lauantai 31. tammikuuta 2015

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Sairaspäivän sohvaosasto.

Mitäs muuta sitä tekisikään sairaspäivänä, kuin lukisi osittain koulumaailmaan sijoittuvaa teosta. Ansu Kivekkään Perhosveitsi (Crime Time, 2014) oli tarttunut mukaan kirjaston bestseller-hyllystä ja laina-ajan tässä samalla lähetessä loppuaan tuli kirja loppupeleissä luettua päivän aikana sohvalla maaten.

Rehellisesti sanottuna meinasin ensin lopettaa kirjan lukemisen heti ensimmäisille sivuille. Tahmainen baarikuvaus ei innostanut ja mietin, että tuleekohan tästä nyt mitään. Muistin kuitenkin siinä hetkessä Suketuksen tekstiä kirjasta ja jatkoin eteenpäin. Iloksi ei voi sanoa lukemisen muuttuneen, tematiikka on sen verran kieroutunutta ja ankeaa, mutta teksti kuitenkin lähti vetämään nasakasti eteenpäin.

Vantaalaisessa peruskoulussa Ellu on hoitanut epäpätevänä työtään erityisopettajana jo monta vuotta. Lonkeroa kuluu kotona, mutta oppilaiden kanssa hän kyllä pärjää hyvin. Uusi tulokas, entinen poliitikko ja ympäristöaktivisti Valo Mäki kuitenkin vie Ellun luokan patistaen tämän muihin tehtäviin ja alkaa hissuksiin kouluttaa uusia oppilaitaan Ilmastonmuutos Nyt -teemallaan. Luokan pojat ryhtyvätkin alkukankeuden jälkeen yhteistyöhaluisiksi, tai niin Valo ainakin aatteen palossaan uskoo. Pojilla kun on omat ympyränsä ja kipupisteensä.

Ellun, Valon ja poikien lisäksi kertojina kuullaan opettajakuntaan kuuluvaa Irmeliä ja poliisimies Tenhoa. Irmeli kaipaa rakkautta maanisesti ja kohde on jo selvillä, Tenho puolestaan painii virkatehtävien parissa ja haaveilee vuosia ratkaisemattomana olleen rikostutkinnan saattamisesta päätökseen. Kaikkiin hahmoihinsa Kivekäs on sijoittanut jos jonkinlaisia yhteiskunnan ongelmakohtia ja kipupisteitä kieputellen koko porukan melkoiseen vyyhtiin keskenään.

Erityisluokan oppilaiden ongelmat on kuvattu erityisopettajan koulutuksen saaneen Kivekkään kynästä napakasti. Niin sanottujen ongelmanuorten taustoja valotetaan seikkaperäisesti ja tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia nuoria todella on paljon. Ei sillä, nuorten tekoja ei puolustella tai silotella, mutta heitä voi jollain tasolla ymmärtää. Ja toivoo siihen samaan syssyyn, että olisipa resursseja tai olisipa sitten tällaisten nuorten elämässä edes se yksi aikuinen joka välittäisi.

Kivekäs kirjoittaa säpäkkää ja terävää tekstiä. Huumori, silloin kun sitä esiintyy, on mustaa. Omaan makuuni kirjaan oli ehkä ympätty liikaakin kurjuutta ja väkivaltaa, mutta toisaalta setti pysyy kasassa ja vauhtia ainakin riittää. Jännityskirjaksi siis oikein mainio ja kyllä tästä ajatuksen jos toisenkin voi itselleen mietittäväksi ottaa. Koulumaailmasta, ympäristön tilasta, perheväkivallasta, vaietuista salaisuuksista.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi
Crime Time, 2014. 273 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Lavalta: Puluboin ja Ponin teatteri (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Töttölöö, moi ja moljens!

Kevään odotetuimpia teatteritapauksia minulle oli Kansallisteatterim Pienellä näyttämöllä nähtävä, Kirjan vuotta juhlistava ja Veera Salmen kirjaan perustuva Puluboin ja Ponin teatteri. Ja kannatti näemmä odottaa, sillä ennakon nähneenä tekisi jo mieli kirjoittaa koko teksti ilman R-kirjaimia ja suositella tätä aivan hilveästi.

