maanantai 15. syyskuuta 2014

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)

Schönbrunnin linnan pihalla Wienissä pääsee kokeilemaan taitojaan erilaisissa labyrinteissa. Niissä ei tosin tietääkseni hiippaile Grievereitä.

James Dashnerin The Maze Runner (Delacorte Press, 2007) tarttui lukulistalle Crackedin artikkelista 4 Cliche Things Every Dystopian Young Adult Movie Does. Totta puhuen en ole lukenut koko artikkelia, mutta otin ingressissä mainitut kirjat muistiin. Divergentin ja The Giverin luin jo ja nyt tosiaan lukuvuorossa tämä.

They stood in a vast courtyard several times the size of a football field, surrounded by four enormous walls made of grey stone and covered in spots with thick ivy. The walls had to be hundreds of feet high and formed a perfect square around them, each side split in the exact middle by an opening as tall as the walls themselves that, from what Thomas could see, led to passages and long corridors beyond.

Thomas herää metallisesta laatikosta ja tajuaa, ettei muista muuta kuin oman nimensä. Pian laatikko sitten avautuu ja tyyppi huomaa olevansa kiviseinien ympäröimällä alueella, joka on täynnä suurinpiirtein samanikäisiä poikia kuin hän itse. Siinä sitten selvitellään, että labyrintissa ollaan ja ongelmana on se, että sieltä ei tunnu pääsevän pois koska seinät liikkuvat öisin ja lisäksi käytävillä vaeltelee pelottavia Grievereita. Thomasin perässä paikalle tupsahtaa vielä tyttö, ensimmäinen laatuaan labyrintissa, ja tämän jälkeen tapahtumat alkavat eskaloitua joten ulos pitäisi päästä ja vähän äkkiä.

Sanon tässä ihan alkuun, että The Maze Runner oli oikein viihdyttävää lukemista. Dashnerin teksti rullailee eteenpäin kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Näkökulma on Thomasin, eli lukija on käytännössä aivan yhtä pihalla labyrintin toiminnasta mikä oli omasta mielestäni ihan mukavaa. Toisaalta, ja tässä moni GoodReads-arvioija oli samoilla linjoilla, välillä olisi toivonut että joku olisi etenkin alussa vastannut muutakin kuin että äläpä kysele.

Jännää oli joka tapauksessa lukea ja muutamana iltana tuli valvottua vähän liian myöhään kun ajattelin että luenpa vielä pari sivua. Ja kivaa oli myös se, että käytännössä kaikki hahmot olivat poikia kun tuntui että aika monessa on nyt ollut niitä tyttöjä. Paitsi että The Giverissa oli poika.

En sitten tiedä oliko tämä ehkä vähän pitkitetty ja loppu jätti meikäläisen kysymysmerkiksi, mutta eiköhän tuo kakkososa The Scorch Trialskin tule luettua. Nälkäpeli-vertaus kannessa kyllä pisti tympimään, koska ei tässä mielestäni nyt niin hirveästi mitään samaa ollut. Paitsi että dystopia ja että porukkaa kuolee jonkun verran, mutta samanlainen Battle Royale -meininki kyllä puuttui. Mutta mainoskikka kai sitten sekin.

The Maze Runnerista tulee muuten leffa, Suomen ensi-ilta näyttäisi olevan 24.10. Labyrintti näyttää olevan sen verran hienonnäköinen, että tämänhän voisi jopa jonakin viikonloppuna viihdykkeekseen katsoa.

Kirja sopii myös oivallisesti Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

James Dashner: The Maze Runner (The Maze Runner #1)
Delacorte Press, 2007. Lukemani versio Chicken House, 2013. 384 s.
Kansi: Paul Young

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)

Omanlaisensa outolintu tämä kasuaari.

Myönnetään. Kun nyt on lukenut suhteellisen paljon erilaista nuorille suunnattua dystooppista meininkiä, ei Veronica Rothin Divergent (Katherine Tegen Books, 2011; suom. Outolintu) välttämättä hyppää sieltä esiin mitenkään erikoisena. Täytyy kuitenkin myöntää myös se, että kirjan lukeminen flunssaisena oli todella mukavaa.

"Beatrice, your results were inconclusive," she says. "Typically, each stage of the simulation eliminates one or more of the factions, but in your case, only two have been ruled out."

