maanantai 21. heinäkuuta 2014

Lavalta: Monty Python Live (mostly)

Kuva: Andy Gotts

Monty Pythonilla ja minulla on pitkähkö, mutta reikäinen historia. Ensimmäisen kosketukseni Monty Pythonin maailmaan oli The Quest for the Holy Grail, jonka ruotsinopettajamme näytti meille yläasteella. Olin myyty. Myöhemmin näin palan sieltä, toisen täältä ja kaiken huipennuksena lukiossa katsoimme toverien kanssa kaikki dvd:ltä löytyneet Pythonit yön läpi putkeen. Sen jälkeen olemmekin olleet Pythoneiden kanssa kosketuksissa vain vähän, mitä nyt joitain sketsejä on tullut katseltua silloin tällöin ja heiteltyä erinäisiä lainauksia miehen kanssa.

Joka tapauksessa livelähetyksenä näytettävä Monty Python Live (mostly), ryhmän viimeinen esitys (ainakin näillä näkymin), oli sellainen juttu, että katsomaan oli päästävä. Ei vähiten siksi, että mies totesi että eikös me mennä tuonne. Totta kai mennään. Joten liput hankittiin ja nenä kohti Kinopalatsia.

En ole varmaan koskaan nähnyt sellaista jonoa leffateatterissa, joka Kinopalatsin aulassa kiemurteli! Toisaalta oli myös ilahduttavaa nähdä, että paikalle tultiin ajoissa (ehkä myös siksi, koska paikat olivat numeroimattomat). Me kävimme kuitenkin rauhassa hankkimassa popcornit ja iloksemme salissa oli vielä hyviä paikkoja jäljellä siinäkin vaiheessa.

Varsinaisen esityksen alkua saatiin odotella puoli tuntia, ilmeisesti siinä varmisteltiin että satelliittiyhteys toimii. Kelloa ei kuitenkaan tarvinnut tuijotella, vaan ruudulla tarjoiltiin Monty Python -visaa, videokilpailun satoa ja sneak peakeja esitykseen.

Homma pääsi vihdoin alkuun, yhteys toimi ja pääsimme nauttimaan Lontoon menosta. Harmaapäiset John Cleese, Eric Idle, Terry Gilliam, Terry Jones ja Michael Palin ottivat yleisönsä ja jaksoivat huvittaa. Lavalla nähtiin myös itseoikeutetusti Carol Cleveland, aimo liuta tanssijoita ja myös muutamia julkkisvieraita kuten Stephen Hawking ja Eddie Izzard.

Kahden näytöksen mittainen show esitteli sketsejä ja lauluja niin live-esityksinä kuin vanhoina tallenteina (silloin kun lavastuksia vaihdettiin). Esimerkiksi Ministry of Silly Walksista nähtiin huikea tanssiesitys ja täytynee tässä sanoa että esityksen tanssijat olivat muutenkin todella taitavia. (Ja niin oli muuten myös orkesteri, oikein hyvä!) Uusversioita nähtiin mm. Argument Clinic-, Dead Parrot- ja Cheese Shop -sketseistä. Finland, Finland -kappale innosti saliyleisön ilahtuneisiin aplodeihin. Hauskoja olivat jutut vieläkin, mutta täytyy myöntää että tekstitykset häiritsivät (!) keskittymistä hieman koska punch linet tuppasi näkemään etukäteen.

Lopputulemana voi sanoa, että kyllä kannatti mennä katsomaan. Koomikot olivat edelleen vedossa, mutta lavalla nähtiin myös toverillista kiusoittelua ja spontaania nauruunpurskahtelua, joka tähän esitykseen sopi oikein hyvin. Lavalla myös näytettiin peukaloa edesmenneelle Graham Chapmanille, pitäähän kuudennenkin Pythonin tällaisessa show'ssa olla esillä. Reilu parituntinen esitys oli lämminhenkinen, huumoriltaan edelleen omalaatuinen ja paikoin pahennusta herättävä ja ilahduttava. Monia hyviä vuosia vielä Python-herroille, onneksi meillä on kotona dvd-boksi josta näitä voi vielä katsella.

