keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Me Rosvolat x 2 - Maailman ääneen lukemisen päivä


Tänään 4.3. vietetään maailman ääneen lukemisen päivää, mikä on huikea juttu! Minulle luettiin aikanaan paljon ääneen ja kerrottiin myös itsekeksittyjä satuja (kiitos äiti!), siinä piilee varmasti osasyy siihen miksi kirjat ja lukeminen ovat edelleen niin lähellä sydäntä.

Meillä harrastetaan ääneenlukemista tällä hetkellä lähinnä automatkoilla. Homma menee sillä tavalla, että mies (joka pitää ajamisesta enemmän) kruisailee menemään ja minä istun pelkääjänpaikalla lukemassa. Viime aikoina hittilukemistona meillä on ollut autossa Siri Kolun Me Rosvolat -sarja. Ensimmäinen osa luettiin viime kesänä ja kun sarjan loput osat kotiutuivat meille viime syksynä, olemme jatkaneet osilla kaksi ja kolme.

Me Rosvolat ja konnakaraokessa (Otava, 2011) eletään Viljan toista rosvokesää. Viululeiri muuttuu kaahailuksi, kun Rosvoloiden klaani saapuu pelastamaan Viljan kurjalta kohtalolta. Suuntana ja kirjan pääjuonena ovat tällä kertaa rosvojen kesäpäivät, joilla päätetään siitä kuka on seuraava rosvovaltias. Juonittelua, huijauksia ja pettureita löytyy siis vaikka minkä kulman takaa, mutta onneksi Rosvolat eivät aio lannistua vastoinkäymisten edessä vaan pistävät peliin kaiken oveluutensa.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku (Otava, 2012) tapahtuu edellisistä osista poiketen syysaikaan. Rosvolat ja Vilja ovat onnistuneet saamaan käsiinsä vihjeen siitä, missä ensimmäisen rosvovaltiaan Helmeri Kvistin kirjoittama rosvousopas lymyilee. Oppaan löytäjälle on luvassa etulyöntiasema kilpailevien rosvosukujen kahinoissa eikä se missään nimessä saa, tietenkään, joutua vääriin käsiin. Rosvousopasta etsitään suurinpiirtein maalta, mereltä ja ilmasta. Ongelmaksi muotoutuu myös Viljan siskon Vanamon joutuminen huonoon seuraan ja vaikeuksiin.

Näistä kahdesta Konnakaraoke on koko matkaltaan varsin hulvatonta menoa. Vaikka muut rosvosuvut yrittävät kampata Rosvoloita kaikin tavoin, pysyy lippu korkealla ja perheen yhteispeli on mahtavaa. Ensimmäisessä kirjassa lyhyeksi jäänyt kesäpäivävierailu myös korvataan tässä osassa korkojen kanssa, kun lajeja esitellään toden teolla ja kilpailuja seurataan silmä kovana.

Iso-Hemmin arkussa puolestaan luovitaan astetta synkemmissä vesissä. Rosvousoppaan etsiminen tuntuu stressaavan kaikkia ja lisäksi Vilja joutuu keksimään peitetarinan sille, missä hän luuhaa kaikki viikonloput. Amman lukuhetkessä kirjoitetaan osuvasti siitä, kuinka Viljan hartioille laskettu paino tuntuu välillä raskaalta luettavalta, mutta samaan syssyyn todetaan kuitenkin että loppu on aivan huikea. Olemme täällä meidän päässä ihan samaa mieltä, mahtava lopetus!

 Rosvoloiden edesottamukset ovat olleet kaikki aivan mahtavia ääneenluettavia. Kolun kieli on räväkkää, hauskaa ja mukavasti kieleltä pyörähtävää. Hahmoilla on myös kaikilla omanlaisensa äänensä, siis tekstissäkin, ja on ollut hauska kehitellä luettavilleen omat persoonat sen mukaan. Mies sanoi tässä ihan samaa, kun kysyin häneltä kommenttia kirjoista. Lempiluettaviani ovat Kulta-Pete ja Hurja-Kaarlo, tosin hurjan rosvopäällikön dubbailussa on useamman kerran meinannut lähteä ääni. Roolista ei kuitenkaan voi tinkiä ja miehen mielestä se on myös hyvä (vaikka hän onkin kehuessaan toki puolueellinen).