Puluboin eli hakaniemeläisen pulun ja Ponin eli kalliolaisen Mai-tytön taiteellisessa teatterissa nähdään näytelmiä kaksikon omasta elämästä. Main ylityöläinen äiti tarvitsee hermoloman, isä muuttuu venäläiseksi lampaaksi ja tiskivuori vain kasvaa. Puluboilla puolestaan tikittää biologinen kello ja jostain pitäisi löytää munia muniva vaimo eikä uutta pesääkään ole vanhan tuhouduttua.

Teatterin lavalla kirjan kerronta on muunnettu lyhyiden näytelmäpätkien muotoon ja toimii sillä tavoin oikein mainiosti. Kohtauksia rytmittävät vahvasti laulunumerot, joita kuullaan esityksen kuluessa huikeat 20 kappaletta. Ja millaisia lauluja! Puluboin deitti-ilmoitus, bullan ylistys, leivontalaulu ja mitä näitä oli, aivan huikeita! Eikä musiikki muuten tule useinkaan nauhalta, vaan sen soittavat näyttelijät itse.

Hyvä teksti ei kuitenkaan pärjää yksin ja siksi on ihanaa nähdä lavalla innostuneita ja ainakin minun silmääni esityksestä nauttivia näyttelijöitä. Puluboina nähdään hurmaavan röyhkeä ja itsetietoinen mutta lempeä Jani Karvinen ja oivana vastaparina Ponin roolissa suloinen, reipas ja suunnattoman sympaattinen Eeva Putro. Mikä lyhmädynamiikka, kuten mies totesi väliajalla. Määkivänä isänä nähdään karhumainen Ilja Peltonen, hermorauniona äitinä mainio Emmi Pesonen ja useammassa sivuroolissa nähdään kuoro-osuuksia hienosti täydentävä Sonja Renvall. Mini-Millan roolin esittävä lavamuusikko ja näytelmän musiikin tehnyt Maija Ruuskanen on myös käsittämättömän loistava ja osaava.

Kuva: Tuomo Manninen

Samaan syssyyn pitää myös kiittää ohjaaja Jukka Rantasta. Näytelmä etenee hyvässä tempossa ja lavalla tapahtuu paljon, mutta esitys ei pelkää myöskään rauhoittumista. Tempo tuntui uppoavan myös lapsikatsojiin, naurua kuului paljon mutta levotonta älämölöä eivät ainakaan omat korvani tavoittaneet. Visuaalinen ilme on myös raikas ja runsas, Anna Sinkkonen on suunnitellut mahtavat puvut ja Katri Renton lavastuksen lomassa kelpaa kiipeillä katoille, maalata ja tanssia kikapoota.

Lyhyesti: Esityksestä lähtiessä mieli on tavattoman hyvä. Mainos lupaa koko perheen musiikkinäytelmän ja se lupaus pidetään. Laulu, nauru ja ystävyys jäävät päällimmäiseksi mieleen, aikuiskatsojalle toivottavasti myös pieni siemen siitä millainen lasten maailma on.

Sitten jää vain kaksi kysymystä elikkäs 1) mistä saa soundtrackin ja 2) milloinkohan leipoisi taas itse bullaa.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian kirjapalkinnot 2014 - omat ehdokkaani


Vuoden tärkeimmät kirjallisuuspalkinnot jaetaan aivan pian, luvassa ovat nimittäin Blogistanian kirjapalkinnot. Kaikki äänestyspostaukset julkaistaan tänään maanantaina 26.1. klo 10 ja tulosten voi odottaa ilmestyvän kutakin kategoriaa emännöivässä blogissa tiistaina 27.1. klo 10. Blogistanian Finlandiaa ja Globaliaa on äänestetty jo neljänä vuonna, Kuopus ja Tieto tulevat nuorempina palkintoina hieman jäljessä. Kattavan selostuksen äänestyksestä, sen etenemisestä ja emäntäblogeista löydät Finlandiaa isännöivästä Kirjavinkeistä.

Omat ehdokkaani löytyvät alta.

Blogistanian Finlandia - kilpailua isännöi Kirjavinkit

Anni Kytömäki: Kultarinta (3p)
Aivan vuoden lopulla lukemani Kultarinta asettui suoraan osaksi parhaiden koskaan lukemieni teosten listaa. Sen luettuani olisin toisaalta halunnut kertoa siitä kaikille ja vielä voimakkaammin pitää upean lukukokemuksen kokonaan itselläni.

