keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Aina joskus on vähän ikävä Töölön asuntoa ja ikkunasta avautunutta näkymää.

Blogistanian valitsemien parhaiden kirjojen kaiut ulottuvat vielä kesällekin, sillä luvussa oli nyt viimeinen kisan jälkimainingeissa kirjastosta varaamani teos. Eeva-Kaarina Arosen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, mutta yhtään hänen kirjoistaa en ollut lukenut. Edda (Teos, 2014) ei varmastikaan ollut yhtään huono valinta aloittajaksi.

Kaikki oli etsittävä uudelleen, rakennettava, uudelleen rakennettava. Muuten hän ei löytäisi kartallaan perille. Muuten asioiden paino murskaisi hänet.

50-luvun lopulla Töölön kerrostalojen kivipihoilla leikkii Eetu-tyttö, joka saa voimaa saduista ja ystävyydestään mykän Aatu-tytön kanssa. Kotipihan lasten leikit saavat kuitenkin lopulta liian vakavan lopetuksen, kun kellarikäytävässä vastaan ei tulekaan pelkkää pimeyttä. Aatu muuttaa pois ja Eetu jää yksin kysymyksineen. Aikuisena Eddaksi muuntunut Eetu työskentelee kuolinkorinoissaan olevassa koulumuseossa, viettelee miehiä tanssilattialla ja on vakuuttunut siitä, että hänen täytyy selvittää mitä kotitalossa aikanaan tapahtui. Menneisyys ei kuitenkaan luovu salaisuuksistaan helpolla.

Aronen kuljettaa Eddan tarinaa samanaikaisesti lapsuudessa ja nykyisyydessä. Tapahtumat Töölössä sijoittuvat omissa mielikuvissani väärille kaduille oman asumishistoriani mukaisesti, mutta väliäkö tuolla. Aronen kuvaa Eddan kotitalon asukkaita ja etenkin niin lasten kuin aikuisten pukuja värikkäästi ja ilmeikkäästi ja tuo menneen eläväksi. Tarina on samanaikaisesti tavattoman kiehtova ja jollain tavalla luotaantyöntävä. Sekä menneessä että nykyisyydessä hyviäkin hetkiä tuntuu reunustavan jokin synkkä ja tumma pilvi. Tämän vuoksi tuntui myös vaikealta suoranaisesti pitää teoksesta, joka eittämättä on kuitenkin hieno romaani.

Kokonaisuutena Edda on vahva ja anteeksipyytelemätön teos, joka ei turhia selittele omia ratkaisujaan. Täten lukijakin saa tehdä paljon omia päätelmiään siitä, mitä todella tapahtui ja mitä Edda yrittää itselleen selvittää.

Lumiomenan Katjalle Edda oli liki täydellinen teos ja tekstin lopussa on linkkejä myös lukuisiin muihin bloggauksiin.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos, 2014. 371 s.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

William March: Komppania K


Sotakirjallisuus ei edelleenkään ole ominta alaani, mutta Hyönteisdokumentti-blogissa ladeltiin sen verran nasakat suositukset William Marchin romaanille Komppania K (Tarmio, 2014) että pitihän sitä kokeilla. Kyseessä ei tosin ole romaani-nimityksestä huolimatta jatkuvajuoninen tarina, vaan teoksessa kerrotaan yhden mieskomppanian kohtaloista sodan alusta sen jälkimaininkeihin asti. Kukin komppanian jäsen pääsee ääneen muutamaksi sivuksi kerrallaan ja näistä tarinan palasista rakentuu kokonaiskuva yhden miesjoukon kokemuksista ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä.