Päivän teeman mukaisesti en laita tällä kertaa tekstilainausta, vaan tässä on miehen ystävällisesti äänittämänä pieni näyte Konnakaraokesta sivuilta 50-51 (ei sis. spoilereita):


Seuraava Rosvolat-kirja on lähdössä lauantaina mukaan, kun ajamme Tampereelle. Odotamme kiinnostuksella mitä tulee tapahtumaan!

ps. Tarvitsemme ehdottomasti virallisen reseptin espanjalaisten ikkunoiden valmistamiseen! Oikeastaan tarvitsemme ehdottomasti Rosvoloitten keittokirjan, miten olis?

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Otava, 2011. 376 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

Siri Kolu: Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku
Otava, 2012. 272 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Lavalta: RED (Kansallisteatteri)

Kuva: Lauri Rotko

Viime vuoden lopulla kävelin miehen kanssa läpi rautatieaseman tunnelin ja totesin REDin mainosjulisteen kohdalla, että tuota en taida kyllä käydä katsomassa. Niin se pää vain kuitenkin kääntyi, kun Heidi ehdotti Teatteria taiteesta -yhteislipun hankkimista Kansallisteatteriin. Saavuimme rohkeasti tihkusateen läpi ennakkoesitystä katsomaan.

New York, vuosi 1958. Nuori maalari Ken (Olavi Uusivirta) saapuu Mark Rothkon (Seppo Pääkkönen) ateljeehen ja saa assistentin paikan. Kahden vuoden ajan väitellään taiteesta, keskustellaan Pollockista, Picassosta ja Warholista, pingotetaan kankaita ja pohjustetaan. Ihmisistä puhutaan vähän, taiteesta ja sen merkityksestä sitäkin enemmän. Siitä, kuinka on tragedia muuttua merkityksettömäksi omana elinaikanaan.

Esitys tuntuu lähtevän käyntiin hieman tahmeasti. Hiljaisuutta on paljon, mitään ei tunnu tapahtuvan. Mietin jo, että tätäkö tämä on. Ennakko vasta, tietysti, mutta silti. Jossain vaiheessa huomaankin sitten, että en ole pitkiin aikoihin varsinaisesti ajatellut mitään vaan vain seurannut näytelmää. Hyvä merkki. Loppupuolella rytmi tuntuu löytyneen, tunnelma on kohdillaan ja kiinnittää katseen näyttämölle.

Rothkon taide tai elämä eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Kotona kuitenkin tutkin asiaa ja taiteilija on elänyt kiinnostavanoloisen ja voimakastahtoisen elämän. Näytelmään on ilmeisesti tuotu asioita, jotka heijastavat tulevaa, vaikkeivät suoraan sitä sanokaan. Maalaukset ovat myös komeita, etenkin ne abstraktin ekspressionismin vaiheen, joita tässä näytelmässä käsitellään. Harmi, ettei ennakosta saanut vielä käsiohjelmaa, näkisin mielelläni mitä siihen on liitetty.

Omapohjan lavalla nähdään ja tehdään hienoja asioita. Uusivirta pingottaa suuren kankaan ammattimaisin ottein, maalia sekoitetaan ja levitetään keskittyneesti. Ateljee on tuotu lavalle elävästi, vaikka yhtään taulua ei varsinaisesti nähdä. Savukkeita kuluu, samoin viskiä. Seppo Pääkkönen on lavalla painavasti täyttäen sen kokonaan läsnäolollaan. Joskus on ihan hyvä vain olla hiljaa ja kuunnella äänilevyjä mahdollisimman kovalla. Ja toisinaan on hyvä huutaa ja kyseenalaistaa.

En oikein osaa edes sanoa, mistä erityisesti tässä pidin. Ehkä jonkinlaisesta tinkimättömyydestä, siitä että tehdään pientä mutta silti isosti ja hallitusti. Jonkinlaisesta läpinäkyvyydestä siellä lavalla. Jopa väkivaltaisista valoista, joilla koko teatterisali paikoin valaistiin saaden niin näyttelijät kuin katsojatkin räpyttelemään. Siitä, että teatteriin suhtaudutaan intohimolla.

