lauantai 25. huhtikuuta 2015

Lavalta: 1984 (Svenska Teatern)

Kuva: Cata Portin

George Orwellin Vuonna 1984 on tälläkin hetkellä ajankohtainen klassikkoteos, kun jatkuvasti medioissa ja yksityisestikin mietityttää se kuinka paljon valtio valvoo kansalaisiaan. Luin kirjan vuosi sitten ja ihan pidinkin, joten mahdollisuus nähdä teos Svenska Teaternin lavalla mukavassa bloggariseurassa kiinnosti. Tarinan tuttuus myös varmisti, että pienet ymmärryskatkokset eivät välttämättä haittaisi esityksen seuraamista toisella kotimaisella.

Winston Smith on töissä totuusministeriössä ja työskentelee Isoveljen valvovan silmän alla. Sekä ajatuksia että tekoja valvotaan tarkasti ja harva edes haaveilee rikkovansa lakia vastaan. Eräänä päivänä Winston kuitenkin alkaa kirjoittaa päiväkirjaan omia ajatuksiaan tehden samalla yhden suurimmista mahdollisista rikkomuksista. Ajatuksissaan Winston alkaa kapinoida ja etsiä väylää kamppailla Isoveljen mahtia vastaan.

Näytelmäversio eroaa kirjasta kerrontatavaltaan ja kyseessä onkin Robert Icken ja Duncan McMillanin uusi dramatisointi tarinasta. Tavallaan olikin kiinnostavaa, että ei päässyt katsomossa aivan niin helpolla tarinan seuraamisessa ja mielenkiinto pysyi sopivasti yllä. Visuaalisesti 1984 oli myös oikein mainio. Pienellä lavalla leikiteltiin rohkeasti valoilla, varjoilla ja heijastuksilla ja lavastuksista otettiin kaikki irti. Alussa askarrutti mahtaako kaikki ylipäätänsä mahtua tapahtumaan Amos-näyttämön lavalla, mutta hyvinhän se sitten toimi.

Kuva: Cata Portin

Lavalla nähtiin myös mainioita näyttelijöitä, oli oikeastaan virkistävää nähdä lähes pelkästään kasvoja jotka eivät olleet aikaisemmista näytelmistä tuttuja. Wichman oli oikein hyvä Winston Smithinä ja vakavailmeistä Juliaa näytteli Kira-Emmi Pohtokari. Muissa lavarooleissa nähtiin Rabbe Smedlund, Mikael Andersson, Max Forsman, Simon Häger, Kent Sjöman ja Hellen Willberg. Puhenäyttelemisen lisäksi lavalle oli tuotu erikoisia, mutta tarinan kerrontaratkaisua hauskasti tukevia koreografiapätkiä. Esimerkiksi Sjömanin esittämä lavalle aika ajoin putkahtava ginimies toi mieleen lähinnä Monty Pythonin Ministry of Silly Walksin liikennihdällään. Eipä ollut mitään pönötystä tämä, vaan mukavan omanlaisensa tulkinta.

Helpolla ei kyllä katsojaa päästetty, mutta hieman vajaa kaksituntinen ei kuitenkaan ollut liian raskas katsottavaksi yhdeltä istumalta. Svenska Teaternissa tulee käytyä aivan liian harvoin, tämä reissu taas todisti että ehkä kannattaisi uskaltautua sinne useammin. Kiitos myös kanssabloggareilla mukavasta teatteriseurasta!

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Isaac Bashevis Singer: Lublinin taikuri


Soitin äidille ja kysyin, minkä kirjan valitsisin HelMet-haasteen kohtaan kirja, jota äitisi rakastaa. Pienen miettimisen jälkeen äiti nimesi Isaac Bashevis Singerin Lublinin taikurin (Tammi, 1979), johon oli ihastunut nuorempana. Homma selvä, kirja siis hakeutui varaukseen kirjastosta.

Vaikka Yasha oli syntynyt täällä kuten isänsä ja isoisänsä, hän oli pysyvästi sivullinen -- ei vain siksi, että hän oli itse karistanut juutalaisuutensa, vaan koska hän oli aina sivullinen, täällä ja Varsovassa, sekä juutalaisten että kristittyjen keskuudessa. He olivat kaikki asettuneet aloilleen, kesyyntyneet -- hän vain liikkui. Heillä oli lapsia ja lapsenlapsia; hänellä ei ollut yhtäkään. Heillä oli Jumalansa, pyhimyksensä, johtajansa -- hänellä vain epäilynsä. Kuolema merkitsi heille paratiisia, hänelle se oli vain pelon paikka. Mitä tulee elämän jälkeen? Onko sielua olemassa? Ja miten se käy kun jättää ruumiin?