Marchin kuvaama 113 miehen komppania on toki fiktiivinen, mutta luulisi että suurin osa tapahtumista on saanut inspiraationsa oikean elämän tapahtumista. Katkelmissa sota jyllää kaiken yllä ja suurin osa miehistä yrittää vain selviytyä hengissä tai järjissään. Pelkkää verta, huolta ja suolenpätkiä ei tämä teos kuitenkaan ole, paikoin tarinoissa pilkahtaa esiin myös huumoria ja kauniitakin hetkiä. Osa tarinoista jää mieleen kytemään pitkäksikin aikaa, kuten saksalaisvankien julma teloitus ja tuntemattomaksi jääneen sotilaan kamppailu siitä, että hän ei päätyisi symboliksi sotaa kaunisteleviin puheisiin.

Lyhyet tarinat seuraavat nopeassa tahdissa toisiaan ja lukiessa huomaa kääntävänsä sivuja eteenpäin kuin itsestään. Ajattelee vain, että kyllä minä vielä yhden ja tuo seuraavakin on vain sivun ja näin poispäin. Moniosaisuudestaan huolimatta teos on kuitenkin myös yllättävän ehjä ja kokonainen, tarinat kun kulkevat jota kuinkin kronologisessa järjestyksessä ja samat nimet seikkailevat useamman kertomuksen sivuilla.

Komppania K tuntuu rehelliseltä romaanilta. Sotaa ei kaunistella, se on julmaa ja rumaa, mutta toisaalta ihmiset siellä takana ovat aitoja. Rakastuneita, vihaisia, ystävällisiä, väsyneitä. Inhimillisiä. Toisin kuin sota, joka tuntuu riehuvan ihmisistä välittämättä.

Tarukirjan Margit kehuu kirjan rakennetta, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja muistuttaa muun muassa kirjan ajankohtaisuudesta.

William March: Komppania K (Company K, 1933)
Tarmio, 2014. 263 s.
Suomentanut: Janne Tarmio

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kerstin Gier: Rakkaus ei katso aikaa -trilogia


Luettuani tukun vakavampia kirjoja pää alkoi huutaa jotain kevyempää. Dysphoria-blogista bongasin kiittävää arviota Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa -trilogiasta (Gummerus, 2012-2014) Nuorille suunnattu aikamatkailuseikkailu sopikin oivallisesti flunssaisien kesäpäivien viihdykkeeksi.

Emsimmäisessä osassa Rubiininpuna sarjan päätähti Gwendolyn saa tietää olevansa viimeinen sukulinjojen kahdestatoista aikamatkaajasta, vaikka erinäisten syiden vuoksi hommaan on viimeiset kuutisentoista vuotta valmennettu hänen serkkuaan Charlottea. Tuikitavallinen elämä koulutöineen ja Leslie-ystävän kanssa vietettyine iltoineen jää taakse ja Gwendolyn syöstään keskelle mystistä Vartijoiden järjestöä, aikamatkailua ja Saint-Germainin kreivin salaisuuden selvittelyä. Oikeastaan koko ensimmäinen osa toimii jonkinlaisena pohjustuksena tarinan alulle, eikä siinä juuri edistetä juonta vaan heitellään ilmaan kiinnostavia langanpäitä joihin voidaan tarttua myöhemmin.

Toisessa osassa, Safiirinisinessä, Gwendolyn on jo vähän enemmän kartalla siitä mitä tapahtuu ja Vartijoiden salaisuudet alkavat vähitellen aueta lukijallekin. Aikamatkustusta harjoitetaan systemaattisemmin ja Gwendolyn päätyy iki-ihanan (vaikka minun mielestäni vähän tomppelin) Gideonin kanssa jos jonkinlaiseen seikkailuun. Paljon aikaa käytetäänkin sitten siihen, että kuka tykkää kenestä vai tykkääkö sittenkään ja suudelmia vaihdellaan aina kun silmä välttää. Käytös on kuitenkin pääosin varsin siveellistä ja suuremmilta osin keskitytään itse tarinan edistämiseen.

