torstai 18. joulukuuta 2014

Lavalta: Kirjailijabattle - Salla Simukka vs. Siri Kolu (Kirjakauppa)


Perjantai-iltaa voi viettää monella tapaa. Minä tein viime viikolla selvästi voittajaratkaisun ja suuntasin Korkeavuorenkadun Kirjakauppaan, jonka auditoriotilassa tulisi tapahtumaan Helsingin ensimmäisen Kirjailijabattle. Battlen hienous tulisi piilemään siinä, että toisen maanrakoon haukkumisen sijaan olisi tarkoituksena kehua kirjailijakollegan teokset pystyyn. Toisen teokset paremmin kehuva voittaisi ja tänä ensimmäisenä iltana lavalle nousisivat suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirissä tällä hetkellä loistavat Salla Simukka ja Siri Kolu.

Täytyy myöntää, että vähän jännitti painella sinne kellarikerroksen auditorioon. Lähestyvä joulu oli ilmeisesti hieman syönyt yleisöä eikä uusi tapahtumaformaatti välttämättä saanut epävarmoja syttymään. Simukka kuitenkin otti rivakasti ohjat käsiinsä ja pyysi meitä paikalle saapuneita eturiviin istumaan, tunnelma olikin sitten heti kotoisampi.

Illan juontajana toimi lapsuudenidolini Paavo Kerosuo (Simba, tiedättehän) ja homma hoituikin varsin mallikkaasti. Formaatin idea selitettiin (ihan maailman ensimmäinen tämä tilaisuus ei tosin ollut, sillä tiedän Simukan ja Kolun bätlänneen myös kesällä Tuusulassa) ja lämmittelijävuoroon otettiin WSOY/Tammen ja Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden luotsaajat Saara Tiuraniemi ja Emma Alftan.

Tiuraniemi kehuu Puluboita Alftanille.

Olikin melko villiä mutta samalla hauskaa kuunnella, kun kustantamoiden edustajat kehuivat vuolaasti ja toisinaan myös pienellä kateudella toistensa teoksia. Itsekin kiinnostuin vaikka kuinka monesta kirjasta, mutta olisi selvästi pitänyt tehdä muistiinpanoja koska osa kirjoista unohtui jo kotimatkalla. Vauhdikasta promoamista hyvässä hengessä, rispekt! Meikäläinen innostui ehkä hieman enemmän Alftanin lennokkaasta esittelytyylistä, mutta huutoäänestyksellä lämmittelymatsi päättyi hyvähenkiseen tasapeliin.

Seuraavaksi lavalle astuivat sitten illan päätähdet eli viehättävät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kehuttavina tulisivat olemaan Simukan Lumikki-trilogia (jonka olen lukenut ja josta pidin) ja Kolun PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella -teospari (näistä olen lukenut ensimmäisen, myös siitä kovasti tykkäsin). Matsissa kuultaisiin aloituspuheenvuoro (jonka sai muistaakseni Kolu), viisi erää (joissa molempien vuorot) ja lopetuspuheenvuoro (Simukka). Lisäksi missä tahansa kohdassa saisi käyttää veto-kortin, jos kokisi että toinen kehuu liian hyvin ja yleisö pitäisi voittaa omalle puolelle. Kerosuo toimi oikein viehättävänä erätyttönä.

Kolu kuuntelee tuimana Simukan puheenvuoroa.

Ja siinähän se matsi kuulkaa sitten meni, kun kuunteli lumoutuneena kahta kirjailijaa. Ottelun hyvähenkisyydestä oli aistittavissa, että kirjailijat tosiaan ovat hyviä ystäviä keskenään ja toisaalta arvostavat toistensa teoksia suunnattomasti. Molemmat nostivat toistensa teoksista esiin sellaisia asioita, joita ei itse ollut tullut edes ajatelleeksi, ja vakuuttivat varmasti kuulijat siitä, että nämä kirjat kannattaa ihan oikeasti lukea. Kolu hoiti oman hommansa vaikuttavasti myöntämällä Lumikin eri osille niiden teemoja kuvaavia pelikortteja, Simukka puolestaan kehui perinteisemmin mutta myös erittäin vahvasti. Molemmilla kirjailijoilla on myös aivan mahtava ääni, joten heitä kuunteli erittäin mielellään. Katsomossa pidätettiin hengitystä, naurettiin, vislattiin, laskettiin kuumuuspisteitä ja taputettiin raivokkaasti.