Menkää toki näkemään punasta. Kaksituntinen näytelmä kertoo tärkeitä asioita taiteesta ja elämästä, ehkä myös jotain inhimillisyydestä. Ei ole turhaan otettu tätä John Loganin kirjoittamaa näytelmää Kansallisteatterin ohjelmistoon.

Ensi-ilta 4.3. Kansallisteatterin Omapohjassa.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Lavalta: Annika gör Svansjön (Oblivia)

Kuva: Lena Malm

Toim. huom. Tämä teksti on tuotettu yhdessä Heidin kanssa esityksen jälkeen muikkujen ja silakoiden äärellä ja se on referoitu käydystä keskustelusta.

Päällimmäinen jälkifiilis on se, että poskilihaksiin sattuu. Vaikka on nähnyt demon esityksestä jo aiemmin. Harvoin tommoinen taiteilijan itseanalyysi omaan työhön on noin aseistariisuva ja hauska olematta slapstick. Toisaalta, haittaako jos ei tunne Obliviaa tai Joutsenlampea?

Toisaalta on nähnyt Oblivialta vain demon syksyllä ja vaikkei tunne henkilöitä tai taiteellista historiaa niin esityksestä pystyi nauttimaan.

Sitten on se writer’s block ja miten siitä syntyy esitys, että se jotenkin tuo aseistariisuvamman tästä työstä kun se on henkilökohtainen eikä fiktiivisen henkilön näkökulma.

***

Tuttua esiintyjää lähestyessä esityksen alku tuntui leppoisan neutraalilta.

Ei ollut sillä tavalla mitään odotuksia, mutta huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, että Tudeerilla hirveän kauniit jalat. Ehkä balettiharrastus vaikuttaa tähän.

Kostyymi oli nerokas, etenkin kun käytiin läpi Svansjönin mustavalkoisuutta ja lattiajakoa, sitä kuinka pienellä saatiin joutsen läsnä siihen esitykseen. Ja alla oli myös kuin pienet siivet. Viitteet ei olleet päälle liimattuja, mutta tuntui että oli todella tarkkaan mietitty puvustus. Saako ostaa fanituotteita?

Ei tullut kyllä yhtään pakotettua oloa eikä tuntunut muottiinväännetyltä.

***

Esitys markkinoidaan soolona eikä monologina, vaikka tanssillisuus tulee esiin puheessa. Se ohjaa erilaiseen lähtökohtaan esityksen katsomiseen.

Jäi hirveen hyvä fiilis.

Harvoin jää tämmöinen fiilis, että taiteilijoiden itseanalyysi ei tee kiusaantuneeksi tai olo ole kaikennähnyt. Ei ollut kyynisyyttä ,kun kaikki oli niin pientä ja hauskaa muttei muutu liikaa komediaksi. Ja vaikka esityksessä ei periaatteessa ollut mitään erityisen uutta…

…niin ei se ollut yhtään puutunut.

Vaikka esityksessä puhuttiin silti paljon alkuperäisen teoksen tunkkaisuudesta ja sovinnaisuudesta.

Ruotsi oli esityksessä myös tosi selkeää, eli pystyy katsomaan vaikka ruotsin kieli olisi vähän ruosteessa.

Joutsenlammen esityshistoria oli kiinnostavaa kuultavaa, kuolema myy.

Klassikko saa useita tulkintoja.

Pidin siitä, että avataan omaa suhdetta klassikkoa kohtaan, snadisti rohkeaa siinä kun nykyhetkessä ei ehkä saisi joitain asioita sanoa, vaikka Joutsenlampi onkin tosi vanha klassikkoa. Lisää olisi voinut olla havaintoja tanssijuudesta, esim. ballerinat fallisina symboleina olivat herkullisia.

Ihana oli myös taitelijan tuska residenssioleskelun jälkeen, kun ei olekaan saanut mitään aikaan mutta toisaalla mainostetaan jo että seuraavana iltana on demo.

