perjantai 24. lokakuuta 2014

Lavalta: Hamlet Private (Gnab Collective)

Cécile Orblin. Kuva: Marion Maisano

Pyöreällä pöydällä on kynttilä, pääkallo ja korttipakko. Näyttelijä Cécile Orblin toivottaa minut tervetulleeksi katsomaan Hamlet Privatea. Jännittää vähän, tämä on esitys jota olen Mad Housen tarjonnasta odottanut kaikista eniten.

Esityksestä tekee erikoisen se, että sen esittää yksi näyttelijä yhdelle katsojalle kerrallaan ja esitys toteutetaan baarissa tai kahvilassa. Noin 40 minuutin ajan näyttelijä käy katsojan kanssa läpi Hamletin tarinaa Talmeh-korttien avulla. Kortit on varta vasten esitystä varten tehty, niissä esiintyy Orblin itse ja ne kuvastavat hetkiä ja henkilöitä Hamletin tarinassa.

Orblin nostaa pakasta kortteja ryhmittäin, saan valita mitkä minua viehättävät tai puhuttelevat eniten. Järjestän kortteja haluamiini järjestyksiin. Tämän lämmittelyn jälkeen korttipakka sekoitetaan ja samalla pohditaan jotain kysymystä, jota itse päässään on vatvonut, jonka parissa on empinyt. Kun on valmis, pakka lasketaan pöydälle. Orblin nostaa pakasta jälleen kortteja, kuusi kappaletta, jotka antavat katsojalle vastauksen kysymykseen, tai ainakin suuntaviivoja sen pohtimiseen. Näyttelijä tulkitsee kortteja ja niiden merkitystä, mutta katsoja saa itse päättää niiden vaikutuksen ja merkityksen. Empiminen kysymysten äärellä on esityksen tärkeimpiä teemoja ja tässä saa rauhassa empiä ja miettiä omaa kysymystään, pysähtyä myrskyn silmään ja katsoa palaa omasta itsestään.

Lopuksi näitä kysymyksen pohtimiseen käytettyjä kortteja käytetään vielä kertomaan Hamletin tarina, siis se Shakespearen alkuperäinen, mutta korttien määräämällä tavalla. Toisilla esiin nousevat eri kohtaukset kuin toisilla. Itselleni Hamlet on tuttu ja jollain tavalla hyvin läheinenkin näytelmä ja olin oikeastaan hieman yllättynyt, kuinka ehjänä tarina saadaan kerrottua käyttämällä vain kuutta korttia ja niiden elementtejä.

Kaiken tämän kirjoitettuani huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa sanoa esityksestä paljonkaan, Omaa esityskokemusta on hankala avata enkä sitä välttämättä haluakaan siitä tämän enempää kertoa. Kokemus on jollain tavalla yksityinen, lämmin, mutta samalla niin intensiivinen että sen jälkeen ei tee mieli jäädä ihmisten keskelle istumaan. Orblin on ihanan läsnäoleva ja jollain tavalla turvallinen johdattaja empimisen teemojen äärelle. Esityksen jälkeen huomaan olevani vain tavattoman vaikuttunut ja liikuttunut, olen oikeastaan edelleen ja siitä tämä kirjoittamisen vaikeuskin varmasti kumpuaa.

Myös mies oli samaan aikaan katsomassa omaa versiotaan Hamletista, hän tosin englanninkielistä versiota näyttelijä Claudia Schwartzin kanssa. Myös hän totesi esityksen olleen yksi parhaista näkemistään tai kokemistaan esityksistä.

Hamlet Private on, lyhyesti sanottuna, yksi vaikuttavimpia koskaan kokemiani teatteriesityksiä. Kiitos Cécile Orblin, kiitos Gnab Collective, kiitos Mad House.

***

Hamlet Private on ensimmäinen osa Gnab Collectiven Päätös-trilogiaa ja se on esitetty ensi kertaa vuonna 2012. Tämän jälkeen esitys on kiertänyt maailmalla saaden seurakseen muun muassa saksan- ja italienkieliset tulkinnat. Trilogian toinen osa Polku (oma kokemukseni) sai ensi-iltansa tänä vuonna ja viimeinen osa esitetään ensi vuonna (2015).

torstai 23. lokakuuta 2014

Lavalta: We're Half Way There (Kuriton Company)

Kuva: Milka Mustonen

Mad House -viikko jatkui musiikilla, kun Ihana Baarin lavalla kipusi Kuriton Company. Esityksessä We're Half Way There esitetään, arvattavasti, Jon Bon Jovin kappaleita ja mietitään vähän faniuden olemusta. Lavalla nuoruuden rakkaudestaan haaveilevat Terhi Suorlahti ja Laura Hänninen.