Tiukan ottelun jälkeen voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Desibelimittaria ei ollut (ensi kerralla sellainen hei, eiksje?), mutta sanottakoon silti että voitto osui muutaman desibelin mitalla tällä kertaa Siri Kolulle. Kolu kehui Simukan Lumikki-trilogian päästä varpaisiin ja täytyy myöntää, että itsekin rupesin miettimään jos lukisin kirjat vielä uudelleen. Voittaja sai mukaansa kiertopalkintona liikkuvan hatun ja häviäjän tunnustuksen, melko mainiota.

Jos tästä tulitte nyt vähän kateellisiksi, niin olette onnekkaita! Kirjailijabattleja aiotaan nimittäin jatkaa ja helmikuussa lauteilla nähdään loistavat Paula Noronen ja Veera Salmi.

Kiitos järjestäjille, tämä oli mahtavaa!

Ja katsokaa, pääsin myös aika makeeseen fanikuvaan! Ja sain halauksen Paavo Kerosuolta! Et oli kuulkaa aika nasta perjantai!

Lavalta: Outo homo (toista kertaa)


Noin kaksi vuotta sitten olimme miehen kanssa katsomassa Juuso Kekkosen Outo homo -esityksen varhaista vetoa. Pidin esityksestä kovasti ja se herätti myös paljon keskustelua kotimatkalla. Sen jälkeen on ollut ilo seurata Kekkosen ja esityksen matkaa, sillä Oudosta homosta on muun muassa tehty kouluihin sopiva versio ja esitys on muutenkin matkannut ympäri Suomea. Kekkosta on myös haastateltu lukuisissa medioissa muun muassa polyamoriasta ja rakkaudesta. Tässä valossa olikin kiinnostavaa mennä katsomaan esitystä uudelleen, kun muistikuvat varsinaisesta esityksestä ovat hieman hämärtyneet ja samalla sen ympärillä vellonutta keskustelua on tullut seurattua tiiviisti.

Kuten edelliselläkin kerralla, on tilassa mustat seinät, lavalla pöytä ja sillä vesipulloja. Paikka tosin on vaihtunut, olemme toimintakeskus Hapen tiloissa sijaitsevalla Narrin näyttämöllä. Kekkonen saapuu lavalle, lämmittelee hieman ja aloittaa. Aiheena seksuaalisuus, identiteetti, sukupuoli, rakkaus, yhteiskunta, muun muassa. En osaa tässä nyt ruotia esitystä, kun katsomiskerta oli jo toinen, mutta vertailla tietenkin voi.

Joissakin kohdissa huomasi heräävänsä että tätä ei hei viimeksi ollut ja kah, tästä oli nyt jätetty se ja se pois ja oli todella kiinnostavaa nähdä miten esitys on evolvoitunut vuosien kuluessa. Ne "vanhatkin" jutut jaksoi kuitenkin kuunnella, itse asiassa kävi niin että viimeisessä työviikossa väsynyt pää jopa piristyi esityksen aikana. Väliaikoineen reilu kolmea tuntia kestävä esitys kuulostaa melko hurjalta, mutta on kevyesti katsottava. Outo homo on hauska, informatiivinen, paikoin sopivan vakava, samaistuttava vaikkei kaikesta samaa mieltä olisikaan.

Kaiken kaikkiaan on myönnettävä, että esitys on edelleen erittäin hyvä ja itse asiassa jopa parempi kuin aloittaessaan. Esitystä on siistitty, tarkennettu ja toisaalta se tuntuu edelleen tuoreelta ja ilmavalta eikä kaavoihinsa kangistuneelta. Seurassa olleet ensikertalaiset myös toivoivat, josko voitaisiin käydä keväällä katsomassa Iholla-trilogian kakkososa Pilkkaa jumalaa ja uutena tuleva Miehen lailla yhdessä. Lupasimme lähteä mukaan.

Tietoa tulevista esityksistä löytää esimerkisi Outo homo -facebooksivuilta.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Lavalta: C8H11NO2 (Room 100 / Teatteri Union)

Kuva: Room 100

Teatteri Union on ottanut yhdeksi asiakseen tuoda Helsinkiin kiinnostavia ulkomaisia esiintyjiä. Tällä kertaa vuorossa oli kroatialainen Room 100, jonka palkittu esitys C8H11NO2 kertoo ihmisen taistelusta skitsofrenian kanssa. Esitys perustuu toisen esiintyjän, Jakov Labrovićin, kokemuksiin hänen veljensä taistelusta skitsofrenian kanssa. Seuraksi sain poikkeuksellisesti äitini.