Yasha Mazur on suhteellisen kuuluisa kiertävä taikuri, puoliksi juutalainen ja puoliksi kristitty omien sanojensa mukaan muttei erityisen uskonnollinen. Kotikylässä Yashalla on uskollinen, rakastettu vaimo Esther, mutta naisia riittää muillekin sormille. Esityksen avustaja Magda, varkaan leski Zeftel ja hienostunut Emilia kilpailevat myös Yashan suosiosta, eikä taikuri osaa päättää lähteäkö Emilian mukana ulkomaille uuteen elämään vai jäädä rakastavan vaimon luokse. Mistä saada rahaa matkaan? Miten tehdä lähtö niin, että vaimo ei jää häpeään? Vai lähteäkö ollenkaan?

Loppujen lopuksi Lublinin taikurissa ei tapahdu juuri mitään. Yasha painiskelee omantuntonsa kanssa ja jonglööraa naissuhteidensa kanssa samalla kun hänen pitäisi harjoitella uutta esitystään. Yashan pohdintoihin nivoutuu vahvasti myös ajatus uskonnosta, tarkemmin juutalaisuudesta, ja sen merkityksestä elämässä. Kirjan lopussa varsinaisia tapahtumia taitaa olla kaikista eniten ja nekin pääosin hyvin surullisia, mutta jollain tavalla tästä teoksesta jäi jotenkin hyvä mieli.

Teos on hyvin lempeä ja kirjailijan kerronnassa Yasha on kaikkine vikoineen hyvin inhimillinen hahmo. Erehtyväisyys ja sielun heikkous tuntuu olevan yleistä muillakin henkilöillä, mutta heitä ei siitä huolimatta tuomita. Jonkinlaisessa tavanomaisuudessaan Lublinin taikuri oli viehättä ja rauhoittava teos.

Kannatti siis uskoa äidin suosituksiin ja suosittelen tätä mieluusti myös eteenpäin.

Isaac Bashevis Singer: Lublinin taikuri (The Magician of Lublin (englanninnos jiddišinkielisestä alkuteoksesta), 1960)
Tammi, 1979. s.
Suomentanut: Jukka Kemppinen
Kansi: ?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ingmar Bergman: Persona


Viime vuoden marraskuussa Kansallisteatterin lavalla nähty Persona nostatti niin paljon kysymyksiä, että päädyin varaamaan tekstin kirjastosta. Ingmar Bergmanin Persona (Norstedts, 1966) ei tosin ole varsinainen näytelmäteksti, vaan enemmänkin käsikirjoitus elokuvaa varten tai elokuvasta.

- Att ha något att tro på. Att utträtta något, att tycka att ens liv har mening. Sånt tycker jag om. Att hålla fast vid något orubbligt, vad som än händer. Det tycker jag, att man ska. Att betyda nånting för andra människor. Tycker du inte det också?

Näyttelijätär Elisabet Vogler on lopettanut puhumisen, mutta muuta terveydellistä vikaa hänestä ei löydy. Lääkäri lähettää taiteilijan merenrantahuvilalleen nuoren hoitajan, Alman, kanssa. Elo huvilalla on rauhaisaa ja Alma alkaa vähitellen kertoa Elisabetille elämästään yhä enemmän. Elisabetin oma tarina aukeaa vain lyhyiden välähdysten kautta. Lopulta tarina päätyy konfliktiin ja sen kautta (avoimiksi jätettyihin) kysymyksiin. Mitä todella tapahtui jää ainakin osittain katsojan (tai lukijan) itse päätettäväksi.

Tekstin luettuani olen edelleen hieman hämilläni, mutta toisesta syystä kuin viimeksi. Tällä tavalla koettuna tarina nimittäin avautui minulle aivan eri tavalla ja sai tulkinnan kääntymään päälaelleen. Sanoissa huomasin keskittyväni enemmän Almaan, mikä toki on luonnollista kun Elisabet ei juuri puhu eikä tekstimuodossa pääse persoonansa kanssa niin vahvasti esiin. Esipuheessaan Bergman kutsuu lukijan tulkitsemaan tarinaa haluamallaan tavalla, vapauttavaa.

