maanantai 25. elokuuta 2014

Pika-arvonta! Voita liput Polulle to tai pe!

Kuva: Emma Suominen

Haluaisitko sinä mennä Polulle? Tietysti haluat! Osallistuhan siis arvontaan!

Mutta mikä ihme on Polku? Gnab Collectiven Polku sai ensi-iltansa viime keväänä, jolloin itse kävin sitä katsomassa kahteen kertaan. Polulla pohditaan elämistä ja olemista, tehdään päätöksiä, rauhoitutaan. Lavalla nähdään mainiot Martina Marti, joka on myös esityksen ohjaaja, ja Cécile Orblin.

Jaossa on kaksi kahden lipun pakettia, voittaja saa itse valita lähteekö Polulle torstaina vai perjantaina. Esitykset ovat Kaapelitehtaan teatteri Hurjaruuthin studiosalissa molempina iltoina klo 19.00.

Osallistu joko tässä (jätä yhteystietosi!) tai blogin facebook-sivuilla (ei tarvitse olla tykkääjä) kertomalla millaiselle polulle sinä haluaisit lähteä. Arvonta päättyy keskiviikkona klo 21.30 ja liput arvotaan sekä voittajille ilmoitetaan heti sen jälkeen.

Liput arvontaan tarjoaa Gnab Collective. Itse en hyödy arvonnasta muuta kuin arpomisen ilon.

torstai 21. elokuuta 2014

Lavalta: Housut pois! (Tikkurilan Teatteri)

Kuva: Leena Tiuri

Tikkurilan Teatterin ja Vantaan Näyttämön yhteisprojekti Housut pois! oli mukava yllätys tämän vuoden kesäteatteriohjelmistossa. Sen verran saamaton kuitenkin olin, että liput onnistuimme hankkimaan vasta elokuiselle illalle. Se ei menoa kuitenkaan haitannut, eikä haitannut myöskään käsittämätön rankkasade, sillä Navethalian näyttämöllä on onneksi katto pään päällä.

Housut pois! pohjaa vuonna 1997 ensi-iltansa saaneeseen samannimiseen elokuvaan ja siitä myöhemmin tehtyyn musikaaliin. Olen nähnyt elokuvan vain kerran, mutta se teki vaikutuksen ja odotin innolla mitä Tikkurilassa on saatu aikaan. Eikä tarvinnut pettyä. Tapahtumat on siirretty mainiosti Suomeen ja jalkapallo vaihtunut jääkiekkoon, mutta kaiken alla on se sama sydämeenkäypä meininki kuin alkuperäisteoksessa.

Tästä saa paljolti kiittää roolitusta. Vellua ja Pavea näyttelevät Iiro Ristola ja Marko Löllö muodostavat mainion pääparin, jonka touhuja kelpaa seurata. Myös muu tanssiryhmä, siis Timo Luotonen, Aarne Lindén, Miika Elmgren ja Ale Ripatti tekevät erittäin hyvää työtä. Miehiä alkaa tsempata katsomossa ihan tosissaan ja vaikka lopputulos on tiedossa, jännittää silti mitä tuleman pitää. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Vellun poikaa Teemua esittänyt Jaakko Linnakangas, sillä tämän nuoren koominen ajoitus oli kohdallaan. Näytelmän naiset joutuvat auttamatta sivurooleihin miesten viedessä estradin, mutta myös heille on tietysti syytä osoittaa kiitosta.

Kolmituntinen esitys rullaa yllättävän keveästi ja esitys ei tunnu lainkaan pitkältä. Ei edes, vaikka katsomon penkit ovat selkänojattomia, pehmusteet kylläkin löytyivät ja tiiviissä rivissä ei ehtinyt palella. Ilokseni huomasin myös, että katsomo oli täynnä ellei jopa loppuunmyyty. Yleisö oli pikaisten vilkaisujen mukaan naisvoittoinen, mutta sehän on ymmärrettävää sillä onhan Hot Metal -tanssiryhmän esitys kuitenkin virallisesti naisten ilta. Yleisön reaktiot esityksen aikana olivat myös hauskaa seurattavaa. Esimerkiksi erään tietyn suudelman kohdalla eräs naishenkilö totesi täydessä hiljaisuudessa ohhoh!, mikä herätti muussa katsomossa hilpeyttä.

Musikaali on selvästi siis tehty huolella. Ohjaaja Carita Välitalo on saanut luotua esitykseen hyvän tunnelman ja fiilistä luo myös livebändi. Tanssi- ja musiikkinumerot on myös mietitty. Esitykseen on silti jäänyt tiettyä rouheutta, erityisesti juuri lauluihin, mutta se sopii musikaalin tunnelmaan erinomaisesti. Viimeinen kohtaus on hengästyttävä ja mukana on pakko taputtaa.