Divergentin maailmassa ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka he valitsevat täyttäessään 16 vuotta. Beatrice, kirjan sankaritar, on elänyt tähän asti vaatimattomassa Abnegation-ryhmittymässä, mutta soveltuvuutta mittaavat testitulokset tuntuvat osoittavan aivan muualle. Varmaan sitten arvaattekin, että Beatrice, sittemmin Tris, päätyy vaihtamaan ryhmittymäänsä ja kohtaa täten uusia haasteita. Eikä yhteiskunta tietenkään pyöri vain nätisti taustalla, vaan riveissä kuohuu ja aika tuntuu kovin epävarmalta.

Ei tämä siis mikään suora Nälkäpeli-kopio ole, vaikka välillä meininki samankaltaista onkin. Trisissä on ainakin ajoittain mukavaa sähäkkyyttä ja miespäähenkilöksi päätynyt Four on varsin symppis tyyppi, vaikka välillä ehkä hieman yksioikoinen. Divergentin maailma kyllä näin jälkifiilistelynä on aika suppea, lähinnä tässä pyöritään yhdessä kaupungissa ja maan alla, mutta ehkäpä seuraavissa osissa päästään vähän laajentamaan horisontteja.

Toimintaa oli joka tapauksessa tarjolla roppakaupalla, samoin väkivaltaa. Ei nyt mitenkään kovin graafista kylläkään, mutta mustelmista ja murtuneista luista kärsi yksi jos toinenkin eikä henkistä väkivaltaa mitenkään jätetty huomiotta. Kirjan keskiössä pohdittiinkin paljon sitä, millaista on oikea rohkeus ja miten omat pelkonsa voisi voittaa.

Flunssatyypiltä siis hyvät pisteet tälle, ja olihan tämä näin muutenkin varsin mainiota luettavaa. Ei valittamista, eiköhän nuo loputkin osat tule jossain välissä raahattua lainastosta kotiin.

Veronica Roth: Divergent (Divergent #1)
Katherine Tegen Books, 2011. 487 s.
Kansi: Joel Tippie

tiistai 9. syyskuuta 2014

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)

Suden sukulaiset metsälenkillä.

Olen tiedostanut Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan olemassaolon siitä asti, kun aloitusosa Kesytön (Tammi, 2012) ilmestyi. Uskaltauduin kuitenkin lainaamaan kirjan vasta nyt, sillä suhtauduin kirjaan hieman varovaisesti. Lisäksi olen ollut Rouhiaisen kanssa aikanaan samassa koulussa (hei vaan Elina, jos muistat!) ja mietin, että jos en pidä kirjasta yhtään en viitsi kirjoittaa siitä blogiin. Onneksi näin ei käynyt, vaan kirja yllätti positiivisesti ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

Susi pysähtyi. Se katsoi minua keltaisilla, tummarajaisilla silmillään. Laski päätään niin kuin eläimet tekevät silloin kun ovat varuillaan, valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Se ei kuitenkaan tehnyt pitkään aikaan kumpaakaan, vaan pelkästään tuijotti minua. Minulle tuli kummallinen tunne, että sekin oli jostakin kuohuksissaan. Sen katseessa oli jotakin, minkä selvittämiseksi olisin antanut paljon.

17-vuotias Raisa jää orvoksi ja muuttaa enonsa luo Hukkavaaran kylään lähelle Kajaania. Raisan tarkoituksena on selvittää äidin menneisyyden salaisuudet ja painua sitten takaisin Helsinkiin ja aloittaa taideopinnot. Vähitellen hän kuitemkin huomaa koko kylässä olevan jotain outoa ja pian Raisalle selviää, että kylän atleettiset asukkaat eivät ole vain himokuntoilijoita, vaan myös ihmissusia. Eivätkä lauman jäsenien mielipiteet Raisasta eivät suinkaan ole yksimieliset.