Finnkinon teattereissa, ainakin Helsingissä, nähdään show'n encore-esitys 30.7., joitain paikkoja taisi olla vielä jäljellä.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Janne Flinkkilä: Rautaiset rakastajat

Eiffel kertoo pitävänsä myös silloista.

Janne Flinkkilän teos Rautaiset rakastajat - Matkani Erika Eiffelin maailmaan (Like, 2012) nousi esiin eräässä keskustelussa ja kutkutti sen verran, että varasin kirjan samoin tein kirjastosta. Muistin kuulleeni tästä kirjan naisesta, joka on mennyt naimisiin Eiffel-tornin kanssa, useissa yhteyksissä, mutta yhtään niistä dokumenteista joita Suomessakin on näytetty en ollut nähnyt. Lähdin siis luku-urakkaan melko puhtaalta pöydältä ja huomasin pian olevani kiinnostuneena lukemassa huikeaa tarinaa.

Erikan mukaan hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa on koodattu niin syvälle hänen sisimpäänsä, että se on kuin tietokoneen käyttöjärjestelmä. Toimintatapa, jota ei voi muuttaa. Hän käyttää objektiseksuaalisuudesta lyhennettä "O.S." Englannissa se on lyhenne myös käyttöjärjestelmästä, operating systemistä. 

Erika Eiffelin tarina on sen verran uskomaton, että sen lukeminen tuntuu välillä epätodelliselta. Jonkinlaisena objektiseksuaalisuuden "julkkiksena" tunnettu Eiffel on elänyt hurjan elämän, kokenut paljon ja kertoo siitä hämmentävän avoimesti Flinkkilälle. Omanlaisensa seksuaalisuus on muun muassa vienyt Eiffelin Air Force Academyyn, tutustuttanut hänet japanilaiseen miekkailuun ja tuonut hänelle jousiammunnan maailmanmestaruuden. Eiffel on myös ollut lähellä kuolemaa, kokenut rankkoja asioita ja lopulta selviytynyt. Kaiken tämän takana tuntuu seisovan monipuolinen, itsenäinen ja sanavalmis nainen, joka rakastaa Berliinin muuria ja jolla on ollut useita suhteita muun muassa siltojen kanssa.

Rautaiset rakastajat ei kuitenkaan ole suoraviivainen elämäkerta. Sen lisäksi että se kertoo paljon objektiseksuaalisuudesta ja Erika Eiffelistä, valottaa se paljon myös Flinkkilän ajatusmaailmaa. Berliiniin haastatteluja varten muuttanut Flinkkilä on tekstissä vahvasti läsnä, omana itsenään, ja se tuo kirjaan paljon lisää henkilökohtaisuutta. Se jollain tavalla tuo kirjan selkeämmin osaksi tätä maailmaa, pelkkänä elämäkertana kirja voisi tuntua jopa epäuskottavalta.

Lukukokemus on silmiä avaava. Objektiseksuaalisuus voitaneen määritellä sen verran marginaaliseksi suuntautumiseksi, että kunnolliseen tietoon siitä ei tule sattumalta törmättyä (lasken nyt tästä pois kaikenmoiset kohua aiheuttavat "dokumentit"). Ennakkoluuloja varmaan on sitäkin enemmän. Eiffel kuitenkin avaa suuntautumisen maailmaa hienosti, keskiössä on nimenomaan objektiseksuaalisuus eikä seksi, ja hyvä niin. Kuten Eiffel itsekin kirjassa toteaa, ovat suhteiden intiimit asiat nimenomaan intiimejä eikä niillä kannattaisi välttämättä retostella julkisesti tai tietentahtoen pahoittaa tai järkyttää jonkun toisen mieltä.