Soisi kaikille keikkaleskille tämän esityksen, parhaimmillaan siitä syntyy kuinka taide voi syntyä hetkessä, vahingossa tms. Ja oli sieniviinaa.

Jotenkin jäi kiinni siihen päärynäkakkuhetkeen Berliinissä, läsnäolo ja hyvä fiilis.

***


Kiitos lipuista Oblivialle.

torstai 26. helmikuuta 2015

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen


En ollut tainnut nähdä Ritva Oksasta aiemmin lavalla ennen viime kevään Gummeruksen kirjatapahtumaa. Siellä, syksyn uutuuskirjojen esittelyssä, esiteltiin myös tämä Outi Poppin kynäilemä Näyttelijätär Ritva Oksanen (Gummerus, 2014) ja samalla Oksanen itse lauloi. Esitys oli vangitseva, mikä karisma näyttelijällä voi ollakaan. Teos meni siis lukulistalle.

Niin kauan kuin etsitään uutta ja tehdään kunnianhimoisesti työtä, teatteri on peili. Näyttelijän työ on kysymistä ja löytämistä. Mitä tämä tahtoo sanoa? Mistä tämä ihminen on tullut, mitä hän ajattelee? Näyttelijä luo ihmiselle taustan.
Lehdet puhuvat mielellään "elämän roolista". Se on aina se, joka on työn alla. Näyttelijän täytyy lähteä siitä, että jokainen työ on parasta mitä minä olen tehnyt.

Tämän elämäkerran alkuperä on teatteriesityksessä, jonka Popp ja Oksanen yhdessä tekivät Oksasen 50-vuotistaiteilijajuhlaa varten. Materiaalia jäi niin paljon yli, että lopulta tehtiin myös kirja. Teos esittelee kuvin ja sanoin Oksasen elämää lapsuudesta kohti teatterikoulua ja sen jälkeistä menestystä lavoilla näyttelijänä ja laulajana. Jotain on näytelmästä kirjaan selvästi jäänyt, sillä rakenne muistuttaa monologia, jota muut henkilöhahmot eli ihmiset Oksasen elämässä toisinaan kommentoivat. En ole alkuperäistä esitystä nähnyt, mutta teatteriesityksenä minä tämän teoksen joka tapauksessa koin.

Oksanen on elänyt melkoisen huiman elämän. Teatterikouluun lähdettiin lähes itsepäisesti, avioliitto rakoili ja lapsia syntyi, mutta teatteria oli yhtä kaikki tehtävä. Onnellisia sattumuksia ja kiittäviä arvioita säestävät rakkaushuolet, sopimuskiistat ja onnettomuudet, alkoholi ja väsymys. Sitkeästi Oksanen on kuitenkin selvästi pysynyt haluamallaan uralla. Eipä sillä, kirjan perusteella ei Oksanen itsekään vaikuta siltä helpoimmalta ihmiseltä, pohjalaasta tahtoa kun on vaikka muille jakaa. Siitä nostan ehdottomasti hattua. Ja karismaa Oksasella on huimasti jo sen pienen hetken perusteella, mitä hänet lavalla näin.

Vaikka Oksasen ura ei ollut tuttu, oli kirja yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa. Rakenteeseen sai kyllä hetken totutella, jotta teksti lähti soljumaan luontevasti päässä. Rytmin löytämisen jälkeen kirja tuli luettua huikean nopeasti. Hieman kyllä kompastelin nopeissa hypyissä kohtauksesta toiseen, näytelmät ja levytykset vilisivät silmissä, vaikka punainen lanka siellä alla kuitenkin virtasi.

Teoksen lukemisen jälkeen mielen valtaa tietynlainen haikeus, lähinnä siksi että ei ole nähnyt noita Oksasen uran hienoja näytelmiä. Etenkin Maria Callasin Mestariluokan, Medeiaan perustuvan Hyvän neuvon tietäjän ja Marlenen olisin tahtonut nähdä. Ja toki myös itse Näyttelijättären. Oikeastaan kirjan oheen voisi saada vaikka jonkinlaisen dvd-taltioinnin, olisi ollut kiva nähdä esityksistä ja rooleista myös liikkuvaa kuvaa tähän oheen vaikka se lukurytmin olisi rikkonutkin. Hieno teos yhtä kaikki ja upea Ritva Oksanen.