Aiheesta voinee jo päätellä, että luvassa ei ollut mitään kevyttä. Esitys alkaa videotaltioinnilla, jossa Labrovićin veli kertoo ajastaan sairaalassa, skitsofrenian kanssa elämisestä, hoitojen sivuvaikutuksista. Miltä tuntuu, kun ei itse enää koe olevansa sairas mutta joutuu silti läpikäymään hoitoja. Näistä ajatuksista, niiden inspiroimana, on syntynyt butoa, breakdancea ja akrobatiaa hyödyntävä esitys. David Gadzenin oskillaattoreilla soitettu musiikki luo omaa erikoista tunnelmaansa.

Lavalle syttyvään valokeilaan ilmestyy mies, joka istuu selin yleisöön. Selän lihakset alkavat vähitellen liikkua, väreillä. Näyttää, kuin iho kuplisi. Selkeimmän visuaalisen kuvan ehkä saa, jos on nähnyt koskaan elokuvassa kuinka joku käy läpi muodonmuutosta. Liike näyttää epämukavalta, toisaalta harmoniselta ja hallitulta. 

Esityksen aikana olo on vuorotellen hieman epämukava ja vaikuttunut. Tuntuu, että ihmiskehon ei välttämättä tulisi liikkua tuollaisiin suuntiin ja tuollaisin tavoin. Toisaalta ei osaa olla katsomattakaan, sillä kehonhallinta on niin äärimmäistä ja tarkkaa ettei sitä oikein voi kuin ihailla.

Kuva: Room 100

Antonia Kuzmanićin osuus puolestaan viehättää visuaalisuudellaan ja samalla etäännyttää outoudellaan. Veden heijastuspintaa käytetään hyväksi käsittämättömän taitavasti. Koordinoitu käsien ja jalkojen liike luo illuusion siitä, että lavalla nähtäisiin useampikin ihminen. Notkeutta ei voi myöskään kuin ihailla, sillä liikkeiden tarkkuus on huumaavaa ja niihin tarvittava keskittyneisyys käsinkosketeltavaa. 

Kaikki loppuu Labrovićin huikeaan breakdance-koreografiaan. Vastaavanlaisia liikkeitä olen nähnyt videolla, mutta en koskaan livenä. Tuntuu, kuin pitäisi pidättää hengitystä. Loppupeleissä koko esitys vetää aika hiljaiseksi, siitä on vaikea sanoa mitään. C8H11NO2:n käytännössä kasvottomiksi jäävät hahmot luovat tunnetta jonkinlaisesta irtaantumisesta, todellisuudesta vieraantumisesta. En lainkaan epäile, etteikö esitys omalla tavallaan olisi hyvinkin tarkka kuvaus skitsofrenisesta mielenmaisemasta.

Tämä kirjoittamani tuntuu jotenkin tyhjältä ja riittämättömältä. C8H11NO2 on todella vaikuttava esitys, josta on vaikea kirjoittaa. Pään sisällä tapahtuu paljon, verbalisointi ei onnistu. Tietää vain nähneensä jotain hienoa, samalla kaunista ja alkukantaista, harkittua ja sekavaa.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Lavalta: Myrskyjä vesilasissa (Kinetic Orchestra / Stoa)

Iiro Näkki ja Jarkko Mandelin. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Torstai-iltaan saa kummasti vireyttä, kun lähtee kohti Stoaa ja nykytanssia, luvassa oli Kinetic Orchestran uuden teoksen, Myrskyjä vesilasissa, ensi-ilta. Esitys kantaesitettiin Norjan Hammerfestissä marraskuun alussa, eli kyseessä on hyvinkin tuore teos.Viime metreillä sain myös miehen liittymään seuraksi, vaikka lipunsaanti jäikin tiukille kun esitys oli ilahduttavasti tupaten täynnä.

Jo pelkkä lava herättää saliin astuessa kunnioitusta. Lavan rajaaville kapeille rimoille on aseteltu 200 täyttä vesilasia, jotka resonoisivat esityksen liikkeen kanssa. Itse laseja en kuitenkaan muistanut esityksen kuluessa pahemmin katsoa, sillä liike vei mennessään ja keskityin siihen mitä lavalle ilmestyvät tanssijat tekevät.

Tanssijoita on kolme, lavalla nähdään esityksen koreagrafian valmistanut Jarkko Mandelin, Iiro Näkki ja Anni Koskinen. Kaikki tanssijat näin myös viime keväänä Kinetic Orchestran teoksessa Wolfpack, josta pidin kovasti. Tyyli on kuitenkin tällä kertaa erilainen, sillä tapahtumat sijoittuvat japanilaiseen puutarhaan ja vaikutteita on otettu muun muassa buto-tanssista.