Maria Carole: Tulen tyttäriä (2p)
Tulen tyttäriä lämmitti lukijaa talvisessa viimassa tarkkanäköisellä tekstillään, romantiikallaan ja raudanlujillla naisillaan. Maailma on luotu taiten ja teoksen hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisyydessään aitoja. Hyvin kirjoitettua fantasiaa, joka ei rypistele otsaansa liikaa.

Elias Koskimies: Ihmepoika (1p)
Koskimiehen nuoruudenkuvaus muista poikkeavasta ihmepojasta on sydämeenkäypää luettavaa. Suomalaiseen ahdistusmentaliteettiin ei kuitenkaan taivuta, vaan erilaisuudesta kasvatetaan itselle omat voimavarat.

Blogistanian Kuopus - kilpailua emännöi Notko, se lukeva peikko

Helena Waris: Vuori (3p)
Joululomalla luettu Vuori vei mennessään heti alkusivuilta ja jatkoi samaan tahtiin loppuun asti. Mytologiaan nojaava fantasiateos ilahdutti menevyydellään, hienolla tarinallaan ja valmiudellaan.

Jenna Kostet: Lautturi (2p)
Harva esikoisteos onnistuu olemaan heti näin hieno ja kypsä. Lautturi on erinomainen kirja, jossa pohditaan nuorten elämään olennaisesti liittyviä asioita ja samalla nivotaan tarinaan saumattomasti tarina Tuonelan virrasta. Kostet osaa jättää tarinansa sopivan verran auki ja luottaa lukijaan.

Magdalena Hai: Susikuningatar (1p)
Viime vuonna äänestin Kuopus-kategoriassa Gigi ja Henry -sarjan toista osaa. Nyt en voi mitenkään jättää äänestämättä tätä sarjan päättävää osaa, sillä Susikuningatar oli tavattoman hieno. Hai ei käsittele hahmojaan silkkihansikkain, mutta rakkaus sarjaan ja sen maailmaan tuntuu.

Blogistanian Tieto - kilpailua emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - kuinka aids saapui Suomeen (3p)
Karanteeni on asiallinen, kattava ja helppolukuinen tietoteos aidsista, taudin tutkimimisesta ja saapumisesta Suomeen. Laaja tutkimustyö näkyy ja kuuluu kirjassa, taudista kerrotaan moniäänisesti ja monipuolisesti.

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä (2p)
Liisa Vihmasen tietoteoksessa näkyy rakkaus balettiin ja tanssiin. Kauniissa teoksessa valotetaan baletin historiaa Suomessa ja haastatellaan monia tanssin ammattilaisia. Samalla pohditaan poikien asemaa baletin kentällä. Selkeästi kirjoitettu ja elegantti tietoteos.

Sitten vain jännittämään, viralliset tulokset julkaistaan huomenna!

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Lavalta: Kurja Viapori -kierros (Ehrensvärd-seura ry)


Tuli taas todistettua, että kavereiden someviestintää kannattaa seurata, muuten Ehrensvärd-seuran Suomenlinnassa järjestämä Kurja Viapori -kierros olisi auttamattomasti mennyt ohi tutkan, tällä kertaa ehdimme juuri saada itsellemme paikat ennen kuin kaikki kierrokset varattiin loppuun. Mekään emme tosin ehtineet suomenkielisille, mutta totesimme englanninkielentaitomme sen verran riittäväksi että lähdimme rohkeasti vieraskielisen kierroksen matkaan.

Kierros aloitettiin Suomenlinnan lauttarannasta Rantakasarmin edestä. Merituuli oli jo tässä vaiheessa melkoisen navakka ja oppaamme Raija totesikin, että jos palelee jo, tulee loppukierroksesta ikävä. Onneksi olimme varautuneet, toppatakit oli kiedottu ylle ja pääkoppa suojattu tuplapipoin.