Olin aluksi kirjan suhteen hieman ennakkoluuloinen, koska lyhytnäköisesti ajattelin tämän olevan jonkinlainen Twilightin jalanjäljissä tepsuttava opus. Kesytön kuitenkin seisoo omilla tassuillaan ja välttää kopioinnin ollen varsin viihdyttävä paranormaalin romanssin genreen sijoittuva teos. Erityiskiitosta annan susilauman kiinnostavasta kuvauksesta ja omaperäisyydestä. Mieleen nousi muun muassa Jenny Kangasvuon mainio Sudenveri-teos.  Ja vaikka vampyyreitakin Hukkavaarassa nähdään, muistuttaa Kesyttömän vampyyrikanta enemmän sitä perinteisempää mallia eikä esimerkiksi kimaltele auringossa.

Kirja olisi tosin saattanut hyötyä pienestä tiivistämisestä. Toisinaan teksti tuntui hieman toisteiselta ja Raisan loppuvaiheen kyvyille kaipasin lisää valotusta, mutta siihen varmasti vastataan seuraavissa osissa. Kokonaisuus joka tapauksessa toimi. Eniten susikuvauksen lisäksi pidin ehkä Raisan ystävän Nikon hahmosta, sillä tämä lauman outolintu herätti ainakin omat sympatiani.

Kesytön oli myös sen verran mukavaa luettavaa, että kyllähän se loppusarjakin tulee lukuun. Suomeen sijoittuva ihmissusi-meininki tuntuu iskevän meitsiin oikein hyvin ja Kajaanin metsiin lähtee mieluusti seikkailemaan uudelleen.

Kirsin kirjanurkassa jäätiin heti kaipaamaan jatkoa, Morre antoi (myös) plussia Suomi-miljööstä.

Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja #1)
Tammi, 2012. 426 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

maanantai 8. syyskuuta 2014

Lukemalla lukutaitoa eli #lukuhaaste


Loisteliasta kansainvälistä lukutaidon päivää lukijat, sitä nimittäin vietetään tänään 8.9.!

Myös viime vuonna kirjabloggaajat tempaisivat yhdessä Suomen pakolaisavun kanssa ja keräsivät rahaa, jotta arvokasta lukutaitoa saataisiin levitettyä myös Afrikan maihin. Keräys onnistuikin mallikkaasti ja tavoite saavutettiin alta aikayksikön.

Tänä vuonna Suomen pakolaisavun tavoitteena on saada suomalaiset lukemaan ja samalla lahjoittamaan 20 000 aapista lukutaitotyöhön. Luku on suuri, mutta sen saavuttaminen ei ole suinkaan mahdotonta.

Osallistuminen on helppoa. Syyskuun aikana on tarkoitus lukea mikä tahansa teksti, siis kirja tai lehtiartikkeli tai sarjakuva, mikä vain. Jokaista lukemaasi tekstiä kohden voit lahjoittaa euron Suomen pakolaisavulle lähettämällä tekstiviestin 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.

Jos tekstarimeininki ei innosta, voit laskeskella lukemiasi syyskuun loppuun asti ja lahjoittaa summen könttänä Suomen pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen nk. kirjabloggaajaviitettä 62405 08625.

Lisäksi hommaan voi osallistua myös sosiaalisessa mediassa käyttämällä merkintää #lukuhaaste. Anna lukutaidolle kasvot ja haasta myös kaverit mukaan!

Minulle on kertynyt syyskuulle kolme luettua tekstiä, kun on ehtinyt lukea Elina Rouhiaisen Kesyttömän, Hannu Rajaniemen The Causal Angelin ja kiinnostavan, Talvivaarasta kertovan Long Play-artikkelin Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen). Toivottavasti syyskuulle mahtuu vielä monta muutakin tekstiä!

lauantai 6. syyskuuta 2014

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel


Olen odottanut Hannu Rajaniemen The Causal Angelia (Gollancz, 2014) viime vuoden tammikuusta asti. Silloin luin varas Jean le Flambeurista kertovan sarjan toisen osan, The Fractal Princen, tai oikeammin luin sen silloin samaan syssyyn kahdesti. Odotukset kolmatta osaa kohtaan olivat siis korkealla.

Perhonen was right when she told me I'm a good liar. But the best lies I save for myself: they are perfectly crafted, indestructible and glittering, like zoku jewels.