Kolmososassa Smaragdinvihreä, joka muuten on melkein tuplasti paksumpi kuin edeltäjänsä, aiotaan sitten paketoida koko homma nätisti pakettiin. Gwenin ja Gideonin eipäs-juupas-leikki jatkuu loppumattomiin, ajassa matkustellaan, pahiksien motiivit alkavat paljastua ja lopuksi pitää tietysti kehitellä hieno suunnitelma. Tämän enempää ei varmaan sitten kannatakaan juonesta sanoa, kuin että aika haipakkaa vauhtia mennään kun koko trilogian tapahtumaketjun kesto ajoittuu noin kahteen viikkoon.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että koko trilogia oli todella leppoisaa luettavaa. Teksti oli vetävää, lähes koko ajan tapahtui jotain ja jos ei jaksanut välittää Gwenin vesiputous-itkeskelystä homma oli oikeastaan aika mukavaa ja sopivan jännää. Nyt joudun kuitenkin toteamaan, että kolmososan eli koko sarjan loppu oli aikamoinen pettymys. Niin sanottu totuuden hetki läimitään kokoon parissa sivussa, haastava tilanne ratkaistaan varsin "kätevästi" ja siinähän se sitten olikin.

Lisäksi koko juonikuvioon jäi mielestäni muutama varsin ammottava aukko, enkä löytänyt juuri yhtään (ymmärtämälläni kielellä kirjoitettua) nettikeskustelua jossa näitä olisi puitu. En sitten meinannut saada unta, kun kiusasin päätäni jatkumo-ongelmilla ja kysymyksillä, joihin ei missään vaiheessa vastattu. ARGH. Oli myös hieman hämmentävää, kun kääntäjä vaihtui viimeisessä osassa. Tuntui siltä, että ykkös- ja kakkos-Gwen ei olisi sanonut Gideonia paskiaiseksi vaan ehkä lurjukseksi, mutta voi myös olla että jotain Giordanon käytösopeista tarttui minuunkin. Kieliasu oli suurimmilta osin kuitenkin säilynyt hyvin samankaltaisena ja se oli minusta hieno juttu.

Joka tapauksessa viihdyttävä paketti, jossa on myös paljon hyvää. Hahmokavalkadissa on muutama todella mukava tyyppi, sain loppumatonta huvia siitä että gargoili oli suomennettu vesinokaksi, naishahmot jaksoivat jatkuvasti muistuttaa että he osaavat kyllä tehdä päätöksiä itsekin ja puvustosta huolehtiva Madame Rossini oli juuri sellainen tyyppi josta tykkään.

Nyt en vaan pysty laittamaan tähän loppuun mitään mieltäylentävää, koska juoniaukot ärsyttävät edelleen. Mutta kiva sarja oli! Oikeesti!

HelMet-haasteesta kuitataan tällä setillä kohta nuortenkirja.

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot, 2009)
Gummerus, 2012. 344 s.
Suomentanut: Riitta Virkkunen









Kerstin Gier: Safiirinsini (Saphirblau, 2010)
Gummerus, 2013. 360 s.
Suomentanut: Riitta Virkkunen









Kerstin Gier: Smaragdinvihreä (Smaragdgrün, 2010)
Gummerus, 2014. 485 a.
Suomentanut: Ilona Nykyri

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Carol Shields: Jane Austen


Elämäkertahaasteen ensimmäistä minihaastetta, josta tosin auttamattomasti myöhästyin, varten tuli lukea yksi ennen 1900-lukua eläneen ihmisen elämäkerta. Valinta osui tällä kertaa Carol Shieldsin Jane Austen -teokseen (Ajatus Kirjat, 2006), josta olin kuullut kehuja jo aiemmin. Lisäksi molempien kirjailijoiden kirjoitustyyli oli tuttu ja pidetty, joten tuskin siitä mitään huonoa saisikaan aikaan.