Kurja Viapori -kierros johdatti kuulijat ympäri Suomenlinnaa ja sen historiaan liittyvien vähemmän valoisten paikkojen luo. Kierroksen alkupäässä kerrotut tarinat olivat yleisluontoisempia. Sairaudet ja niiden hoito täpötäydessä sairaalassa, hökkelikylän syntyminen nykyiseen Kirkkopuistoon ja viinakaupan kukoistus kuljettivat oikeaan aikakauteen ja sen tunnelmaan. Susisaaren tienoilla Ruotsinsalmen muistomerkillä kerrottiin linnoituksen toiminnasta sodan aikana. Tai oikeastaan tarina keskittyi lähinnä siihen, kuinka sodanaikaisen huonon hygienian ja vaatetäiden vuoksi toisintokuume tappoi suuren määrän sotilaita ja siviilejä. Muistomerkin alaisten sotatoimien aikana ei myöskään saatu siirrettyä minkään valtion rajaa mihinkään suuntaan.

Susisaaren puolella keskityttiin spesifimmin tiettyjen henkilöiden tekemiin rikoksiin ja heidän saamiinsa tuomioihin. Esittelyyn pääsi muun muassa Augustin Ehrensvärd, jota tosin ei tuomittu mistään, mutta jolla oli mystisesti taloudessaan töissä taloudenhoitajatar joka ei osannut kokata. Ehrensvärdin museossa puolestaan kierrosyleisön yllätti varjoista ilmestynyt kulkija, joka kertoi oman synkän tarinansa. Täytyy sanoa, että rääsyisiin vaatteisiin pukeutunut ilmestys oli melkoisen pelottava siinä pilkkopimeässä museossa, vaikka ympärillä seisoikin parikymmentä muutakin ihmistä.

Kierroksen loppupuolella aiheina olivat vielä eläimiin sekaantuminen ja sen seuraukset sekä ymmärtääkseni hiljattain selvinnyt ns. Murha-Jussin tapaus. Eläimiin sekaantuminen oli ollut vakava rikos ja siksi sen tutkiminenkin oli hyvin seikkaperäistä. Silminnäkijähavainnot muun muassa rekonstruoitiin, jotta syytetyn syyllisyydestä saatettiin olla täysin varmoja. Synkkääkin synkempi oli kuitenkin tämä Murha-Jussin tarina, jossa nuori mies viiden viikon aika tappoi 12 ihmistä ja kärsi sen jälkeen kammottavan tuomionsa Suomenlinnan vankilan seinien sisäpuolella. 

Noin puolitoista tuntia kestänyt kierros oli kattava esittely Suomenlinnaan ja siihen liittyvien historiallisten aikojen kurjemmasta historiasta. Kierroksesta todetaan, että se ei sovellu alle 18-vuotiaille eikä varoittelu ole mielestäni yhtään tuulesta temmattu. Toki mitään ei sinänsä näytetä eikä esimerkiksi väkivallalla mässäillä, mutta niin detaljoituja juttuja en silti etenkään herkemmille nuorille suosittelisi. Varsinaisesti pelottava kierros ei kuitenkaan ole eikä siellä säikytellä kuulijoita, joten sitä kautta kierros oli erityisen paljon omaan makuuni.

Erityiskiitokset vielä oppaallemme Raijalle, joka veti kierroksen erinomaisesti. Englanninkielelläkin kuunneltuna kierros oli selkeä, aiheet hyvin valittuja ja niputtuivat kierroksen kuluessa hyvin yhteen. Faktat esiteltiin kiinnostavasti, muttei kuivakasti ja kierrosta oli sopivasti eloitettu tarkoin harkituilla "lisätehosteilla". Hinta-laatusuhteen voi myös todeta olleen erinomainen, kierros maksoi 10 euroa. Tällaisille Suomenlinna-kierroksille tulisin mielelläni uudelleen, ihan mihin vuodenaikaan tahansa. 



lauantai 24. tammikuuta 2015

Eva Wahlström: Rajoilla


Kiinnostuin nyrkkeilystä lajina vuonna 2005 nähtyäni elokuvan Million Dollar Baby. En ole tähänkään päivään mennessä kokeillut lajia itse, mutta sen tekniikka on kiinnostanut ja samoin siitä kertovat kirjat. Eva Wahlströmin ensimmäisen kirjan, Homma hanskassa, luin muistaakseni jo teoksen julkaisuvuonna 2007 ja pidin siitä kovasti. Niinpä naisnyrkkeilijän toinen teos Rajoilla (SKS, 2014) kiinnosti myös ja se lähtikin sopivasti mukaan kirjaston bestseller-hyllystä.