Juoniselostus The Causal Angelin tapauksessa olisi hieman hupsua, sillä samaan syssyyn pitäisi varmaan selostaa myös kaksi ensimmäistä osaa. Todettakoon kuitenkin, että Jean le Flambeur on edelleen Kaminari-kiven perässä, Mieli on edelleen seikkailussa mukana ja pellegrini Joséphine häärii taustalla. Päähahmojen lisäksi seurataan muun muassa Sobornostin valtataistelua ja zoku-ryhmittymän erikoista pelaamiseen perustuvaa maailmaa. Joka tapauksessa teos siis jatkaa, luonnollisesti, siitä mihin edellinen jäi.

Ja miten se sitä jatkaakaan. Fanitytön varmuudella olin jo etukäteen varma siitä, että Causal Angelin on oltava erinomainen, mutta silti jossain taustalla heilui epävarmuus. Onneksi sen häiveen sai pian heittää romukoppaan, sillä tarina imaisi taas mukaansa ja trilogia sai tosiaan arvoisensa päätöksen. Loppu osasi yllättää, se ei sortunut ennalta-arvattavuuteen ja se oli jollain tavalla äärimmäisen tyydyttävä.

Olin kirjan luettuani, jälleen kerran, täysin puulla päähän lyöty. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on odottanut jotain todella paljon ja sitten se täyttää odotukset ja vielä enemmän? Tämä on juuri se tunne ja enpä nyt sitten pysty hirveän järkevästi kirjoittamaan. Joten mennään sitten fanityttömeiningillä ja todetaan vain, että ihastun siihen mitä tämä kirja tekee aivoilleni.

Koko Jean le Flambeur -trilogia on ollut sellaista terminologiavyörytystä, että heikompaa hirvittää. Avaruudessa liikkuu raioneita, gogoleita luodaan mennen tullen, vastaan tulee Planckin lukkoja ja jos jonkinlaisia tieteellisiä termejä joista ei välttämättä ole mitään hajua. Toisaalta samalla huomaa naurahtavansa zokuryhmittymälle nimeltä Gringotts-zoku ja ilahtuu törmätessään yllättäen James Bondiin. Kun kaiken alla kulkee vielä huima universuminkokoinen tarina, en osaa olla kuin ihastunut.

Sanottakoon vielä, että en hetkeen ole ollut mistään kirjasta näin tohkeissani. Hyviä kirjoja olen lukenut toki paljon, mutta jotenkin tämä aivojavääntävä ja tapahtumantäyteinen avaruusseikkailu iskee minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toivon todella, että Rajaniemi jatkaa vielä kirjoittamista.

***

The Causal Angel ilmestyy lokakuussa suomeksi Gummeruksen julkaisemana nimellä Kausaalienkeli. Itse aion hankkia tämän kauniskantisen kirjan omaan hyllyyn kahden aikaisemman osan seuraksi ja lukea ne sitten vaikka joululomalla vielä kerran yhteen menoon. Antti Aution uskon selviytyvän suomennostyöstä taas mallikkaasti.

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel (Jean le Flambeur #3)
Gollancz, 2014. 336 s.
Kansi: Chris Moore & Sue Michniewicz

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2)


Huomaan kesällä lukevani trillereitä melkein mieluummin kuin talvella, ehkä auringon paisteessa homma jännittää vähemmän. Ursula Poznanskin Beatrice Kaspary -sarjan aloitusosa oli sen verran mainiota trillerimeininkiä, että päädyin varaamaan sarjan toisen osan Sokeat linnut (Atena, 2014) kirjastosta heti sen ilmestyessä.

Runoja. Mitään harmittomampaa oli vaikea kuvitella. Kaksi ihmistä on kiinnostunut runoudesta, he kohtaavat toisensa ja ovat pian sen jälkeen kuolleita.
Pidä asiat erillään, Beatrice toppuutteli itseään. Runot ovat vain tuoneet heidät yhteen. Syy heidän kuolemaansa täytyy olla aivan toinen.

Edellisestä tapauksesta on nyt vähitellen selvitty ja Salzburgin poliisiasemalla meininki alkaa normalisoitua. Eräänä iltana leirintäalueelta kuitenkin löydetään kaksi ruumista ja Beatrice tempaistaan työparinsa Florinin kanssa ratkomaan tapausta. Homma ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen ja tietysti ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ainoana yhdistävänä tekijänä tuntuu olevan Facebookissa toimiva runoryhmä ja vaikka sielläkin meininki on aika omalaatuista, ei Bea aio luovuttaa ennen kuin homma on selvä.