Eiffelin kokemuksista voi joka tapauksessa löytää myös samaistumispintoja. Jokainen osannee nimetä esimerkiksi jonkun esineen, jonka tuntumasta tuntuu saavan energiaa tai rakennelman, joka tuntuu esteettisesti erittäin kauniilta. Jotain tällaista Eiffelkin kuvailee, kauniisti, mutta tyrkyttämättä. Hän on omanlaisensa, objektiseksuaalisuuden kirjoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, ja niin mahtuu myös kaikkien muiden seksuaalisia suuntautumisia edustavien joukkoon.

"Minulle sanotaan, etten voi olla onnellinen, koska en ole onnellinen samalla tavalla kuin muut. Olen eri tavalla rakastunut ja eri tavalla onnellinen. Se on erilaista onnea. Erilainen ei tarkoita väärää. Se on vain erilaista."

Voisin varmasti kirjoittaa tästä kirjasta sivutolkulla. Totean kuitenkin tähän loppuun vain, että Rautaiset rakastajat oli huikean kiinnostavaa luettavaa. Se on avartava tietoteos, koskettava elämäkerta ja kaikenkaikkiaan mieleenjäävä ja mietityttävä kirja. Suosittelen.

Kiitokset kirjan suosittelusta HeidiBeelle, joka on kirjoittanut siitä mainion jutun.

Kesäisestä kirjabingosta raksi tositarinaan perustuva-ruutuun.

Janne Flinkkilä: Rautaiset rakastajat - Matkani Erika Eiffelin maailmaan
Like, 2012. 318 s.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina

Susia Wienin eläintarhassa.

Aino Kallaksen Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina (1928) päätyi lukulistalle Osuuskummalaisten spefi-listalta. Lukujonossa kirjan paikkaa vauhditti tosin oikeastaan lukuvalmentaja, joka toi kirjan minulle aikanaan tapaamiseemme nähtyään sen lukulistallani. Pieni kertomus säväytti kesäillassa ja vei mukanaan.

Vaan Aalo heitti sudennahan harteilleen, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.

Sudenmorsian sijoittuu 1600-luvun Hiidenmaalle. Metsänvartija Priidik ottaa vaimokseen kauniin Aalon, vaikka huomaakin tämän rinnan alla olevan tulenkirjon, noidanmerkin. Pariskunnan elo onkin auvoista, mutta Metsän Henki tahtoo merkityn Aalon omakseen. Aalo antaa kutsuille periksi ja muuttuu Ihmissudeksi eläen eri eloa päivin ja öin. Katoava karja ei kuitenkaan rauhoita noitakammoista yhteisöä eikä Aalo kykenekään pitämään kahtaalle vievää elämäänsä salassa.

Sudenmorsian sopi hyvin luettavaksi viilenevänä kesäiltana. Ajattoman oloisen tarinaan kieleen uppoutui ja tarina säväytti. Yksinkertaisella kerronnalla on saatu aikaan vahva tarina. Kallas kirjoittaa vanhahtavasti, alkuun vaikeasti ja tarinaan uppoutuessa hypnoottisesti.

Tässä viime vuosina on tullut luettua jos jonkinlaista ihmissusitarinaa. Tämä on ehdottomasti yksi vahvimmista, alkuvoimainen ja surullisen kaunis. Susilauman ulvonta suolla kantaa myös riippumattoon omenapuun alla.

Niina T. oli vaikuttunut teoksesta, Morrea teoksen kieli kalautti kuin metrinen halko.

Kirjabingosta tällä "Alle 200 sivua".

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina
Otava, 2003. Alunperin julkaistu 1928. 141 s.
Kansi: ?

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Terveiset Prahasta!

Kaarlen silta siltatornista Malá Stranan suuntaan.