Nostaessani katseeni näen kuvani suuresta peilistä. En näe jälkeäkään siitä epävarmuudesta, mitä tunnen. Näen ammattinyrkkeilijän. Vahvan naisen, jolla on kauniit, erottuvat lihakset, vaseliinilla rasvatut kasvot, kaidat posket ja keskittynyt katse. Naisella on kädessään pienet, kivikovat hanskat ja yllään musta kaapu, jonka huppu varjostaa hiuksia ja mustia, keskittyneitä silmiä. Yksi tunne kohoaa yli epävarmuuden ja pelon. 
Olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämä on minun elämäni.  

Vuonna 2007 taskussa on yhdeksän Suomen mestaruutta ja kymmenes on hakusessa, tavoitteena kiiltää maailmanmestaruus. Kovassa rääkissä jo monta vuotta ollut keho alkaa kuitenkin ilmoittaa itsestään. Jalkoja ja käsiä särkee, selkä ei taivu ja olo on huono. Kymmenes mitali tulee, mutta sitten tulee stoppi. Maajoukkueessa ei katsella sairasta urheilijaa ja Wahlström jää kipujensa kanssa yksin.

Urheilusta ei kuitenkaan pääse eroon vain lopettamalla. Vaikka kehoon sattuu, ei treenaamista osaa jättää väliin ja veri vie salille. Lapsen syntymä tuo uutta sisältöä elämään, mutta sekään ei ratkaise ongelmaa. Valmentaja on löydettävä ja houkuttelemalla Wahlström saa sparrikaverikseen ja lopulta valmentajakseen jo eläkkeelle jääneen "Ripa" Merosen. Ripan avustuksella homma alkaa toimia vaikka keho ei edellenkään toimi ja nyrkkeilykehiin paluu tapahtuu lopulta ammattilaiseksi siirtymisen jälkeen. Euroopan mestaruutta voi jälleen alkaa tavoitella.

Wahlströmin uraa tarkemmin seuranneille ei edellinen varmaan ole mitään uutta. Euroopan mestaruuskin saavutettiin lopulta, vuonna 2012. Urakuvaus ei kuitenkaan ole tämän teoksen tärkeintä antia vaan se, miten Wahlström kuvaa huippu-urheilun maailmaa ja sitä, kuinka omista unelmistaan ei osaa päästää irti vaikka työvälineenä toimivaa kehoa hoidettaisiin jatkuvasti kortisonipiikeillä ja leikkauksilla. Rajoilla oli minulle ennenkaikkea kuvaus intohimosta, periksiantamattomuudesta ja rakkaudesta omaan lajiin. Toisinaan oma tahto vei myös onnettomuuksiin ja uuteen kipuun, mutta katumusta ei näy.

Teksti kulkee napakasti ja vahvasti. Tilanteista on helppo saada ote, vaikka oma elämä olisi kaukanakin Wahlströmin kokemista vaikeuksista. Jollain tasolla kysymykset ovat kuitenkin samoja kaikilla: mitä haluan tehdä elämälläni ja mitä olen valmis sen vuoksi uhraamaan? Päätökset on myös loppupeleissä tehtävä itse, kukaan ei voi päättää puolestasi ja tehdä sinua onnelliseksi.

Ei tämä self-help-oppaaksi kuitenkaan taivu. Wahlström kirjoittaa rehellisen oloisesti ja sydämeenkäyvästi. Itselleni kirjaa lukiessa hyvin läheiseksi muodostui myös Ripa, vakaa kallio Wahlströmin rinnalla, vaikka välillä naisnyrkkeilijän meno kovasti huolettikin. Muutenkin oli helpottavaa lukea siitä, kuinka hyviä ihmisiä Wahlströmin elämään tuntuu eksyneen. Ilahduttavia olivat myös kohtaamiset sairaalassa muiden potilaiden kanssa.

Arvostan tämän kirjan lukemisen jälkeen Wahlströmiä enemmän ihmisenä samalla kun pyörittelen vähän päätäni. Voisin kutsua kokemusta jopa voimaannuttavaksi, vähintäänkin kirjasta tuli jollain tavalla helpottunut olo. Että kyllä tämä tästä. Kiitos.

Ja kiitos myös Meroselle. Et koskaan pääse maaliin, jos tapat itsesi matkalla.

Kirjakirppu jäi heti kirjaan koukkuun, Anneli puolestaan oppi lajista enemmän muttei pitämään siitä.