Jane Austenin (1775-1817) elämästä ei ole säilynyt jälkipolville mitenkään runsaasti tietoa. Kirjeistä ja aikalaisten huomautuksista on kuitenkin koottu jonkinlainen kuva vanhaksipiiaksi jääneestä ja upeita romaaneja kirjoittaneesta teräväkielisestä ja älykkäästä naisesta. Shieldsin kirjoitustyylissä kuultaa lämpö Austenia kohtaan, mutta se ei kuitenkaan tee tekstiä pelkästään ylistyslaulun kaltaiseksi. Shields on löytänyt kirjailijan luonteesta myös säröjä ja ne tuovat Austenin elävämmin tähän päivään.

Pokkarina alle 200-sivuista teosta ei ole pituudella pilattu, mutta pienestä koostaan huolimatta teos on kattava. Itsekin ajattelin reteästi lukevani kirjan hetkessä, toisin kuitenkin kävi. Toki pokkariversion fontti on myös pieni, mutta kuvailu on niin tarkkaa ja terävänäköistä, että puolet menee ohi jos sivujen yli yrittää juosta mahdollisimman nopeasti. Tyydyin siis lukemaan mainion kirjan rauhassa ja ajan kanssa.

Paras adjektiivi, jonka tästä teoksesta keksin, on miellyttävä. Siinä on jotain samaa kerronnallista poljentoa kuin Austenin romaaneissa ja on kiinnostavaa, kuinka elämäkerran avulla kerrotaan myös teosten historiasta yrittämättä ylitulkita niiden yhteyksiä Austenin omaan elämään. Ehdottoman kiinnostava, herkkä ja selväsanainen, suosittelen.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa ihailee, kuinka Shields on onnistunut tekstissään välttämään persoonattoman objektiivisuuden, Kirjojen keskellä -blogin Maija kehuu tätä ensiluokkaiseksi.

Carol Shields: Jane Austen (Jane Austen, 2001)
Ajatus Kirjat, 2006. 208 s.
Suomentanut: Maria Lyytinen

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset


Viimeaikaisilla kirjastoreissuilla olen parhaani mukaan yrittänyt välttää spontaaneja lainauksia kotona huojuvien kirjapinojen vuoksi. En kuitenkaan voinut vastustaa eteeni lehahtanutta Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksia (WSOY, 2011) mustarastaineen.

Maltillinen tarkkailija etsii luontokokemuksia. Hän tuntee yleisimmät lintulajit ja yleensä tyytyy niihin. Petolintujen iänmääritys, metsähanhien eri lajit, Calidris-sukuisten kahlaajien höyhenpukujen muunnokset eivät kiinnosta Epikuroksen maltillista seuraajaa. Hän joka kuluttaa tuntikausia tunnistamiskäsikirjojen ääressä ja surffaa netissä etsien erityisartikkeleita esimerkiksi siitä, miten erotetaan aroharmaalokki tavallisesta yksinkertaisesta harmaalokista, on jo joutunut kaltevalle pinnalle. Hän on hyvää vauhtia liukumassa kohti täydellistä riippuvuutta linnuista.

Alaotsikkonaan teoksella on Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle ja niitä teos sisältääkin, siis Sundin lintuhavaintoja ja niihin liittyviä lintubongaukseen tai elämään yleensä liittyviä havaintoja. Jokainen luku on otsikoitu jonkin lintulajin nimellä ja toisinaan lintua käsitellään enemmän, joskus se on pelkkä ponnahduslauta varsinaiselle aiheelle. Lukujen myötä tarkkaillaan tavallisempia lintuja kuten naakkaa ja sinitiaista, mutta tutustutaan myös harvinaisempiin lajeihin kuten sitruunavästäräkkiin ja pikkutikkaan.

Helpointa tätä teosta on kuvata sanalla viehättävä. Se raottaa ovea intohimoisen harrastajan maailmaan, mutta saa samalla verenpaineen laskemaan kun voi kuvitella itsensä seisomaan ruovikon reunalle kiikarit kädessä ja toivomaan arosuohaukan ilmestyvän näkökenttään. En ole itse hyvä lintubongari, korkeintaan tunnen peruslajit, mutta lintujen katselemisesta nautin ja tämä kirja kertoo yhden version siitä miksi lintujen tarkkailu on niin hienoa.