Tämän kesän reissukohteeksi valikoitui satunnaisotannalla Praha. Valinnan perusteena oli se, että Praha on (eurooppalainen) kaupunki jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt. Lisäksi lennot ja hotellit saatiin sopuhintaan, joten sekään ei ollut este matkalle. 

Heinäkuinen viikko Prahassa oli jossain määrin sateinen. Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut, sillä sateet olivat lähinnä kuuroja ja ainoastaan yhtenä päivänä kastuimme kunnolla illalla matkalla hotellille. Ajoittaiset sateet myös pitivät lämpötilan mukavan viileänä, joten jaksoimme tarpoa kaupungissa ympäriinsä.


Maailman ainut kubistinen katulamppu.

Asustimme pienessä Old Time Hotelissa lähellä I.P.Pavlovan metroasemaa. Hotelli oli enemmänkin apartment-tyyppinen ratkaisu ja henkilökuntaa näkyi vain harvoin, mutta aamupalaa oli joka päivä tarjolla ja huone siisti joten valittamista ei ole. Huvittava sattumus kuitenkin kävi saapuessamme myöhään illalla hotelliin, kun huoneen 120-vuotias sänky hajosi spontaanisti istuessani sen laidalle selaamaan matkaopasta. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen, sillä saimme samoin tein uuden huoneen ja pääsimme nukkumaan.

Sade ei turisteja haitannut.

Matkustimme siis Prahaan maanantai-iltana ja paluulento lähti perjantaina, myöhään illalla sekin. Aikaa kaupunkiin tutustumiseen jäi siis varsin runsaasti ja tästä otimmekin ilon irti. Tiistain vietimme lähinnä kävellen ja saalistaen geokätköjä läpi Nové ja Staré Mêston sekä Malá Stranan kaupunginosien. Samalla näimme paljon olennaisia nähtävyyksiä, kuten Astronomisen kellon, Kaarlen sillan ja Prahan linnan, jonka alueelle emme tosin tällä kertaa menneet. Lounaan söimme aivan torin lähistöllä sijaitsevassa loistamassa kasvisravintola Maitreassa (keitto ja lämmin ruoka maksoi 115 CZK eli noin neljä euroa). Pääruokana ollut "lammas" olisi mennyt täysin lihasta, ellei olisi tiennyt sen olevan kasvisruokaa. Mainiota. Kävimme myös Mucha-museossa, joka oli ihailtavan kompakti ja kaunis museo Alfons Muchan töistä. Näyttelyssä pääsee myös katsomaan puolen tunnin dokumentin taiteilijan elämästä.

Lennon Wall.

Letnan puistossa oli Alien-hevosia.

Keskiviikkona matkasimme uudelle alueelle Holésoviceen tutustumaan paikalliseen Tekniikan museoon. Olemme joka reissullamme käyneet joko luonnontieteellisessä tai tekniikan museossa, joten täälläkin se päätyi osaksi ohjelmaa. Museo oli hieno ja suuri, mutta lukuunottamatta osia näyttelyistä se oli hieman, no, tylsä. Tämä seikka varmasti johtui siitä, että samankaltaisissa museoissa on tullut käytyä jo moneen kertaan eikä näyttelyissä ollut juuri mitään uutta. Toiminnallisuutta löytyi lähinnä "lasten osastolta", jossa pääsi pelaamaan ja kokeilemaan erilaisia vakoiluun ja tarkkailuun liittyviä laitteita, mutta kahden aikuisen sulautuminen melskaavaan lapsijoukkoon ei oikein onnistunut joten jätimme puuhailun suosiolla pienemmille. 

Tekniikan museon suurin sali on kulkevälineintoilijan unelma.