Kirjavinkkien Kini on myös lukenut ja pitänyt tästä teoksesta kovin paljon.

Tästä teoksesta yksi suoritus elämäkertahaasteeseen ja sen ensimmäiseen minihaasteeseen kohtaan taiteilijaelämäkerta.

Outi Popp: Näyttelijätär - Ritva Oksanen
Gummerus, 2014. 300 s.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Liikkuvaa kuvaa: Birdman (2014)


Nihkeä maanantaipäivä sai aikaan spontaanin päätöksen lähteä elokuviin. Edellisyönä Akatemia oli kaikessa komeudessaan palkinnut Birdmanin vuoden parhaana elokuvana, joten pitihän tätä ihmettä lähteä katsomaan. Näköjään aika moni muukin oli tullut samoihin aatoksiin, varauskartassa tyhjähköltä näyttänyt Kinopalatsin viitossali täyttyi nimittäin melkein kokonaan.

Birdmanissa Riggan Thomson (oiva Michael Keaton), elähtänyt supersankaritähti, on järjestänyt viimeisillä rahoillaan Broadwaylle teatteriversion Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Ensi-ilta lähestyy, tuotanto kipuilee ja näyttelijävalinnat pännivät. Toiseen miespääosaan saadaan onneksi kuin taivaanlahjana kusipäinen Mike Shiner (Edward Norton) ja näytelmän tekoa voidaan jatkaa naisnäyttelijöiden (Naomi Watts, Andrea Rideborough) kanssa. Taiteellisilta erimielisyyksiltä ei kuitenkaan säästytä, budjetti paukkuu ja Riggan pohtii että olisiko sittenkin pitänyt olla vain Birdman. Niin ja sitten on vielä huumekoukusta parantuva tytär Sam (Emma Stone), jonka kanssa Riggan ei oikein osaa olla.

Tällainen premissi siis, mutta oikeasti elokuva on paljon kiinnostavampi kuin tuo tuossa yllä kuvaamani. Kaikkiaan Birdman kommentoi hienosti julkisuuskulttuuria, teatterin tekemistä ja nälvii vähän supersankarielokuvia. Kovin lempeästi silti. Hieman mietin, että mahtaako kuuluisien supersankariroolien tekijöiden namedroppailu tehdä elokuvan vuosien saatossa vanhentuneeksi, mutta onneksi päätarina kyllä kantaa. Hienoimpia kohtauksia oli joka tapauksessa Rigganin ja katkeroituneen teatterikriitikko Dickinsonin (Lindsey Duncan) keskustelu kritiikistä ja teatterin tekemisestä.

Elokuva on ihan huikean hienosti kuvattu, koko homma tuntuu olevan yhtä kamera-ajoa ja kohtaukset soljuvat toistensa lomaan kauniisti. Lisäksi juoni rullaa nätisti ja näyttelijät ovat hirmuisen hyviä rooleissaan. Erityisesti pidin juuri Keatonista, vaikka muutkin kantavat hahmonsa kunnialla. Rigganissa on kuitenkin jotain idioottimaista haavoittuvuutta ja sympaattisuutta, että ei voinut olla pitämättä vaikka välillä tekikin mieli vähän sanoa järkeviä miekkoselle.

Lopusta kiisteltiin miehen kanssa junassa, oltiin vähän eri mieltä että mitä siinä tapahtui. Mutta oli miten oli, hieno leffa tämä oli. Hauska, surullinen, viisas ja nätti, sopivasti nyrjähtänyt. Kannatti käydä.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle

Suominen käy kirjassaan paljon kävelemässä Uunisaaren tienoilla. En ihmettele.