Leppoisan tarkkailun taustalla on toki myös piinkova into ruksien (tai Suomessa pinnojen) kirjaamiseen omiin tilastoihin ja rariteettien näkemiseen. Todellinen lintubongaus ei ole mitään sunnuntaiharrastelua, vaan vaatii omistautumista itseltä ja ymmärrystä lähipiiriltä. Toisaalta palkinnoksi omistautumisesta voi myös päästä osaksi lintuharrastajien yhteisiä, osalliseksi jostain suuremmasta kuin oma itse ja kiikarit.

HelMet-haasteesta tällä raksi kohtaan kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle.

Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset: Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle (En morgontrött fågelskådares bekännelser, Dagboksblad maj-december, 2010)
WSOY, 2011.
Suomentanut: Jaana Nikula
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kuvitus: Ika Österblad

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja


Keväämmällä minulle tarjottiin luettavaksi Minna Roinisen uutta teosta Unohdetut ovet (Kirjalabyrintti, 2015). Valikoimassa oli teoksesta kahta eri versiota, joista toinen on perinteinen kirja ja toinen valintoihin perustuva syväkirja jossa lukija voi tietyssä määrin vaikuttaa tarinan kulkuun. Olen viimeksi lukenut samantapaista kirjaa joskus alakouluikäisenä, joten systeemin siirto niin sanotusti "aikuisten" kirjallisuuteen kiinnosti.

Alma asuu Tukholmassa miehensä Simonin ja heidän kissansa Sigmundin kanssa. Avioliitto on alkanut vähitellen rakoilla Alman pysytellessä kotona sairautensa vuoksi ja Simonin matkustellessa uransa vuoksi ympäri maailmaa. Eräänä päivänä Alman luokse ilmestyy kuitenkin tuntematon mies, joka kertoo Simonin olevan katoamassa uniinsa ja voin Alma voi häntä auttaa, jos vain haluaa. Alman on tehtävä päätös uskoako kummallista miestä ja päättää haluaako tai voiko hän ylipäätäänsä pelastaa Simonin.

Tarinassa liikutaan valitsemalla avainkohdissa itselle sopiva vaihtoehto kahdesta tai useammasta tarinapolusta. Itse huomasin useamman kerran arpovani haluanko valita turvallisesti vai en ja muutamaan kertaan pyysin myös tarinasta tietämätöntä siippaa valitsemaan, kun en osannut päättää. Loppuun kuitenkin päästiin kunniallisesti ja tarina saatiin saatettua päätökseensä (vaikka ahneena luinkin kolme vaihtoehtoista lopetusta).

Siirtymät tarinan sisällä tuntuivat varsin näppäriltä, vaikka paikoin tarinan jatkuvuudessa tuntui pientä kompurointia. Kokonaisuutena paketti pysyy kuitenkin mielestäni hyvin kasassa, on varmasti haastavaa sovittaa tarinapolku lukuisiin valintoihin sopivasti. Pienestä hapuilusta huolimatta olin lähestulkoon liimattu kirjaan noin päivän ajan. Lukulaitteella tuli naksuteltua menemään melkomoista vauhtia ja kun taas pääsi valitsemaan reittiä piti tietysti selvittää että mitä sieltä tulee. Käytettävyys oli myös huippuluokkaa, sillä pelkällä sormen napautuksella pääsi siirtymään oikealle sivulle.

Unohdetut ovet oli siis kokonaisuutena kiinnostava ja virkistävän erilainen lukukokemus. Vastaisuudessa tällainen lukukokemus innostaisi myös, etenkin jos kirjaa on tarjolla e-kirja-muodossa.