Museon jälkeen matkasimme kohti Žižkovia ja TV-tornia. Torni olikin aikamoinen näky, lievästi sanottuna häiritsevä sellainen. Korkean rakennelman seiniä kiipeää yhdeksän kasvotonta vauvaa, eikä meille oikein selvinnyt miksi arkkitehtuuri oli päätynyt juuri tähän ratkaisuun. Tunnelmasta tuli mieleen Uusi uljas maailma. Samalla alueella kävimme lounaalla Kure v Hodinkáchissa, musiikkiteemaisessa baarissa, josta sai varsin mainioita dumplingseja ja goulashia. 

Hämmentävä TV-torni.

Keskiiviikkoillaksi olimme budjetoineet reissun tyyreimmän syömisen, suuntasimme ystävän suosituksesta kaupungin parhaaksi aasialaiseksi ravintolaksi kutsuttuun Sasazuun. Neuvojen mukaan pyysimme tarjoilijalta mahdollisuutta chef's menuun ja joimme listan drinkkejä. Satsaus kannatti, sillä seitsemän ruokalajin illallinen sekä jälkiruoka kiilasivat saman tien tiensä parhaiden koskaan syömieni aterioiden listalle. Miehen sanoin: ruoka oli niin hyvää, että nauratti. Myös hinta-laatu-suhde oli kohdallaan. Kotimatkalla pistäydyimme vielä steampunk-henkisessä Cross Clubissa drinkeillä ja painuimme hotellille.

Cross Club.

Pilvisenä torstaina uskaltauduimme lähtemään vähän kaupungin ulkopuolelle ja suuntasimme Prahan eläintarhaan. Eläintarha oli ilahduttava kokemus, sillä eläinten tilat olivat tilavia ja eläimet itse vaikuttivat terveiltä ja hyvinhoidetuilta. Alue oli laaja ja tutustuimme siihen samalla kun metsästimme alueelta muutamaa mysteerigeokätköä. Hauskimmat kokemukset olivat varmaankin lemurihäkissä oleilu, tapiirin ja elefanttien sekä gorillojen ja orangin näkeminen sekä yleinen vaeltelu. Reissuun sai helposti kulutettua useamman tunnin.

Lemuriläjä.

Eläintarhareissun jälkeen suuntasimme takaisin kaupungille tarkoituksenamme vuokrata polkuvene. Sateisen ilman vuoksi moni vuokraliikkeistä oli suljettu, mutta Slav Islandin yksi vuokrapiste oli auki ja vaikka töissä ollut henkilö vaikutti siltä että olisi mieluummin lähtenyt kotiin, suostui hän kuitenkin vuokraamaan meille veneen. Kaupunki näytti kauniilta joelta katsottuna ja kahden pienen saaren välissä seilailu oli hauskaa. Näkipä vedestä myös Kaarlen sillan uudesta näkövinkkelistä.

Näkymä joelta kohti Kaarlen siltaa.

Loppuillaksi lähdimme Petrinin kukkulalle. Hankimme mukaan eväät ja nousimme huipulle köysiratavaunulla. Huipulla voi ihailla kauniita puutarhoja, luostarin pihaa ja näkötorniksi Prahan maailmannäyttelyyn rakennettua Eiffel-tornin pienoisversiota. Me jätimme näkötornin väliin, mutta kävelimme puutarhassa ja tutustuimme myös maailmannäyttelyä varten tehtyyn peilitaloon. Viimeisenä kävimme vielä tutustumassa tsekkiläiseen olutkulttuurin aivan Stáre Mêston keskiössä sijaitsevassa "kultaisessa tiikerissä" eli U Zlatého Tygrassa. Täyteenahdetussa baarissa hanasta saa Pilsner Urquellia (keskusta-alueelle poikkeuksellisesti) sopuhintaan ja tunnelma on leppoisa. Samaiseen baariin Václav Havel toi aikoinaan Bill Clintonin ja olipa seinän kuvien perusteella siellä käynyt myös yksi ikisuosikkini, Helen Mirren.

Ilta-auringossa kylpevä Praha Petrinin kukkulalta käsin.