Rajoilla on ensimmäinen suoritukseni Elämäkertahaasteeseen.

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS, 2014. 282 s.
Kannen suunnittelu: Ville Karppanen

torstai 22. tammikuuta 2015

Stephen Fry: More Fool Me


Olimme lokakuussa katsomassa Stephen Fryn More Fool Me -teoksen lanseeurausta, kun julkkarit järjestettiin mukavasti livestreamin kera. Koska Fry näin yleisesti ottaen on kovin mukavan oloinen mies ja koska olen pitänyt lukenut ja pitänyt kahdesta hänen kirjoittamastaan teoksesta, hankin tämän uusimman samoin tein itselleni äänikirjana Audiblesta.

More Fool Me on kolmas Fryn kirjoittama omaelämäkerta. Olen lukenut edellisistä vain sen keskimmäisen, The Fry Chroniclesin, ja pidin siitä tavattoman paljon. Odotukset tälle olivat siis varsin suuret. Ennakkoon tiesin sen verran, että kirjassa käsiteltäisiin Fryn kokaiiniaddiktiota.

Ja käsiteltiinhän sitä, tosin lähinnä kirjan alkuosassa. Nyt tosin täytyy heti sanoa, että äänikirjaa kuunnellessa osioiden pituudet sun muut eivät pysy kovin hyvin mielessäni. Tästä huolimatta totean, että suurin osa teoksesta kului Fryn 90-luvun alkupuolen päiväkirjan lukemiseen. Päiväkirja on kirjoitettu ajalla, jolloin Fry kynäili romaaniaan The Hippopotamus (suom. Virtahepo) ja jonka jo innostuksissani myös hankin Audiblesta.

Harmikseni itse More Fool Me ei puolestaan ollut niin innostava. Etenkin päiväkirjakohta tuntui kestävän tuhottoman kauan, sillä namedroppailu ja pikkutarkka päivittäisten askareiden kuvailu ei oikein jaksanut kiinnostaa. Tämän päiväkirjaosion aikana paluu kirjan pariin oli myös jokseenkin nihkeää. Onneksi, onneksi, tälle valinnalle annettiin kirjan lopussa syy ja se sekä loppukaneetit pelastivat tämän kuuntelukokemuksen enemmän positiivisen puolelle.

More Fool Me on looginen joskin poikkeava jatkumo Fryn elämäkerroille. Itse olisin mieluusti kuunnellut edellistä osaa muistuttavan kuvailun tästäkin elämänvaiheesta (A Bit of Fry and Laurien ja Black Adderin kuvauksista olisi varmaan ollut paljon kerrottavaa, mutta onko vielä liian aikaista?), mutta tällaisena fanikamana tämä oli varsin jees. Ja saipa se minut hankkimaan tuon Hipon, joten ei hukkareissu.

Lukunäytteen voi kuunnella täältä.

Stephen Fry: More Fool Me
Penguin Audiobooks, 2014.
Lukija: Stephen Fry

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Lavalta: Peppi Pitkätossu (HKT)

Peppi höykyttää rosmoja. Kuva: Mirka Kleemola

Pääsimme vihdoin hyödyntämään Helsingin kaupunginteatterin hauskaa Kultaposse-lippukampanjaa, kun onnistuin nappaamaan liput yhteen vuoden ensi-illoista eli Peppi Pitkätossuun. Lippujen hankinta oli ihan oma seikkailunsa, mutta jätettäköön sen selostus tällä kertaa väliin ja lähetetään vain kiitokset HKT:n lipunmyynnin tavattoman mukavalle henkilökunnalle.

Astrid Lindgrenin Peppi on monelle tuttu ja rakas lastenkirjahahmo, se käy selväksi kun katsoo lämpiössä käveleviä pikkufaneja joilla on pehmolelut mukanaan. Rakkaasta hahmosta kertovalle teatteriesitykselle on siis kysyntää ja toki myös tilaa, sillä lastenteatteria voidaan tuskin koskaan tehdä liikaa. Tarina lienee tuttu: Peppi muuttaa autioituneeseen Huvikumpuun ja laittaa Herra Tossavaisen ja Pikku-ukon kanssa kaiken vinksin vonksin. Naapurissa asuvien Tommin ja Annikan kanssa Peppi käy sirkuksessa, kokeilee koulunkäyntiä ja siinä sivussa pyörittelee sessiaalivariston tätiä ja antaa rosmoille opetuksen. Samalla kaivataan mereen pudonnutta isää ja odotetaan, että Hopsu palaisi hakemaan Peppiä takaisin merirosvoilemaan. Kaikki tutut kohtaukset ovat siis mukana ja vauhtia riittää.