Tästä tuli nyt aikamoista hehkuttelua, mutta Housut pois! -musikaalista jäi tavattoman hyvä mieli. Työryhmä on tehnyt hienoa työtä, sillä katsomossa sai kokea tunteita laidasta laitaan ja elää mukana päähenkilöiden elämässä. Lisäksi esitys ei todellakaan joudu häpeämään alkuperäisversionsa rinnalla, vaan on erittäin hyvä versiointi ja toisaalta myös oma teoksensa.

Housut pois! jatkaa esityksiään vielä syyskuun puolelle.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Caitlin Moran: Moranthology

Moran ei suinkaan puhu Baker Streetin metroasemasta vaan Sherlock Holmesista. Ja Cumberbatchista.

Älypuhelimen hankkiminen avasi yhtäkkiä paljon mahdollisuuksia, yksi niistä oli Audiblen hankkiminen. Klikkailin itseni ilolla palvelun käyttäjäksi, mutta panikoiduin kirjapaljoudesta enkä meinannut millään keksiä mihin sen ensimmäisen krediittini käyttäisin. Onneksi Sivukirjaston Liina tuli apuun ja suositteli Caitlin Moranin Moranthologya (Random House Audio Books, 2012).

Moraniin olin jo tutustunut Naisena olemisen taidon kautta ja pitänyt. Nyt pidin vielä enemmän, osittain ehkä siksi että äänikirjan lukee Moran itse ja hän osaa lukea hyvin. Ja olla hauska ja tarvittaessa vakava ja kirjoittaa intohimolla huimasta määrästä erilaisia asioita.

Moranthology siis koostuu Moranin kirjoittamista kolumneista, joiden käsittelemien aiheiden kirjo on laaja. Osan loistavista olen varmasti jo unohtanut (kuuntelinhan tätä noin kuukauden ajan pyöräretkillä, vieressä jylisevällä Kehä I:llä voi myös olla osuutta asiaan), mutta mieleen on jäänyt muun muassa hulvaton teksti Downton Abbeysta (pitäisiköhän sitä katsoa?), hienot tekstit sosiaaliturvasta ja kirjastoista, fanityttökirjoitukset BBC:n Sherlockista (olen vain vähän kade) ja Doctor Whosta ja lukuisat keskustelut jo nukahtamassa olevan aviomiehen kanssa. Jutut, jotka eivät niin sytyttäneet, ovat varmaan menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta haitanneeko tuo.

Mistä pidin tässä ehkä eniten, oli juuri tuo aiemmin mainitsemani intohimo jota englannin kielinen vastine passion tuntuu kuvaavan paljon osuvammin. Moran osaa innostua, nauraa, vakavoitua, viitata lähteisiin ja olla uskottava. Nostan hattua. Lisäksi elävästä lukutyylistä huolimatta Moran osaa myös olla hurjan selkeä eikä kirjaa tarvinnut turhaan kelailla taaksepäin kun jotain meni ohi (koska ei mennyt). Moran osaa myös lausua sanan probably aivan mahtavasti.

Loistavaa kuunneltavaa siis, tämä kokoelmateos. Hyvä se on varmaan luettunakin, mutta kyllä tässä oli isossa osassa on tämä kuulokokemus myös. Suosittelen.

Jos ette usko, niin lukekaa Liinan ja Siinan jutut myös.

Caitlin Moran: Moranthology
Random House Audio Books, 2012. 11 h 32 min.
Lukija: Caitlin Moran

maanantai 18. elokuuta 2014

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos


Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden kaupunginteatteri
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Mad House Helsinki
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aero & Cirko
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

lauantai 16. elokuuta 2014

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)

Onkohan Vikkekin näin kyyninen hevonen?

Viime kesänä vietin yhden helteisen päivän junassa ahmien Annukka Salaman Piraijakuiskaajan. Kirja jätti hommat varsin kutkuttavasti kesken ja niinpä Unnasta ja Rufuksesta kertovan trilogian päätösosa Harakanloukku (WSOY, 2014) oli kovin odotettu. Kuikuilin kirjaa kaupoista ilmestymispäivän tienoilla useampaan otteeseen ja viimein eräänä lauantaina oli kirjaa ilmestynyt Akateemisen hyllyihin. Innostuksesta huolimatta ei arki antanut periksi niin paljoa, että kirjan olisi saanut yhdeltä istumalta luettua. Kauan siinä ei kuitenkaan mennyt, sillä tarina imaisi pian mukaansa.

Joone harppoi huoneeseensa ja kaivoi kännykkänsä vaatekasan alta esiin. Kolme puhelua ja viisi tekstiviestiä, mutta ei mitään Vikestä. Joone painoi pikavalintaa ja nosti luurin korvalleen. Kännykkä alkoi hälyttää, mutta jostain syystä Joone tiesi jo ensimmäisen tuuttauksen kohdalla, ettei kukaan vastaisi. Puhelu katkesi. Kädet tärisivät, kun Joone valitsi Viken numeron uudelleen. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Eikä.