Perjantaille olimme jättäneet vielä yhden museon. Veimme laukut aamupäivällä säilytykseen juna-asemalle ja suuntasimme kohti Juutalaismuseota. (vinkki: lippuja ei kannata jonottaa sisäänkäynnillä, vaan ne voi ostaa toimistosta joka on hautausmaan sisäänkäynniltä korttelin päässä) Kävimme tutustumassa museoon kuuluviin synagogiin (lukuunottamatta Vanhauutta synagogaa). Vaikuttavin oli ehdottomasti Pinkaksen synagoga, joka Toisen Maailmansodan jälkeen on muutettu muistomerkiksi vainoissa kuolleille juutalaisille. Seiniin on kirjoitettu käsin 77 297 vainoissa kuolleen nimet, syntymäajat ja katoamispäivät. Hämmentävä oli myös vanha juutalainen hautausmaa, jossa vanhat kivet nojaavat sekamelskassa toisiinsa. Hautausmaalta löytyy muun muassa rabbi Loewin hauta. Tarina kertoo Loewin luoneen golemin suojelemaan Prahan juutalaisia.

Vanha juutalainen hautausmaa.

Museokäynnin jälkeen kävimme vielä syömässä loistavassa Lokal-nimisessä paikassa, joka tarjoilee perinteistä tsekkiläistä ruokaa. Meillä oli vielä maistamatta Prahan kinkku, joten söimme sitä kevyenä lounaana. Hyvää oli. Loppuajan käytimme vaellellen. Kävimme The Globe Bookstoressa toisella lounaalla (koska emme onnistuneet löytämään toista Shakespare & Sons -myymälää) ja selasimme kirjahyllyjä, mutta jätimme ostokset tällä kertaa väliin. Lisäksi kävimme noutamassa vielä muutaman hauskan geokätkön. Lopulta tuli aika hakea laukut ja matkustaa takaisin lentokentälle. Praha hyvästeli meidät upealla auringonlaskulla, tänne palaamme varmasti vielä uudelleen.


***

Lopun täsmävinkit:
- Joukkoliikenne toimii mainiosti,  suosittelemme kolmen päivän korttia (310 CZK). Toisaalta kaupunki on mukavan kompakti, joten kävellen ja edullisilla kertalipuilla pärjää myös.
- Varaa mukaan hyvät kävelykengät, mielellään kahdet. (nimim. kävelin päivän kiilakorkokengissä, koska kengät eivät kuivuneet edellisillan sateen jäljiltä)
- Ruoka on edullista, ainakin jos katsoo hieman missä syö. Jos tuoppi olutta maksaa enemmän kuin 40 CZK, on hyvin todennäköistä että siitä kiskotaan ylihintaa. Kaupungissa on huikea määrä kasvisravintoloita, joissa ruoka on usein hyvää ja edullista.
- Kävely kuhisevien Nové ja Staré Mêston alueilla on mukavaa. Samalla pääsee näkemään aimo liudan nähtävyyksiä. 
- Polkuveneily Vltavalla on äärimmäisen suositeltava ja hauska kokemus. Vuokraamiseen tarvitaan henkilöllisyystodistus.
- Petrinin kukkula on ihanteellinen piknik-paikka.
- Nauti matkasta. Lisävinkkejä ja hyviä karttoja kaipaaville voin lämpimästi suositella Lonely Planetin Prague & The Czech Republic -opusta, syksyllä tulee myös uusi versio pienemmästä Prague Encounter -kirjasta.

Lavalta: Pieni lemmenleikki (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kippis ja kulaus! Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Teatterikatko tuli katkaistua jossain määrin extempore, kun sain maanantaina idean että nythän lähdetään torstaina Lahteen. Mies kysyi että mikä siellä menee, minä sanoin että Lahden Uuden kesäteatterin Pieni lemmenleikki. Liput lipputoimistosta ja torstaina suuntasimme mobiilin nokan kohti Messilää.