Mitään playback-menoa lavalla ei kuitenkaan nähdä, vaan kaksikko on luonut kappaleista omat sovituksensa ja mielikuvansa. Livin' On A Prayer kuullaan virsitulkintana, You Give Love A Bad Name taipuu dramaattiseksi tangoksi harmonikan soidessa taustalla. Mies mainitsee yhdeksi suosikeistaan Never Say Goodbyen versioinnin koulun laulukoetyyliin. Meno lavalla on riehakas, omaääninen, idolille lempeä. Esitys on tehty rakkaudella, mutta myös pilke silmäkulmassa.

Ja jos fanit vanhenevat, vanhenee myös artisti. Loppufiiliksissä nähty vauhdikkaampi versio Livin' On A Prayerista saa esiintyjätkin hengästymään eikä se Bon Jovikaan ole tätä enää moneen vuoteen itse esittänyt. Fanius pysyy silti, oli se sitten lämmin muisto elämän varrelta tai edelleen voimissaan kytevä haikailu.

Mies vielä tähän halusi todeta, että on positiivisen ja ihanan kateellinen biisien esityskonseptista. Olisinpa keksinyt tämän itse.

Noin tunnin pituinen keikka on riemukas matka. Itsessä heräsi hymyä, iloa ja vähän jotain kyyneltäkin silmäkulmaan mutta väitän nyt että kyseessä oli vaan tämä flunssa. Hyvä mieli tuli tästä.

Lisäksi esiintyjillä oli ihan huikean hienot housut. Mistä niitä saa?

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Lavalta: Domini Públic (Roger Bernat)

Kuva: Domini Públic/Roger Bernat

Oletko syntynyt Suomessa? Tienaatko kuussa yli 3 000 euroa? Asutko Pitkänsillan pohjoispuolella? Oletko pitänyt asetta kädessä? Onko seksi mielestäsi yliarvostettua? Aiotko hankkia lapsia? Oletko ollut jääkiekko-ottelussa? Menetkö teatteriin saadaksesi iskun vasten kasvoja?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä osallistujat kuulivat kuulokkeistaan osallistuessaan Domini Públic -esitykseen Tiivistämön pihalla. Vastauksesta riippuen käveltiin joko pelikentän oikeaan tai vasempaan reunaan, tai keskelle, tai tehtiin jonkinlainen ele kuten nostettiin kädet ilmaan. Kysymykset vaihtelivat yleisestä henkilökohtaiseen. Joihinkin kysymyksiin joutuu miettimään omaa vastaustaan ennen reagointia. Samalla huomaa skannaavansa muita katsojia: kuka reagoi samoin kuin minä, kenen kanssa seison nyt ryhmässä.

Domini Públic esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa suomeksi Mad Housessa. Roger Bernat'n kehittämä yhteisöllinen peli saa ihmiset muodostamaan pieniä yhteisöjä ja ryhmiä, joita esityksen lopussa käytetään jonkin aivan uuden, fiktiivisen luomiseen. Esitys on kiertänyt ympäri maailmaa eikä ihme, sillä kokemus on ehdottoman kiinnostava.

Esityksen lopussa, fiktion loputtua, löydän itseni makaamasta kylmältä asfaltilta kiiltävästä metallipaperista tehdyllä huovalla. Olo on hämmentynyt ja tuli siellä ulkona vähän kylmäkin, samalla sitä on innoissaan uudenlaisesta kulttuurikokemusta. Fiktiivisen kohtauksen luominen tuntui tavallaan jopa hankalammalta kuin alun kysymyksiin vastaaminen, sillä yhtäkkiä ei tiennyt mitä tapahtuu. Pelissä muodostuneet yhteisöt päätyivät kohtaamaan toisiaan yllättävällä tavalla ja se oli tavallaan myös kiinnostavampaa kuin alku, ihmisten reaktiot yllättävien tilanteiden edessä.

En minä osaa muuta sanoa, kuin että oli hienoa ja erilaista. Kiitos.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo

Kuva: Díaz Canales/Guarnido

Juan Díaz Canalesin käsikirjoittama ja Juanjo Guarnidon kuvittama Blacksad on yksi viime vuosieni kirkkaimmista sarjakuvalöydöistä. Neljä ensimmäistä albumia meiltä löytyy kotoa ja olikin satunnaisella kirjastoreissulla hienoa huomata että viides osa Amarillo (Egmont, 2013) on julkaistu.