Viime kirjan lopputapahtumista huolimatta Unna ja Rufus jäävät tässä kirjassa kuitenkin taka-alalle. Faunoidijengin vitsiniekka Vikke nimittäin päätyy metsästäjien kynsiin ja omapäistä hevosta pitää tietenkin lähteä vaaroja uhmaten hakemaan metsästäjien kaupungista, Venorista. Pääkertojana toimii kuitenkin Joone, karismaattinen harakka-muusikko, joka kohtaa kirjan aikana jos jonkinlaisia elämänmuutoksia. Joka tapauksessa vaaroja ja romantiikkaa on siis tarjolla, useammallekin hahmolle.

Samalla kun Harakanloukku jatkaa sujuvasti siitä, mihin edellinen osa jäi, täydentää se myös kiinnostavalla tavalla maailmaa jossa eletään. Metsästäjien kulttuurista saadaan roppakaupalla uutta tietoa ja se oli itselleni yksi kirjan kiinnostavimpia anteja. Tämä siitäkin huolimatta, että metsästäjien kulttuuri ei varsinaisesti ole mitenkään viehättävä. Myös kertojajoukkoon saadaan yksi metsästäjä, Ivar, joka tuo oman lisänsä stooriin.

Teksti on edelleen mukaansatempaavaa ja hieman harmittelen sitä, etten ole enää yläasteikäinen kun näitä luen. Vähän tätimäiseltä nimittäin tuntui lukiessani niitä, öh, romanttisimpia kohtauksia, ainakin kun luin niitä bussissa. Köh. Nämä hahmojen läheisyyskohtaukset myös tuntuivat tulevan välillä vähän puskista, tosin tämä ehkä siksi niin että odotin jo että mitä seuraavaksi tapahtuu ja vällyjen välissä pyöriminen toki pysäyttää tapahtumat joksikin aikaa. Lisäksi muutama vitsikäs kohta ei aiheuttanut aivan niin suurta huvitusta minussa kuin oli ehkä tarkoitus, mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta kuitenkin paljon ja trilogian päätösosana se oli oikein mainio.

Kirjan luettua olo oli hieman haikea. Vaikka Faunoidi-sarjan on lupailtu jatkuvan, tuntui tämän tarinakaaren päättyminen silti surulliselta. Toisaalta arvostan sitä, että yksi tarinankaari osataan jättää tähän ja jatkaa sitten toiselta suunnalta, sillä hahmojen puoleensavetävyydestä huolimatta liika on helposti liikaa.

Aion joka tapauksessa lähteä vielä faunoidien matkaan, mikäli jatkoa luvatusti seuraa.

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)
WSOY, 2014. 446 s.
Kannen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

maanantai 11. elokuuta 2014

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet


Ville Kivimäen Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (WSOY, 2013) herätti huomiota ilmestyessään viime vuoden elokuussa. Loppuvuodesta kirja sai myös julkista kiitosta, kun se palkittiin Tieto-Finlandialla. Itse kiinnostuin kirjan lukemisesta luettuani Suketuksen mainion ja kattavan arvion siitä.

Murtuneet mielet perustuu Kivimäen väitöskirjaan, jossa hän talvi- ja jatkosodan aikana psykiatrisessa hoidossa olleita sotilaita, syitä psyykkisiin vammoihin ja niiden hoitoa sekä suhtautumista psyykkisiin sotavaurioihin silloin ja nyt. Aihe on kattava, mutta selkeästi rajattu ja Kivimäki onnistuu luomaan aiheesta toimivan kokonaisuuden.

Kivimäen kokoamia tilastoja värittävät muun muassa katkelmat hoitopäiväkirjoista, kertomukset psyykkisistä vaivoista kärsineistä sotilaista ja jopa sotilaiden kirjoittamat runot. Numeroina tilastoissa esiintyvät ihmiset muuttuvat todellisiksi persooniksi ja avaavat sitä tilannetta, johon sodassa "tärähtäneet" joutuivat sodan aikana ja sen jälkeen. Osioihin jaettu kirja kuvaa muun muassa sodan todellisuutta rintamalla, syitä jotka saattoivat johtaa psyykkisiin häiriöihin ja toisaalta myös niitä seikkoja, jotka saattoivat suojata sotilasta sodan kauhuilta ja auttaa jaksamaan haastavissa olosuhteissa. Kivimäki myös kertoo, kuinka psyykkisiä vaivoja diagnosoitiin ja hoidettiin ja kuinka sotilaiden hoidon jälkeen kävi.