Oli myös mukava lukea pitkästä aikaa jotain ruotsiksi. Bergmanin teksti on selkeää ja poljento mukava, osan sanoista tosin hypin yli kun en viitsinyt kuljettaa sanakirjaa mukanani. Mukaanpääsyä tarinaan kieli ei siis vaikeuttanut, vaan toi sen tavallaan jollain tavalla myös lähemmäksi.

Oli miten oli, olen joka tapauksessa sitä mieltä että Persona on hieno teos. Edelleen jossain määrin ymmärrystäni pakoileva, mutta kuitenkin. Pitäisiköhän tässä vielä katsoa se elokuvakin, en koe olevani vielä kyllästynyt tarinaan?

Ingmar Bergman: Persona
Norstedts, 1966. 95 s. + kuvaliite

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus


Anu Kaajan nimi ja esikoisproosateos Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2015) tarttuivat mieleen jostain Hesarin jutusta. Houkuttelevan punerva kansi ja kirjan paikallaolo kirjaston bestseller-hyllyssä yhdistettynä edelliseen saivat pienen teoksen lähtemään mukaan. Olin tosin siinä vaiheessa vielä uskossa, että tämä on pienoisromaani, mutta aina ei voi onnistua.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 novellista, joita yhdistävät jonkinlaiset muodonmuutokset tai myyttisten olentojen ilmentyvät reaalimaailman kontekstissa. Seksuaalisuus on lähes kaikissa teksteissä voimakkaasti läsnä. Kieleltään novellit ovat paikoin kokeilevia, toisinaan hersyvän hauskoja, välillä rytmitykseltään minulle haastavia. Samanlainen kerronnan vimma niissä kuitenkin. Mieleennousevia adjektiiveja ovat absurdi, kaunis, ruma, lihallinen, väkivaltainen ja omaperäinen.

Näin aluksi haluaisin sanoa, että minä en ole luonnostani yhtään taikauskoinen ihminen. Kaikki kuitenkin alkoi siitä, kun yhtenä aamuna näin vessassa tontun, enkä minä vielä tänäkään päivänä tiedä miten se oli sinne päässyt. (novellin Nokkosvyö alku)

Yritin tässä selailla kirjaa ja miettiä, mistä novellista tai novelleista pidin eniten. Huomasin, että monen kohdalla en voi nimenomaan sanoa pitäneeni. Kaajan kertomukset näyttäytyvät julmina, kuvotuttavina, hermostuttavina. Ei niistä voi ehkä sanoa pitäneensä. Yksi vähemmän brutaali, oikeastaan jo huvittavaksi taipuva, oli ehkä Jäätelö, jossa miespuolinen enkeli saapuu häiriköimään nuoren naisen ikkunanpesupuuhia.

Mutta jotain kiehtovaa näissä novelleissa oli. Mustan huumorin, synkkien katsantokantojen ystäville suosittelen tätä kokoelmaa. Olihan tämä elämys.

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Teos, 2015. s.
Ulkoasu: Jenni Saari

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lavalta: Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Yehia Eweis

Aloin odottaa Espoon kaupunginteatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmää heti kun syksyllä näin siitä ensimmäiset mainokset. Ensinnäkin vaikutuin tekstistä paljon sen luettuani ja roolitus houkutti myös, Satu Silvon ja Antti Virmavirran voisi odottaa tekevän hienot roolit eivätkä Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää varmaankaan jäisi jälkeen.

Edward Albeen kehuttu, vuonna 1962 julkaistu näytelmä sijoittuu yliopiston juhlia seuraaville yön pikkutunneille. Martha ja George saapuvat aikamoisessa hutikassa kotiin ja Martha ilmoittaa kutsuneensa nuoren pariskunnan, Nickin ja Honeyn, vielä vieraisille. Vieraat saapuvatkin, mutta ennen sitä Martha ja George ovat jo aloittaneet toistensa solvaamisen ja tunnelma on kireä. Nuoripari vedetään mukaan vanhemman pariskunnan keskinäisiin sanallisiin säilänheilutteluihin ja yön aikana riivitään rikki elämän kulisseja, paljastetaan salaisuuksia ja avataan parisuhteen koossa pitävät solmut. Koko kolmituntisen näytelmän aikana katsoja saa olla tarkkana pysyäkseen perässä terävässä sanailussa ja saadakseen kiinni ilmaan heitetyistä vihjeistä asioiden todellisesta luonteesta.