Kaksi beatnik-kundia matkaavat kohti Amarilloa tapaamaan toisen agenttia romaanikäsis kourassaan. Blacksad puolestaan saa lentokentällä toimeksiannon ajaa rikkaan porhon auto Tulsaan. Beatnikien auton hajottua he päätyvät pihistämään Blacksadin koslan. Nuorukaisten yhteispeli ei kuitenkaan aivan pelaa ja pian käsissä on murha, rikottu postilaatikko ja kadonnut syyllinen. Heitetään samaan soppaan rappiolla oleva sirkus, Blacksadin perässä reissaava FBI-kaksikko ja lipevä asianajaja ja seikkailu on valmis.

Juonikyhäelmäni ei tee oikeutta tarinalle, mutta kyseessä on taas mustansävyinen film noir -henkinen seikkailu, vaikka värit tällä kertaa Route 66:n varrella ovatkin kirkkaampia. Guarnidon piirrosjälki viehättää edelleen, eläinhahmot ovat rouhean inhimillisiä ja tyylikkäitä.

Mitä sitä näistä sarjakuvista sanoisi. Jos pitää synkistä film noir -tarinoista, ovat nämä sarjakuvat juuri sinua varten. Kaksikko Díaz Canales ja Guarnido tekee terävää jälkeä ja tarinat ovat nautittavia. Päällimmäisenä Amarillo herätti halun lukea koko sarjan uudelleen, sillä löyhästi jatkuvajuoninen sarja olisi hienoa kokea myös yhtenä kokonaisuutena.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad: Amarillo
Egmont, 2013.
Suomennos: Kirsi Kinnunen

tiistai 21. lokakuuta 2014

Lavalta: In Transition - Work in Progress (Oblivia & Via Negativa) // On the Right Track - A cabaret of the political absurd (Via Negativa)

 Kuva: Oblivia & Via Negativa

Tiistai oli taas tuplaesitysten ilta. Mad Housen yhteydessä nähtiin slovenialaisen Via Negativan ja Suomessa toimivan mutta kansainvälisen Oblivian yhteistyöesityksen työn alla oleva In Transition ja Via Negativan On the Right Track - A cabaret of the political absurd.

In Transition oli lempeä matka mielikuviin ja ihmisyyteen. Alussa on lavalla makaava nainen ja mielikuvia siitä, mitä hän voisi esittää. Rannalle nukahtanut nainen. Puistossa kaatunut, vielä vihreä puu. Torpedo matkalla kohti Atlanttia ylittävää alusta. Muut näyttelijät siirtyvät vähitellen lavalle, kuvittelu jatkuu. Paikalleen asettuneista ihmisistä voi tulla yllättävän monta asiaa mieleen.

Jossain vaiheessa palataan nykyhetkeen, puhutaan siitä miten elämäänsä voisi ehkä elää. Voisi kuunnella toisia enemmän, olla kohtelias. Käyttää sanoja kiitos ja ole hyvä. Ja että on ihan ok kerätä kotiinsa kirjoja eikä niitä silti ole pakko lukea (kiitos).

Esitys on vielä harjoitusvaiheessa ja se saa ensi-iltansa seitsemäs joulukuuta Ljublanassa, Sloveniassa. En tiedä, millainen lopullinen esitys tulee olemaan mutta toivotan joka tapauksessa lämminhenkiselle työryhmälle hyvää esityskautta.

***

Kuva: marcandrea / Via Negativa

Via Negativan On the Right Trackissa lavalle astelevat taustalaulajat. Bändi puuttuu, samoin lead-laulaja. Keikkaa ei kuitenkaan kehtaa jättää kesken tai pitämättä, oma työ tehdään muista riippumatta. Välillä yritään ehkä irrottaa vähän siitä aiemmin sovitusta, mutta lopulta palataan takaisin omalle paikalle ja omiin kuvioihin. Lavalla nähdään myös epätahtinen Techno-Fog-sumulaite.

On the Right Track on hyvin mahdollisesti yksi viihdyttävimpiä keikkoja, joita olen koskaan nähnyt. Absurdia, toki, ja niin se oli esiintyjistäkin joiden keskustelu laulupätkien välissä oli ystävällisesti tekstitetty. Itse en flunssapäissäni ajatellut sen kummempia, mutta mies totesi heti esityksen jälkeen että tämähän oli ihan selkeä poliittinen kommentaari. Ja niin se olikin, kun kävin sitten lukemassa esityksen kuvauksen. Ihan hyvä, että mukana on fiksumpi katsoja (tämä ei ole sarkasmia). 