Suurimmalla osalla löytyy varmaankin tuttavapiiristään tai sen reunamilta joku, jolla on alkoholiongelma. Ei välttämättä vielä vakava, mutta kuitenkin. Yleensä sen kanssa kulkee jonkinlainen mieleen liittyvä ongelma, masennus tai muu. Teemu Suominen kertoo päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Soberismia - Kalliosta kukkulalle (Metalheim Oy, 2014) sen, miten yksi mies selvisi tästä suosta.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaan, kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin kaikki ongelmatkin ovat taakse jäänyttä elämää. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin ehkä en luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku. (22.11.2012)

5.9.2012 Teemu Suominen päättää laittaa korkin kiinni. Putkassa vietetty yö ja edellisen illan sekoilut painavat raskaana, tästä asetelmasta alkaa tie kohti soberoitunutta Teemua. Selvitettävänä on alkoholin lisäksi vaikea masennus, pieleen mennyt ja päättynyt parisuhde ja rahaongelmat, firma kun on kaatumassa ja työstä saatava ilo on sekin vähän hakusessa. Pienin askelin edistystä kuitenkin tapahtuu samalla kun kahvia ja tupakkaa kuluu käsittämättömiä määriä. Välitavoitteita saavutetaan, olo paranee. Lopulta jonkinlaiseksi etapiksi tulee Euroopan korkeimmalle vuorelle kiipeäminen. Jos siihen pystyy, pystyy mies mihin vain.

Toisen ihmisen mielen syövereissä pyöriskellessä tuntuu, että omista ihohuokosista pukkaa samanaikaisesti jotain kuonaa. Soberismin lukeminen oli oikeastaan paikoin todella uuvuttavaa, sillä masennuksen ja omien päätösten pohdinta ei ole mitään helppoa kauraa. Lääkitsin itseäni paikoin lukemalla täysin tyhjänpäiväistä hömppää, sillä tämän jälkeen oli vaikea mennä nukkumaan.

Ei tämä pelkkää synkistelyä kuitenkaan ollut. Suominen osaa löytää elämästä hyviä puolia ja onnistumisen päivinä teksti on vaaleanpunaisen höttöistä ja onnellista. Hyvä olo puskee läpi jopa niin paljon, että Suominen huomasi ärsyttävänsä joitain kanssaihmisiä suunnattomasti. Kell' onni on, se onnen kätkeköön siteeraa Suominen Eino Leinoa ja toteaa siteerauksen olevan jokseenkin hölmö.

Luin teoksen loppupeleissä kolmessa päivässä. Kirja ei ole älyttömän pitkä, 348 sivua, mutta tiivis taitto ja päiväkirjan muoto tekevät siitä hitaan lukea. Päiväkirjamerkinnöissä on toistoa, samoja asioita veivataan eri näkökulmista. Tietyt asiat toistuvat monia kertoja. Kaunokirjallisena teoksena Soberismia olisi voinut vastaanottaa hieman stilisointia, mutta päiväkirjana sille antaa tämän anteeksi. Sellaistahan se on, ihmisen puhelu itsensä kanssa. Samojen asioiden jauhamista kerrasta toiseen, asioiden purkua ja uudelleen rakentamista.

Soberismia on teos heräämisestä ja siihen noususta, kipuilusta oman itsensä kanssa, peloista ja onnistumisista. Se kertoo yhden miehen tarinan siitä, miltä kamppailu alkoholiongelman ja masennuksen kanssa voi tuntua, miten vaikeaa on pitää itsensä pinnalla kun ongelmat kasaantuvat. Suominen ei kaunistele, mutta puhuu silti kauniisti niistä asioista joista osaa. Pojastaan Eemilistä, hyvistä hetkistä musiikkibisneksessä, Kaivopuiston kallioista.

Toivon, että kaikille Suomisen kaltaisille löytyisi se oma Terapeutti-Laura tai Eemil tai Mt. Elbrus, joka saisi tekemään oman päätöksen ja löytämään tiensä. Tai jos löytyisi vaikka Suomisen edelleen porskuttava Soberismia-blogi, josta saisi sitä potkua.

Rispekt, Teemu. Hyvin teit. Hyviä kiipeilyjä!

Teemu Suominen: Soberismia - Kalliosta kukkulalle
Metalheim Oy, 2014. 348 s.
Kannen kuva: Nadi Hammouda

torstai 19. helmikuuta 2015

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Prahan metrossa ei näkynyt päättömiä mutantteja.