Näyttelijäsuorituksia kelpasi tosiaan odottaa, sillä koko nelikko on lavalla suorastaan erinomainen. On lumoavaa katsoa näin hyvää puheteatteria, jossa näyttelijät mittelevät vertaistensa kanssa ja tahditus pysyy kunnossa. Aihehan tekstissä on melkoisen kamala ja kaikki henkilöhahmot paljastetaan kaikkine heikkouksineen, mutta raskaalta poljennolta vältytään. Jopa ensimmäinen kahden tunnin puoliaika sujuu jouhevasti, ajan kulu tuntuu lähinnä istumalihaksissa.

Näyttelijöiden lisäksi kiitoksia voisi siis varmasti lähettää myös ohjaaja Pasi Lampelalle ja muulle työryhmälle. Lavasteet ovat massiviiset ja komeat, yliopistopariskunnan kodin raskaat kalusteet ja hämärä valaistus tuovat oman tunnelmansa teokseen. Tunnelma on luotu harkiten.

Kuva: Yehia Eweis

Edellytykset tavattoman hienolle teatterielämykselle olivat siis olemassa. Harmiksemme jouduimme kuitenkin poistumaan katsomosta pettyneinä, muttemme suinkaan esityksen vaan kanssakatsojien suhteen. Molemmilla puoliajoilla katsomossa saatiin kuunnella erästä versiota Nokia tunesta ja molemmilla puolillamme istuvat katsojat esittivät kommenttejaan esityksen aikana turhan kovaan ääneen huomautuksista huolimatta. Erityisesti korpeamaan jäi se aivan loppumetreillä, tunnelman ollessa intensiivisimmillään soinut puhelin, etenkin kun niistä kännyköistä oli huomautettu useampaan kertaan. Niin sitä toivoisi esitykseen tulijoilta kunnioitusta toisten teatterinautintoa ja toisekseen näyttelijöiden roolisuorituksia kohtaan, mutta tällä kertaa kävi näin.

Tästä huolimatta suosittelen tätä esitystä erityisen paljon. Lavalla nähdään upeita näyttelijöitä ja tekstin haastavuudesta huolimatta se on tuotu näyttämölle komeasti. Kiitos tekijätiimille, olitte ne useat takaisinkutsut lavalle ansainneet!

Kiitos myös Espoon kaupunginteatterille, joka tehokkaasti ja ystävällisesti sai lippumme vaihdettua kun alkuperäisenä katsomispäivänä onnistuimme sairastumaan.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Lavalta: Jotain toista (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin tämän kevään näytelmä Jotain toista - Henkilökohtaisen halun näyttämö meni ensin katsomislistalle ensemblen perusteella, mutta kiinnosti muutenkin. Seksuaalisuus ja halu teemana vähän askarrutti, siinä voi niin helposti mennä metsään, mutta luotin kuitenkin tekijätiimiin ja liput tuli varattua huhtikuulle.

Mirja Sarkolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä kerrotaan Naisen suhteesta Miehiin ja Naisiin ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Näytelmässä halutaan mahdollisia ja mahdottomia, puhutaan estyneisyydestä, ruoditaan seksuaalisuutta kantilta jos toiseltakin. Katsojana menee paikoin sekaisin, mikä on omaelämäkerrallista ja totta, mikä kuviteltua tai kertojan omasta katsantokannasta kuvitettua. Esitys etenee kohtauksittain, Ohjaaja suunnittelee näytelmäänsä ja yrittää samalla pitää käsissään omaa elämäänsä. Ohjaajana nähdään mainio Iida Kuningas ja hänen kumppaninaan Emmi Parviainen, muissa naisrooleissa Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo. Kaikki miesroolit suorittaa Tommi Korpela.

Yleisö istuu ensimmäisen kohtauksen aikana aivan hiljaa, tunnelma on ehkä hieman hämmentynyt mutten kuitenkaan sanoisi vaivaantunut. Siitä lähdetään, keritään auki kohtaus kerrallaan seksuaalisuuden kehittymistä, halua, hetkiä, elämää. Parisuhde on kuvioissa mukana, vahvasti punaisena lankana toisistaan irrallisten hetkien välillä.