Politiikka on vain demokraattisten arvojen tyhjä kuori, joka pitää yllä illuusiota mahdollisuuksista ja vapauksista lukee tapahtuman kuvauksessa. Kun asiaa sitten ajattelee, ei homma ole missään nimessä kaukaa haettu. Voisin ehkä joskus lukea nämä tapahtumakuvaukset etukäteen, niin osaisin katsoa esityksiä älykkäämmästi.

Oli silti todella ihana esitys, jos niin sopii sanoa. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka politiikka onkin ihan ihmeellistä ja käsittämätöntä.

Nothing's gonna stop us now!

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kohti Helsingin Kirjamessuja!


Lokakuun lopussa tapahtuu muutakin hienoa kuin allekirjoittaneen syntymäpäivät, sillä torstaina alkavat Helsingin Kirjamessut. Itse olen lähes joka vuosi painunut paikalle käytännössä ilman suunnitelmaa ja suurin piirtein näin aion tehdä tänäkin vuotena. Poikkeuksena tästä perinteestäni on se, että tänä vuonna aion messuilla kolmena päivänä ja muutama tietty tapahtumakin on syynissä.

Perjantaina pyyhällän piipahtamaan messuille, sillä olen mukana Kari Enqvistin uutukaista Ensimmäinen sekunti -teosta (WSOY, 2014) ruotivassa lukupiirissä klo 16.00. Tämän jälkeen joudun tosin varmaan melko pian lähtemään, sillä olen menossa illalla Suvilahteen katsomaan esitystä.

Lauantaina aion palloilla paikan päällä enemmänkin ja osallistua erilaisiin tapahtumiin sekä toivottavasti myös tavata tuttuja. Antikvariaattiosaston aion ainakin kiertää läpi ja lisäksi hankintalistalla on muutamia uutuuksia kuten Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli (Gummerus, 2014) ja Siri Kolun IP - Ihmisen puolella (Otava, 2014). Syynäyslistalla ovat myös Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan (Karisto) ensimmäinen ja viimeinen osa. Aina on mukaan myös mystisesti tarttunut muitakin teoksia, saa nähdä kuinka käy tänä vuonna. Viime vuonna kävi näin. Jossain välissä tulee varmasti piipahdettua myös ruokamessujen puolella, jossa olen yleensä lounastanut ja hankkinut pieniä herkkuja.

Sunnuntaina olen paikalla ainakin aamupäivästä, sillä päivystän muutaman muun bloggaajan kanssa Boknäsin osastolla (6g85) klo 11-13. Bloggaajia on osastolla päivystämässä torstaista perjantaihin 15-17 ja viikonloppuna klo 11-14. Pisteelle voi tulla kyselemään bloggaamisesta, hakemaan lukuvinkkejä tai muuten vain turisemaan. Tervetuloa!

Jos kuitenkin kaipaat tarkempia hyviä kirjamessutärppejä, suosittelen kurkkaamaan läpi seuraavat blogit vinkkeineen, joissa

Lumiomenan Katja jakelee vinkkejä ja tärppejä
Ilselän Minnan pohtii kirjamessuajatuksia

Mukavia kirjamessuja!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lavalta: Chicago (Lahden Kaupunginteatteri)

 Elsa Saisio Velmana. Kuva: Sami Heiskanen

Lokakuisen viikonlopun naisvankiteema jatkui, kun suuntasimme Lahden Kaupunginteatteriin katsastamaan Chicago-musikaalia. Musikaali on minulle ennestään tuttu vain elokuvaversiostaan, joten odotin kovasti mitä Lahdessa on saatu lavalla aikaan. Kiinnostavaa oli myös tutustua uuteen tilaan, sillä jostain syystä ei Kaupunginteatterin tiloihin olla vielä näillä reissuilla päädytty.

Chicago on tarina kuuluisuudesta, mustasukkaisuudesta, rahasta ja maineesta. Rakkaudella ei juuri kylmässä kaupungissa pelata, kun valttia on saada nimensä otsikoihin ja samalla mieluusti tahkota paljon rahaa. Taustalla soi tietenkin kuuma jazz. Velma Kelly (Elsa Saisio) on kaksoismurhasta vankilaan joutunut vaudeville-tähti, jonka kädestä yleisö syö. Suunnitelmat vapautumisesta ja omasta show´sta uhkaavat kuitenkin kaatua, kun kuuluisuutta janoava tyhjäpäinen Roxie Hart (Laura Huhtamaa) ampuu rakastajansa ja kiipeää samalla Velman ohitse otsikoihin. Naisvankilassa kieroja keinoja ei kaihdeta, tavoitteena kaikilla on saada asianajajakseen Billy Flynn (Mikko Pörhölä), joka ei koskaan häviä juttujaan kunhan rahasta sovitaan.