Sokeat linnut ei saanut minua aivan yhtä koukuttuneeksi kuin sarjan aloitusosa, mutta ei tämäkään ollut lainkaan hassumpi. Toimintaa riitti ja tässä kirjassa myös Bean yksityiselämä tuntui hieman normaalimmalta kuin ensimmäisessä osassa. Loppupuolella olinkin kirjan kanssa tiiviissä kontaktissa, vaikka täytyy myöntää että aivan loppumetrien informaatiotulva tuntui liialliselta ja ehkä hieman yllättävältäkin.

Poznanski osaa joka tapauksessa kirjoittaa hyvää ja viihdyttävää eikä mielestäni liian raakaa tarinaa. Suomennoskin tuntui onnistuneelta. Palannen siis komisario Kasparyn pariin, kun tutkimuksia julkaistaan lisää.

Rikoksen jäljillä -haasteeseen kolmas piste, 1. johtolanka: poltettu kirje.

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2; Blinde Vögel, 2013)
Atena, 2014. 425 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?

perjantai 29. elokuuta 2014

Irja Rane: Naurava neitsyt

Prahassa neitsyt oli vakavampi.

Irja Ranen Finlandia-palkittu Naurava neitsyt (WSOY, 1996) päätyi luettavien listalle lukuvalmentajan suosituksesta. Lukupinossa kirja ehti muhia sitten pitempään, mutta kaipasin vaihtelua nuortenromaanien rinnalle joten nappasin Ranen sitten mukaani.

Ja minä pyydän, että te korkea-arvoiset tässä kohden avaisitte sydämenne ja teroittaisitte korvanne vaatimattoman vaimon puheeseen, sillä minkä nyt kerron, ei ole maailmasta eikä ihmisistä, vaan Taivaan Armosta ja Pyhän Äidin laupeudesta lähtöisin.

Naurava neitsyt koostuu kolmesta osasta, jotka kaikki sijoittuvat Saksaan tai sen lähistölle. Ääneen pääsevät 1300-luvulla nahkurinleski Lydia ja sihteeri Bartolomeus, vuoden 1930 tienoilla puolestaan rehtori Klein. Lydian tarina kuullaan todistuksena oikeuden edessä, Bartolomeus kirjoittaa päiväkirjaa ja Klein kirjeitä pojalleen. Kaikki hahmot tuntuvat onnettomilta, omaa elämäänsä pohtivilta ja surullisilta.

Itse kirjan tapahtumat jäivät kuitenkin etäisiksi. Kaikki tuntuu pyörivän Lakson Pyhän neitsyen kappelin ja sinne tehdyn alttaritaulun ympärillä, mutta seuraussuhteet jäävät etäisiksi. Käsittääkseni Nauravan neitsyen ei ole tarkoituskaan olla juonellinen ja selkeästi etenevä, mutta itse koin ymmärtämättömyyteni etäännyttäväksi tekijäksi. Kaiken kolmen kertomuksen lukeminenkaan ei vetänyt nauhoja yhteen ja käsiin tuntui jäävän vain häilyvä käsitys siitä mitä tapahtui.

Sen kuitenkin myönnän, että Ranen kieli on kaunista ja mukaansavievää ja siksi kirjan luinkin loppuun. Jossain vaiheessa taisin jopa päättää, että ei sillä ymmärryksellä niin väliä. Hyvä päätös, muuten olisi turhauttanut enemmän. Vaikea tästä kirjasta kuitenkaan on sanoa muuta, kuin että se oli kaunis mutta hämmentävä.

Lyhyestä virsi kaunis, luulisin. Kirja ei auennut minulle ja toisinaan se tuskastutti tavattomasti, mutta jotain sellaista siinä oli josta pidin kovasti. En tiedä löysinkö sitä takakannessa mainittua vimmaa ja ironiaa, enemmän ehkä surullisia ja yksinäisiä hahmoja, mutta niin, jotain tässä oli.

Morre avaa kirjan aikakautta tarkemmin vaikkei tarinasta niin syttynytkään.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY, 1996. 406 s.
Kansi: ?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...