Täytyy kyllä myöntää, että välillä tuli hieman sellainen olo kuin tirkistelisi. Tai oikeastaan vain silloin, kun oikeasti ruodittiin sitä parisuhdetta. Asiat tuntuivat niin käsinkosketeltavan henkilökohtaisilta, vaikka niissä olevat asiat tunnistaisi. Kuningas ja Parviainen tekevät lavalla kipeän kauniit roolisuoritukset.

Kuva: Pate Pesonius

Lisäksi katsomisseurana ollut mies totesi esityksen jälkeen, että jos nyt laitat siihen tekstiisi jotain minun mielipiteitäni, niin voisit ehkä laittaa että "Jos Sanna-Kaisa Paloa ei olisi, hänet pitäisi keksiä". Ja tokihan laitan. Koska myös Palo on lavalla loistava ja tarjoilee itse asiassa muutamat näytelmän herkullisimmista kohtauksista. Myös Leeve ja Kaihua loistavat roolista toiseen, muuttuen kerronnan mukaan milloin keneksikin, ohjaajan kuvista ihastuksiin. Loistavia naisia lava täynnä. Ja hyvä on Korpelakin, ei sillä, mutta jää tässä esityksessä kyllä naisten varjoon.

Pää täyttyy esityksen jälkeen ajatuksista ja vieläkin, kaksi päivää esityksen jälkeen, tuntuu kirjoittaminen haastavalta. Päällimmäisenä kuitenkin on se, kuinka loppu tuntui niin oikealta. Että just näin sen piti mennä.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Jaakko Markus Seppälä: Lemen


Useampikin tuttu suositteli meikäläiselle Jaakko Markus Seppälän esikoisromaania Lemen (Like, 2015), joten pitihän sitä sitten kokeilla. Alkukankeuden jälkeen scifi-rymistelyn kyytiin olikin mukava hypätä, vähän kuin olisi tuttuun piuhaan itsensä liittänyt.

Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä.

Soheba City sykkii sähköä ja alatasoilla kukoistaa rikollisuus. Suurella osalla asukkaista kehoa on paranneltu erilaisilla lisäosilla, melkein kaikilla on niskassa pistoke piuhoihin yhdistämistä varten ja trippailemaan pääsee stimien avulla. Tässä maailmassa palkkionmetsästäjä Nina päätyy jahtaamaan vapaalle jalalle päässyttä Lemen-tekoälyä, jolla on homman suhteen aivan omat suunnitelmansa. Samalla hommassa päästään sotkeutumaan alamaailman touhuihin, pohtimaan ihmisen suhdetta teknologiaan ja tekemään vaikeita valintoja vaativia päätöksiä.

Pidin paljon päähenkilö Ninasta, joka oli sopivan toiminnallinen hahmo mutta silti inhimillinen taistelutaitoineen ja moraaleineen. Hahmogalleria oli paikoin hieman kliseinen siinä mielessä, että hahmot olivat hyvin tunnistettavia, mutta eivät häiritsevällä tavalla. Tällaiseen teknomaailmaan nämä tyypit erikoisuuksineen sopivat hyvin eivätkä jääneet paperinohuiksi toisinnoiksi joistain aiemmin kohdatuista.

Lemen tuo minulle mieleen Matrixin ja Blade Runnerin, varmaan osittain ihan tarkoituksellakin. Tutunoloisen kirjan maailmassa liikkuminen tuntuu luontevalta ja siksi tarinaan uppoutuminenkin lieni helppoa kunhan pääsi tekniikkaslangin kanssa sinuiksi. Dekit, jakit ja koodaukset vilisivät silmissä ja homma toimi kuin viiden palkin langaton verkko.

Tämä teknotrilleriksi tituleerattu opus osui siis hyvään lukusaumaan ja käsitteli kivasti myös samaa aihealuetta kuin vasta luettu Genesis. Toiminnallisesta teknomaailmasta pitäville ja teknistä slangia kavahtamattomille Lemen sopinee kuin nenä päähän.

HelMet-haasteesta ruksaan yli kohdan 3 eli vuonna 2015 julkaistu kirja.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen
Like, 2015. 314 s.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...