Mies toteaa, että katsojalta otetaan luulot pois heti esityksen alussa. Mandelinin ja Näkin parikoreografia yhtenäisine hyppyineenja pyörähdyksineen vakuuttaa ja vaikuttaa. Toisinaan vilkkuvia karvaisia miesten jalkoja en välttämättä kuvaisi kauniiksi, mutta liike sen sijaan on nimenomaan sitä eli kaunista, hallittua ja tarkkaa. Vaikutuin kovasti myös Koskisen voimakkaasta ja vahvasti läsnäolevasta tanssista. Liikkeet näyttävät helpoilta, vaikka ne vaativat varmasti tavattoman paljon keskittymistä, kehonhallintaa ja toisaalta myös luottoa parikoreografioiden osalta. Kaiken taustalla kuullaan Janne Hastin musiikkia.

Anni Koskinen. Kuva: Aino Huovio / Kinetic Orchestra

Esityksessä nähdyt hahmot oli napattu Kinetic Orchestran aikaisemmasta teoksesta Geezers. Kaksi viiksekästä herraa lähtevät Japaniin etsimään vaihtoehtoja länsimaisen elämäntyylin suorituskeskeisyydelle ja päätyvät puutarhuri Shono Tanakan hengelliseen opastukseen. Koulutukseen taipuminen ei kuitenkaan suju herroilta aivan ongelmitta, vaikka Tanakan pinna tuntuu olevan lähes loppumaton. Huumori pilkahtelee liikkeiden lomassa, vaikka suurin osa huvituksesta kumpusi ainakin itselläni Abraham Sakuhatsin (Näkki) viiksistä. Tarinan voi joka tapauksessa esityksessä havaita ja mies seuraili sitä kiinnostuneena, itse keskityin tällä kertaa lähinnä liikkeeseen ja sen tunnelmoimiseen.

Liikekieli muistutti esityksen erilaisuudesta huolimatta paljon Wolfpackissa nähtyä voimallista ilmaisua. Tanssijoiden kontakti on esityksessä olennaista, toisessa ollaan toisinaan aivan iholla ja toisinaan tehdään yhdessä mutta erillään. Itse viehätyin nimenomaan tanssin intensiivisyydestä ja tehosta, siitä miten ihmiskeho voikin olla noin notkea, ketterä ja toisaalta täydellisessä hallinnassa.

Esityksen ehtii nähdä Stoassa vielä huomenna 13.12. ja sunnuntaina 14.12. Videopätkän esityksestä voi katsoa täällä.

Kiitokset Jarkko Mandelinille kutsusta esitykseen.

Loppupeli-arvonta on ratkennut!


Viime perjantaina tehokkaasti käynnistettyyn Loppupeli-kirjan arvontaan osallistui kiitettävä määrä porukkaa mitä mainioimmin perusteluin. Kirjaa haikailtiin muun muassa lahjaksi, uupumuksen lannistamiseen ja itselle luettavaksi. Kirjan soisi mielellään kaikille osallistujille, mutta arvonta on suoritettava joten ei kun hommiin.

Koska virallinen onnettareni, eli mieheni, on sattumoisin tänään matkalla saa arpojana toimia lahjomaton random.org koirien toimiessa virallisina valvojina. Koska osallistujia oli 10 kappaletta, pyysin konetta arpomaan jonkin sille välille osuvan numeron. Ja koska kolmas kerta toden sanoo, saa kirjan kolmannella painalluksella ilmestyvän kommentointinumeron haltija.


Arpaonni osui siis Kirjaneitoon, onneksi olkoon! Laitan sinulle samoin tein sähköpostia, jos vaikka kirja ehtisi hyvällä onnella jouluksi uuteen kotiin.

Voin tässä muuten paljastaa, että olen itse vihdoin myös päässyt kirjan kimppuun ja meno on niin railakasta, että yli puolet lähes 500-sivuisesta kirjasta on tullut luettua kuin hujauksessa. Tylsää ei ainakaan ole ollut, eli siinä mielessä erittäin mainiota lukemista esimerkiksi joulua ajatellen.

Kiitokset kaikille osallistujille!

torstai 11. joulukuuta 2014

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)


Olen kulkenut Dinjan ja hänen seuralaistensa kanssa maassa, merellä ja vähän ilmassakin puolisentoista vuotta. Nyt syksyllä 2014 Mustien ruusujen maa -trilogia sai päätöksensä teoksella Kevääntuoja (Vaskikirjat, 2014).