Pieni lemmenleikki tarjoaa palan vaihtoehtohistoriaa. Suomen tulevalle kuninkaalle, prinssi Wolfgang von Hessel-Kasselille on löydettävä morsian ja siihen on valittu senaattorin hemaiseva tytär Amalia. Prinssi ja Amalia eivät kuitenkaan ole pakkoavioliitosta kovinkaan innoissaan ja juonivat tahoillaan adjutanttinsa Klausin ja ystävänsä Saara-neidin kanssa miten asia saataisiin hienosti hoidettua. Rakkaus ei vain suostu pelaamaan nuorten valitsemilla säännöillä ja luvassa onkin aikamoinen tunteiden sekametelisoppa euroviisusävelien soidessa taustalla.

Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Ensimmäisen puoliajan jälkeen mies totesi, että tämähän on mukava höyhenenkevyt farssi. Nyökyttelin mukana ja lisäsin, että vaikka esityksessä oli jo tuotu lavalle monta kesäteatteri-inhokkiani (ryypiskely, pikkutuhmat vitsit jne.) en ollut lainkaan ärsyyntynyt vaan homma oli tehty sellaisella tavalla että katsomossa sai oikeasti nauraa. Toisella puoliajalla meno jatkui vauhdikkaana, loppuhuipennus vaati toki useita juonenkäänteitä ja vaikka lopputuleman uskalsi arvata onnistui esitys myös yllättämään. Koko esityksen nähtyään määritelmän farssi sai tosin viivata yli sillä kepeydestään huolimatta näytelmällä oli oikeasti sanottavaa ja annettavaa, se ei missään nimessä ollut pelkkää harmitonta huvittelua.

Lavalla nähdään lemmenpareina Henna Wallin (Saara) ja Miikka Wallin (Wolfgang) sekä ällistyttävä Annamaria Karhulahti (Amalia) ja Mikael Saari (Klaus). Koko tiimillä riittää ääntä ja esiintymiskykyä vaikka muille jakaa. Laulunumerot nostavat ihokarvat pystyyn ja Tipitii soi iloisesti Sadan salaman (kuuntele täällä) ja Penkki, puu ja puistotien kanssa. Pelkkää hupailua eivät laulut kuitenkaan ole, erityisesti toisella puoliajalla kuultavat Päivä kahden ihmisen (Saari ja M. Wallin) sekä Rukoilen (Karhulahti ja Saari) vakuuttavat viimeistään siitä että tässä tehdään nyt teatteria suurella sydämellä.

Musiikki on muutenkin tehty viimeisen päälle, sillä säestys on tietysti paikan päällä soitettua. Musisoinnista vastasivat kapellimestari Asko Turkia, viulisti Sirkku Hilanko ja sellisti Niklas Hagmark. Kiitosta täytyy antaa myös lavastuksesta ja puvustuksesta, vaikka tämä nyt meneekin tällaiseksi hehkutukseksi. Ei voi mitään, hyvä oli.

Harmittelin viime vuonna kovasti, että kehuttu Laukesin esikoinen Myllysaaren Kaunis Justiina jäi näkemättä. Onneksi tänä vuonna kävi toisin ja pääsimme vihdoin tutustumaan Lahden kesäteatteritarjontaan. Täytyy tosin myöntää, että esityksen taso ei varsinaisesti yllättänyt: yksikään näkemistäni esityksistä, jossa on ollut Lahden musiikkiteatterilinjan kasvatteja, ei ole ollut huono.

Lopussa on helppo hymyillä, mutta kuka sai kenet? Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Laukes saa siis meidän kaksikoltamme raikuvat aplodit (ja niin se sai myös koko Markkinaravintolan yleisöltä). Palaamme Lahden seudulle ehdottomasti myös ensi kesänä, tällaista ei kannata jättää väliin. Bravo.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

SpefiTV on täällä!