Myös ainakin Ja kaikkea muuta -blogin Minna on lukenut teoksen ja pohtii tekstissään pitemmin tämäntyyppisen kirjan luomisprosessia.

HelMetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Minna Roininen: Unohdetut ovet - valintoihin perustuva syväkirja
Kirjalabyrintti, 2015.
Kansi: Natalia Maroz

torstai 18. kesäkuuta 2015

Lavalta: Keisarin Uudet Vaatteet (Puotilan kesäteatteri)

Keisari (Mikko Lauronen). Kuva: Puotilan kesäteatteri

Viime kesän riemukkaimpia kulttuurihetkiä oli visiitti vastaperustettuun Puotilan kesäteatteriin. Kaikkien laadukkaan lastenteatterin ystävien onneksi toiminta jatkui ja tänä kesänä Puotilan kartanon pihamaalla tarjoillaan katsojien iloksi uusi tulkinta Hans Christian Andersenin klassikkosadusta Keisarin Uudet Vaatteet.

Tutussa sadussa turhamainen keisari tuhlailee häpeilemättä valtakunnan varoja vaatteisiin ja kansansuosio laskee kuin lehmän häntä. Piristääkseen itseään keisari päätyy tilaamaan uuden, ihmeellisen vaatteen paikalle kovin sopivasti sattuneelta vaatturilta. Vaatturi myös lupaa, ettei upeaa kangasta kykene näkemään jos on typerys tai virassaan epäpätevä. Tosin vaikuttaa siltä, että suurinpiirtein kaikki ovat hieman typeryksiä tai virkaansa epäpäteviä ja sekamelskan keskellä pyörivät toki myös oiva kansleri ja täysin hyödytön ministerismies Makkonen.

Puotilan kesäteatteri on loihtinut hauskan sadun näyttämölle kahden näyttelijän, Karo ja Mikko Laurosen, ja oivaltavien lavastusten avulla. Pienillä jutuilla on saatu tehtyä näyttävää ja hulvattoman hauskaa teatteria eikä vähiten siksi että näyttelijät tietävät tasan tarkkaan mitä ja kenelle ovat tekemässä. Lapsiyleisöä ei aliarvioida, vaan heidät otetaan hienosti mukaan ja näyttelijät improvisoivat tarpeen vaatiessa lennokkaasti esityksen edetessä. Seuralaisena ollut mies myös kiitteli sitä, kuinka pienillä jutuilla on osattu tehdä konstailematonta ja tavattoman laadukasta teatteria. Aina ei tarvita isoja efektejä ja kalliita lavasteita, vaan tärkeintä on se sydämellä tehty työ lavalla ja sen ulkopuolella.

Vaatturi (Karo Lauronen) ja kansleri. Kuva: Puotilan kesäteatteri

Teatteri suosittelee esitystä kolmevuotiaasta ylöspäin ja katsomossa nähtiin kirjava kattaus eri-ikäisiä katsojia. Ilokseni voin todeta, että huumori ja tarina upposivat niin meihin aikuiskatsojiin kuin pääasialliseen kohderyhmäänkin. Nauru raikasi ja mies aiheutti taas pienoista hämmennystä katsomossa hekottaen kaikista kovimmin. Näytelmän taustalla esiintyvät politiikan kiemurat tavattoman epäpätevine ministereineen huvittavat katsomossa istuvaa aikuista ja milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin päätyvät hahmot tasapuolisesti kaikkia.

Viime kesän hienon produktion jälkeen osasin jo odottaa laadukasta tuotantoa, mutta on mukava huomata silti yllättyvänsä positiivisesti. Laululla höystetty noin 50 minuuttia kestävä satunäytelmä piti otteessaan ja hymyilyttää vielä nytkin, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Esityksiä on Puotilassa kesäkuun loppuun saakka juhannusviikkoa lukuunottamatta ja suosittelen tätä esitystä erittäin lämpimästi sekä lapsille että aikuisille.

Kiitokset teatterille lipuista esitykseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...