Täytyy tähän aluksi harmikseni myöntää, että näytelmä ei viehättänyt niin paljon kuin se olisi voinut. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti kenenkään vika, vaan puhtaasti alitajuista. Viimeisen parin vuoden aikana olen nähnyt Peppiä esityksessämme esittäneen Anna-Riikka Rajasen useammassa näytelmässä. Kahdessa niistä Rajanen on esittänyt varsin topakkaa nuorta tyttöä, jonka isä on ollut joko kadoksissa tai kuollut. En tässä sano yhtään, että Rajanen olisi huono näyttelijä, kaikki roolit on hoidettu mallikkaasti. Nyt vain tuntui siltä, että olin jo nähnyt tämän ja siksi Peppi jäi etäiseksi mikä tietysti vaikutti koko näytelmään. Harmillista, mutta ei tosiaan kenenkään vika. Vuoroilloin Pepin roolissa nähdään siis Maija Koivisto.

Ei tämä kuitenkaan vienyt pohjaa kaikelta, sillä hyvää oli paljon. Itse ilahduin heti alkumetreillä muun muassa metsuriseksuaalista Keijo koulunkäyntiavustajasta (hilpeä Unto Nuora) ja iloisesti puuskuttavasta koulubussista. Upea on myös Markus Tsokkisen lavalle loihtima Huvikumpu, joka muuttuu lähes saumattomasti tarvittaessa myös merirosvolaivaksi. Mainio oivallus oli myös Jymy-Juntusen (Sauli Suonpää) ja Kukkasen (Iikka Forss) muutos perinteisistä rosvoista rahattomiksi tanssitaiteilijoiksi, mahtavat koreografiat ja ihana murre! Mies myös arvosti kovasti sirkuksen Vahva-Aadolfin schwarzeneggermaista ääntelyä.

Ja höykytetään niitä poliisejakin. Kuva: Mirka Kleemola

Yllätyksekseni löysin myös itseni naureskelemasta slap stick -komedialle, joka on vaikea laji, mutta onnistuesssaan tavattoman hauskaa. Kiitos siis myös poliisit Juppe (Tuukka Leppänen) ja Jeppe (Forss)! Naapurissa asuville Tommille (Petrus Kähkönen) ja Annikalle (Raili Raitala) oli saatu myös kivasti tekemistä ja akrobatiaa, vaikka hahmot itsessään jäävätkin auttamatta Pepin riehakkuuden ja äänekkyyden varjoon.

Hieman puolestaan kummastelin muutamaa repliikkiä, mielestäni ajankohtaisiin tapahtumiin tai ilmiöihin viittaavat vitsit puoltavat paremmin paikkaansa farsseissa ja komedioissa. Pepin hauskuus olisi pitänyt puolensa hyvin ilman näitäkin. Hufvudstadsbladetin arvion kanssa puolestaan kaipasin myös pienempää näyttämöä, sillä vaikka lavasteet ovat upeat ja näyttelijät hyviä, ovat he kovin kaukana jo kymppiriviltä katsottuna. Pepin tarina on kuitenkin äänekkyydestään huolimatta tarina pienestä tytöstä ja nyt se pieni tyttö vähän hukkui sinne, vaikka tähtiä katsellessa Suuri näyttämö näyttikin tavattoman kauniilta.

Kokonaisuutena Peppi oli joka tapauksessa sitä laadukasta ammattiteatteria, jota HKT:ltä sopii odottaakin. Myös esityksen alussa sattunut sairastapaus (toivottavasti kaikki on nyt kunnossa) hoidettiin ammattitaidolla ja esitys jatkui keskeytyksestä huolimatta saumattomasti. Tarina oli perinteisyydessään lempeä, meno oli vauhdikasta ja etenkin toisella puoliskolla lapsiyleisö eli naurullaan tapahtumien mukana. Kiitos.

Pepin esityskausi jatkuu vain maaliskuun loppuun, joten näkemishaluiset toimikoot nopeasti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...