Dinjan matka kulkee kohti matkan päätä, mystistä Mustien ruusujen saarta. Kaipuu kotiin vaivaa nuorta naista jo kovasti, mutta tehtävää ei kuitenkaan tohdi jättää kesken. Mukana kulkevat onneksi uskolliset matkakumppanit Emron ja Raúg sekä Lupiini-aluksen miehistö, eikä unohtaa tule myöskään kirjan myötä tavattavia uusia tovereita. Ruususaarella Dinja on kohtaava matkansa haastavimman osuuden eikä apuvälineitä tai ohjeita tunnu löytyvän. Yritettävä kuitenkin on.

Itse ilahduin kirjan myötä siitä, että minua ensimmäisessä kirjassa risonut Dinjan asenneongelma käsiään kohtaan sai jonkinlaisen ratkaisun. Tämä ei kuitenkaan tietysti ollut se olennaisin seikka, vaan Alatalon tarina onnistui taas viemään mukanaan. Sarjan hahmot ovat epätäydellisyydessään ja empivyydessään samaistuttavia ja itse jopa hämmennyin kuinka suuresti olin hahmoihin lukemisen aikana kiintynyt.

Kokonaisuutena Mustien ruusujen maa on kumartanut vahvasti perinteisen fantasian elementeille, mutta säilynyt kuitenkin sen verran omaäänisenä ettei tarina tunnu loppuunkalutulta ja yllätyksettömältä. Alatalolla tuntuu olleen koko sarjan ajan selkeä visio tapahtumista, sillä viimeinen osa kuroo tapahtumat kauniisti pakettiin jättäen sopivasti langanpätkiä vielä kerimättä. Täytyy tosin myöntää, että osan kirjan tapahtumista osasin arvata jo vähän etukäteen, mutta en kokenut sen haittaavan lukukokemusta.

Kun kirjoittaa sarjan viimeisestä osasta, pitää pitää kieli keskellä suuta. Olennaisia juonenkäänteitä ei tahdo paljastaa, vaikka tekisi mieli mehustella muutamalla yksityiskohdalla. Jätän fiilistelyt kuitenkin toiseen kertaan ja säästän yllätykset teille. Jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, vinkkaan tässä omat kirjoitukseni sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta.

Katri Alatalo on trilogiallaan osoittanut, että myös pienkustantajien riveissä osataan. Sarjan kaikki osat on huolella painettu ja pienehkö pokkarikoko sopii sarjan tyyliin hyvin. Tarina myös iski minuun perinteisyydellään ja siten tuttuudellaan.

Kiitokset kirjailijalle siitä, että olen saanut arvostelukappaleet kaikista sarjan osista. On ollut ilo kulkea matkassa mukana. Koko sarjaan voi tutustua myös kirjailijan omassa blogissa.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)
Vaskikirjat, 2014. 318 s.
Kansi: Meri Siitonen

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Hyvää joulua, kanssabloggari! eli Elisa Kirjan Kirjaystävärinki


Tänään ollaan jouluisissa tai ainakin lahjaisissa tunnelmissa, sillä Blogatin kautta oli mahdollista osallistua Elisa Kirjan sponsoroimaan Kirjaystävärinkiin. Jokaiselle osallistujalle arvottiin kanssabloggari, jolle pääsisi sitten valitsemaan sopivaa lahjakirjaa Elisa Kirjan valikoimista.

Omaksi kirjaystäväkseni valikoitui Le Masque Rouge -blogin Emilie, mikä sattuikin sopivasti sillä vierailen blogissa varsin usein ja siten blogisti oli myös tuttu. Siivilöin läpi Emilien lukulistoja ja valittavaksi meinasi päätyä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, joka on sekin oikein mainio teos. Sitten kuitenkin bongasin Emilien kirjamessupostauksesta haikailua Marko Hautalan Kuokkamummon perään ja valinta oli siinä.

Varmuuden vuoksi vielä tsekkasin Emilien blogin facebooksivut ja jopa GoodReads-tilin siltä varalta, että kirja olisi jo tullut hankittua tai luettua. Kuokkamummo ei osunut sieltä silmiin, joten uskaltauduin sitten tähän valintaan. Uskon Kuokkamummon olevan Emilien makuun, sillä Le Masque Rougesta löytyy paljon jännityskirjallisuutta (ja kauhua!), ja yhden lukemani Hautalan teoksen perusteella valitun teoksen pitäisi osua ja upota ainakin genremäärittelyjen perusteella.

Toivottavasti Kuokkamummoa ei siis löytynyt Emilie vielä hyllystäsi, mukavia lukuhetkiä! Kiitos myös Elisa Kirjalle ja Blogatille hauskan kampanjan järjestämisestä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...