hieman toisteiselta ja Raisan loppuvaiheen kyvyille kaipasin lisää valotusta, mutta siihen varmasti vastataan seuraavissa osissa. Kokonaisuus joka tapauksessa toimi. Eniten susikuvauksen lisäksi pidin ehkä Raisan ystävän Nikon hahmosta, sillä tämä lauman outolintu herätti ainakin omat sympatiani.

Kesytön oli myös sen verran mukavaa luettavaa, että kyllähän se loppusarjakin tulee lukuun. Suomeen sijoittuva ihmissusi-meininki tuntuu iskevän meitsiin oikein hyvin ja Kajaanin metsiin lähtee mieluusti seikkailemaan uudelleen.

Kirsin kirjanurkassa jäätiin heti kaipaamaan jatkoa, Morre antoi (myös) plussia Suomi-miljööstä.

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)
Tammi, 2012. 426 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

maanantai 8. syyskuuta 2014

Lukemalla lukutaitoa eli #lukuhaaste


Loisteliasta kansainvälistä lukutaidon päivää lukijat, sitä nimittäin vietetään tänään 8.9.!

Myös viime vuonna kirjabloggaajat tempaisivat yhdessä Suomen pakolaisavun kanssa ja keräsivät rahaa, jotta arvokasta lukutaitoa saataisiin levitettyä myös Afrikan maihin. Keräys onnistuikin mallikkaasti ja tavoite saavutettiin alta aikayksikön.

Tänä vuonna Suomen pakolaisavun tavoitteena on saada suomalaiset lukemaan ja samalla lahjoittamaan 20 000 aapista lukutaitotyöhön. Luku on suuri, mutta sen saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta.

Osallistuminen on helppoa. Syyskuun aikana on tarkoitus lukea mikä tahansa teksti, siis kirja tai lehtiartikkeli tai sarjakuva, mikä vain. Jokaista lukemaasi tekstiä kohden voit lahjoittaa euron Suomen pakolaisavulle lähettämällä tekstiviestin 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.

Jos tekstarimeininki ei innosta, voit laskeskella lukemiasi syyskuun loppuun asti ja lahjoittaa summen könttänä Suomen pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen nk. kirjabloggaajaviitettä 62405 08625.

Lisäksi hommaan voi osallistua myös sosiaalisessa mediassa käyttämällä merkintää #lukuhaaste. Anna lukutaidolle kasvot ja haasta myös kaverit mukaan!

Minulle on kertynyt syyskuulle kolme luettua tekstiä, kun on ehtinyt lukea Elina Rouhiaisen Kesyttömän, Hannu Rajaniemen The Causal Angelin ja kiinnostavan, Talvivaarasta kertovan Long Play-artikkelin Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen). Toivottavasti syyskuulle mahtuu vielä monta muutakin tekstiä!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...