Pääosanesittäjät on valittu taiten. Elsa Saisio on sähäkkä Velma ja Laura Huhtamaa onnistui ärsyttämään minua Roxiena ensimmäisellä puoliajalla suunnattomasti, kunnes tajusin että tällaisenahan tämä hahmo on todella mainio (kaksoismiehityksen toisina päätähtinä nähdään Maiju Saarinen ja Hanna Vahtikari). Roxien tossun alla olevana aviomiehenä Amoksena nähdään oiva Hiski Grönstrand, joka on juuri sopivan väritön ja ponneton mutta silti sympaattinen hahmo. Mikko Pörhölä on iljettävän uskottava kaksinaamaisena mutta tehokkaana ja naisten rakastamana asianajajana ja Lumikki Väinämö varsin uskottava vankilan johtaja Mama Morton.

Lahdessa on lähdetty hommaan vauhdikkaalla otteella. Show'n seremoniamestarina hääräilee Tapani Kalliomäki, joka juoksee mukana joka kohtauksessa ja tuntuu lähes sekaantuvan tapahtumiin. Tästä ratkaisusta pidin kovin. Koko musikaali myös tiedostaa olevansa nimenomaan esitys hahmojaan myöten ja henkilöiden kommentit esimerkiksi bändistä olivat mielestäni mainioita. Chicago on myös tyylikäs puvustuksellisesti, kalterit ja metallinhohtoiset vankipuvut kimaltelevat kilpaa keskenään.

Laura Huhtamaa Roxiena tanssipoikineen. Kuva: Sami Heiskanen

Lavastuksellisesti ja valaistuksellisesti olisin kuitenkin kaivannut esitykseen enemmän menoa ja meininkiä. Kun kaikkien tehtävänä on nimenomaan kosiskella yleisöä ja saada nimensä parrasvaloihin, saisi esityskin tehdä sitä härskimmin. Esimerkiksi oikeussalikohtauksessa laulettu Hurlumhei-kappale olisi mielestäni saanut sisältää enemmän kaikkea, glitteriä, isompaa koreografiaa. Sillä osaamista työryhmällä selvästi on, se nähdään mielestäni todella vasta aivan viimeisessä kiitosnumerossa jossa tanssi kyllä onnistuu ja koko lava kimaltaa valoista.

Ihmettelin myös vähän sitä, että Laura Huhtamaan rooliasut tuntuivat koko ajan näyttävän hieman isoilta. Tämä selittynee varmaan sillä, että asuvaihtoja oli todella monta (hatunnosto), mutta nyt hienot puvut eivät tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Etenkin, kun kontrastina ovat Saision näyttävät ja istuvat asut. Kiitosta puolestaan annan erityisesti miesensemblen asuista, erityisesti vanginvartijoiden puvut olivat hienoja.

Koreografiallisesti Chicagossa on paljon hyvää, mutta sitä isompaa olisi saanut olla tässäkin. Omia suosikkejani olivat toisella puoliajalla nähty näyttävä Velma todistaa ja yksinkertaisuudessaan viehättävä oli myös hauskasti suomennettu Lasipää (Mr. Cellophane). Tyylikäs oli myös ensimmäisen puoliajan Kumpikin tavoitteli asetta, jossa nukketeatterimeininki oli saatu hyvin toimimaan enkä nyt kuitenkaan voi jättää mainitsematta valoineen sitä hakemaani näyttävyyttä sisältävää Roxien nimikkokappaletta. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän (ehkä yllätyksekseni) toisesta puoliajasta.

Kokonaisuutena Lahden Kaupunginteatterin Chicago oli kuitenkin laadukasta ja tyylipuhdasta musiikkiteatteria. Esiiintyjät osaavat laulaa todella hyvin ja meininki lavalla on vauhdikasta. Yleisöön otetaan sopivasti kontaktia ja tanssijalka saadaan vipattamaan. Kyllä siis ihan suosittelen tätä esitystä lämpimästi, mutta itse jäin kaipaamaan vielä vähän lisää jazzia.

Tämän jälkeen kannattaa vielä lukea Some Superfluos Opinions-blogin Siirin mielipide, sillä siellä Chicagosta todella pidettiin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...