Olen törmännyt Dmitri Gluhovkskin Metro 2033 -teokseen (Like, 2010) useita kertoja sen ilmestymisen jälkeen. Mielestäni olen myös lainannut kirjan kirjastosta ainakin kaksi kertaa, mutta jostain syystä lukeminen ei silloin edes alkanut. Viimeisimmät kehut teoksesta taisin kuulla joltain oppilaaltani, joka luki teosta ennen tunnin alkua hyvin kiinnostuneen näköisenä. Myöhemmin kirjastossa kävi klassiset, kun teos majaili juuri palautettujen kärryssä siinä lainaustiskin vieressä ja kyllähän te tiedätte mitä sitten tapahtuu.

Ei. Ei hän voinut. Ei saanut pysähtyä hetkeksikään, ei saanut levätä. Hänellä ei ollut oikeutta. Tämä ei ollut enää hänen elämänsä, hänen kohtalostaan oli tullut toisten omaisuutta sen jälkeen, kun hän oli suostunut Hunterin ehdotukseen. Nyt oli jo liian myöhäistä. Hänen pitäisi lähteä. Muuta mahdollisuutta ei ollut.

Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan ydinsodalla maapallon pinnan ja viimeiset selviytyjät elävät Moskovan pimeissä metrotunneleissa. Toimeen tullaan sillä mitä onnistutaan maan pinnalta riskejä uhmaten hakemaan tai tunneleissa itse tuottamaan. Kauppaa käydään pateilla, siis ammuksilla. Asemat on jaettu erilaisten hallintojen kesken, kauppialla on omat ja sotilailla omat asemansa. Suurin uhka ei kuitenkaan ole ihmisten välinen valtataistelu, vaan säteilyn seurauksena syntyneet olennot jotka levittävät kauhua pitkin pimeitä tunneleita.

Nuori Artjom asuu VDNH:n asemalla, jossa asukkaat vuorottelevat vartiovuoroissa tunneleissa ja työssä sieniviljelmillä. Oman aseman suojiin ei kuitenkaan voi enää jäädä, kun Artjom saa erikoiselta Hunterilta erikoistehtävän matkata aivan toiselle puolelle metroa. Vähitellen Artjom tajuaa, että koko metron selviytymisen kannalta hänellä saattaa olla suurempi vaikutus tapahtumiin kuin voisi arvata. Artjom kohtaa tunneleissa ystäviä, vihollisia ja olentoja, joita ei hyvällä tahdollakaan luokitella ihmisiksi.

Oikeastaan Metron juonesta on hankala sanoa paljon mitään, sillä melko nopeasti homma leviää moneen eri suuntaan kuin kirjan metrotunnelit konsanaan. Loppupeleissä teos onnistui yllättämään minut aika perinpohjaisesti. Odotin jonkinlaista ölliäisiä ja väkivaltaa metrotunneleissa -tyyppistä rymistelyä, mutta teos olikin hämmentävän filosofinen ja sisällöltään monipuolinen. Tämä myös teki teoksesta jokseenkin hidaslukuisen, ei välttämättä raskaan, mutta yhtäkaikki keskittymistä vaativan.

Luin kirjaa useamman viikon aikana, sillä iltaisin keskittyminen pimeässä metrossa milloin minkäkin ongelman äärellä herpaantui helposti. Hereillä ollessa tarina kuitenkin piti otteessaan. Gluhovskin ansioksi lukisin, että totuuden ja kuvitelman raja häilyy välillä hienosti ja moneen suuntaan kurkottelusta huolimatta tarina pysyy kasassa. Kovasti olisin kyllä halunnut tietää, mitä muutamalle matkan varrelle jääneelle hahmolle kävi, mutta aina ei voi kaikkea saada.

Positiivinen lukukokemus siis, kannatti uskoa kehujia. Muun muassa Kirjakissa on blogannut tästä ja pitänyt lopun käänteistä paljon kuten minäkin tein.

Onko joku lukenut teoksen jatko-osan Metro 2034? Kannattaisiko se lukea?

HelMetin lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan kirja, jonka nimessä on numero.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033 (Metro 2033, 2005)
Like, 2010. 591 s.
Suomentanut: Anna Suhonen
Kansi: ?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...