Tuossa toukokuun puolivälissä Kirjasfäärin Taika laittoi viestiä, että "Hei Linnea hei! Tee mun kaa KultTV-parodia." Siihen voisikin sitten todeta, että loppu on historiaa, sillä meikäläinen totesi tietysti kyllä tietämättä nyt ihan varsinaisesti mistä on kyse.

KultTV on herrojen JP Koskinen ja Kimmo Miettinen pyörittämä kulttuurimakasiini, jota voi tiirailla youtubesta täältä ja tutustua itse konseptiin blogin puolella täällä. Herrat päättivät järjestää kilpailun, jossa tarkoituksena on 30.9. mennessä väkertää 3-4 minuutin mittainen KultTV-jakson parodia. Taikan ideasta lähdimme työstämään projektia nimeltä "SpefiTV".

Huolellisen suunnittelun ja yhden hikisen iltapäivän jälkeen SpefiTV on sitten vihdoin täällä. Hattua konseptin suunnittelusta ja asuista (sekä nuppineulojen lukuisista uudelleenkiinnittämisistä) tulee nostaa mainiolle projektin alkuunpanijalle ja järkkäilijälle eli Taikalle.

Videon näette tuosta alta:



Tätä videota on täysin luvallista katsoa, jakaa ja hehkuttaa! Ja kisaan voi toki innostuessaan osallistua itsekin!

ps. Kiitokset Kirjasto Omenan, Sellon ja Munkkiniemen kirjaston henkilökunnille, jotka ansiokkaasti auttoivat etsimään hyllyistä Auringon ydintä. Sekä siipalle, joka viritti kameran yläpuolelle vareiksi sateenvarjon.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?

Prahan turisteilla sateenvarjot olivat mukana.

Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? (Atena, 2014) kuulosti sen verran hupaisalta tapaukselta, että varasin opuksen kirjastosta. Alaotsikolla Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä varustettu opus lupaa kertoa arjen pienistä kummallisuuksista ja julistaa tilastoinnin ilosanomaa. Ja niin se kertookin, nimenomaan niillä piirakkadiagrammeilla, graafeilla ja käyrillä.

Varsinaista lukemista kirjassa ei siis juurikaan ole, mutta värikkäitä kuvaajia sitäkin enemmän. Liikka vastaa tilastoinnin avulla muun muassa siihen, minne jauhettu purukumi yleensä laitetaan, mitä tapahtuu kun pitäisi kääntyä oikealle ja mitä penkkirivistöissä on meneillään elokuvan aikana. Asiat ovat siis varsin arkisia, osa hyvin suomalaisia (mitä sanoja muistat R.A.K.A.S.-kappaleesta) ja osa globaaleja (minne laitoin avaimet).

Huumorikirjaksi Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? on varsin onnistunut, sillä jaksoin hihitellä osalle käppyröitä ja esittelin niitä aamiaspöydässä myös miehelle. Hyviä oivalluksia mahtuu siis mukaan. Toisaalta osa pylpyröistä sai vain kulmat kohoamaan, osa kääntämään sivua. Sen on kyllä ymmärtänyt myös humoristi Liikka, sillä toiseksi viimeisessä pylpyrässä Mitä olen ajatellut tutkiessani näitä graafeja? annetaan vaihtoehdoiksi Onpa hauska!, Totta!, Finlandia-palkinto, ehdottomasti! ja En ymmärrä. Vastauksen osuudet saatte tosin tarkistaa itse opuksesta.

Välipalaselailuna tämä opus oli oikein kiva ja viihdyttävä, kunhan ei otsa rypyssä odota että jokikinen kirjan graafi saa mehut tulemaan nenästä. Suosittelen opusta aamiaispöydän piristykseksi, illan virkistykseksi tai luppoajan kuluttamiseen.

Jyrki Liikka: Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan?
Atena, 2014. 112 s.
Kirjan kuvitus: Laura Niemi-Pynttäri
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...