Runsaaseen materiaaliin olisi voinut siis paneutua pitkään. Itse luin kirjan kuitenkin turhan nopeasti. Oikeammin aikaa kyllä oli, mutta kirja siirtyi lukulistalla ja lopulta olin kirjan puolivälissä kun aikaa palautukseen oli päivä. Viimeiset 200 sivua luin yhden päivän aikana, eikä keskittyminen aina ollut parhainta sillä kirjaan syventyminen oli hankalaa jos ulkoisia ärsykkeitä oli paljon. Kun kirjaan pääsi keskittymään, vei se kuitenkin mennessään ja sivut kääntyivät nopeasti.

En siis ehtinyt paneutua kirjaan niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta yhtä kaikki se oli vaikuttava lukukokemus. Kivimäki on saanut aineistostaan paljon irti ja avaa tätä aiemmin varsin vaiettua aihetta monipuolisesti. Erityisesti psyykkisiin vaurioihin suhtautuminen oli kiinnostavaa ja toisaalta myös surullista luettavaa: psykiatriseen hoitoon päätyneille veteraaneille ei invalidikorvauksia useissa tapauksissa maksettu ja muutenkin näitä sotilaita vaivasi pitkään ellei vaivaa edelleen häpeä huonommuudesta ja jonkinlaisesta epämiehekkyydestä, jonka diagnoosi muassaan toi.

Sotakirjallisuus ja -historia eivät varsinaisesti kuulu normaalilukemistooni. Siitä huolimatta Kivimäen Murtuneet mielet vei mennessään ja jaksoi kiinnostaa. Teksti on selkeää ja elävää, vaikka pysyykin varsin kiihkottomana ja objektiivisena. Se tuo esiin lukujen ja kylmän datan sijaan ihmiset, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja ja "tärähtivät", toiset vain vähäksi aikaa ja toiset loppuiäkseen.

Tieto-Finlandia on varmasti ansaittu. Murtuneet mielet ansaitsee tulla luetuksi laajasti.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY, 2013. 475 s.
Kansi: Mika Tuominen

lauantai 9. elokuuta 2014

Erja Tamminen, Päivi Rekula & Matti Juusela: Sähköä ilmassa


Tuttavapiirissäni on muutama sähköyliherkkä ihminen. Sähköyliherkkyys kiinnosti ilmiönä, joten suositusten perusteella lainasin Sähköä ilmassa - Tietoa ympäristön sähkömagneettisen säteilyn terveysvaikutuksista ja suojautumista (Erja Tamminen Ay, 2003). Kevyehköltä vaikuttanut opus osoittautui kuitenkin varsin hitaaksi luettavaksi, enkä ole aivan varma opinko kirjasta loppujen lopuksi paljoakaan.

Perusaiheeltaan Sähköä ilmassa on kyllä kiinnostava. On varmasti juuri niin, että ympäristössämme oleva sähkömagneettinen säteily lisääntyy koko ajan enkä epäile lainkaan, etteikö se osalle ihmisille aiheuttaisi erinäisiä oireita. Tämä opus ei kuitenkaan tuntunut olevan kirjoitettu kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle.

Tamminen ja kumppanit nimittäin keskittyvät kirjassa paljolti selittämään sitä, kuinka sähkömagneettista säteilyä ollaan muualla tutkittu ja kuinka siltä voitaisiin suojautua. Pitkälliset selostukset sähkösaneerauksista, metallilangoitetuista patjoista ja säteilyä heijastavista verhoista sekä maadoituksista eivät sanoneet minulle juuri mitään. Insinööreille ehkä, ja päättäjille, mutta ei minulle. Paitsi sen verran kyllä, että epäilen että talomme ei heijasta tai estä säteilyn kulkua talomme sisälle kovin hyvin. En tiedä.

Hämmennyin myös siitä, kuinka tekstin lomassa tiputeltiin erinäisten valmistajien ja firmojen nimiä. Lopun liitteistä löytyy Mainostajat-osuus, tosin pienen präntin mukaisesti he eivät ole kirjan sisällöstä vastuusta. Ymmärrän toisaalta, että tämänkaltainen saneeraus ja sähkötyö on vielä harvinaista ja tietoa ei välttämättä ole paljon, mutta mainokset näkisin silti mieluummin jossain muualla kuin tietokirjan sivuilla. Täysin ulkokirjallisena seikkana mainittakoon myös, että kirjan fontti (lienisikö Arial tai vastaava) vaikutti siihen, että en tuntenut lukevani tietokirjaa.

Lopullisena tuomiona Sähköä ilmassa oli siis aiheeltaan kiintoisa, mutta normilukijan näkökulmasta toteutus ontui. Case-esimerkkejä olisin kyllä lukenut mieluusti enemmän.

Erja Tamminen, Päivi Rekula ja Matti Juusela: Sähköä ilmassa
Erja Tamminen Ay, 2003. 239 s.
Kansi: Päivi Rekula
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...