torstai 20. marraskuuta 2014

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti

Kuvan matelija ei liity mifonkeihin millään tavalla, ainakaan tietääkseni.

Yksi kirjasyksyni odotetuista teoksista oli J.S. Meresmaan Mifongin mahti (Myllylahti, 2014), joka jatkoi rytinällä Mifonki-sarjaa. Jos sarjan aikaisemmat osat ovat vielä lukematta, voit kurkata vaikka ekan kirjan arviotani täältä. Kirjan takakantta suurempia spoilauksia ei tässä tekstissä tule, mutta jos ei sellaisiakaan tahdo lukea voi ainakin seuraavan kappaleen hypätä yli.

Lapsi, sinun on palattava takaisin. Mahtisi ei jaksa pitää sinua enää hereillä tässä todellisuudessa.
Ei vielä. Haluan tietää mikä oikein olen. Suuri Punainen, kerro minulle. Hänen päänsä nuokahti. Hän taisteli väsymystä vastaan.
Sinä tiedät, mikä olet. Nyt, palaa takaisin.
Ei, minä --
Palaa takaisin.

Tapahtumat alkavat seitsemän vuotta edellisen kirjan lopun jälkeen, mutta turhia muisteloita ei alkuun ole sisällytetty. Kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet teini-ikään ja eron hetki alkaa olla lähellä. Ciaran lähetetään Merontesiin oppimaan ja ottamaan paikkansa kuninkaana Fewrynnin jäädessä pantterikansan luo harjoittelemaan maagisia taitojaan. Vuodet vierivät ja kaksoset etääntyvät toisistaan, mutta kun Ciaran haavoittuu vakavasti salamurhayrityksessä on Fewrynnin lähdettävä myös Merontesiin. Salamurha ei myöskään ole ainoa kuninkaan ongelma, sillä kaupunkia vaivaa ikävä kirous jolla on vakavia seurauksia, mutta kirouksen poisto ei tule olemaan aivan yksinkertaista.

Vaikka edellisen osan lukemisesta on jo jonkin aikaa, ei tarina turhia jorinoitse menneestä vaan hyppää suoraan toimintaan. Henkilöhahmot ja tapahtuvat palautuvat kuitenkin tarinan mittaan mieleen ja se mikä ei palaudu, unohtuu tarinan tiimellyksessä (haaveilen kyllä siitä, että sitten kun sarja on valmis lukisin sen yhteen pötköön). Vauhdikas ja seikkailuntäyteinen tarina vie joka tapauksessa mukanaan ja jaksaa koukuttaa, hengähdyshetkiä ei edes osaa kaivata kun odottaa jo mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ihailen kovasti Meresmaan kykyä kirjoittaa tapahtumantäyteistä ja omaäänistä seikkailufantasiaa. Mifonki-sarja ei ole ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta se on koukuttanut minut maailmaansa jo kolmeen kertaan. Viihdyttävä seikkailufantasia tuntuu olevan minulle yksi parhaimmista rentoutuslukemisista ja Mifongin mahti toi ehdottomasti lisää potkua harmaaseen marraskuiseen työviikkoon.

Kirjan reilut 500 sivua tuli nimittäin luettua yhden arkipäiväsatsin aikana lähinnä työmatkojen aikana. Mifongin mahti oli ehdottoman viihdyttävää kotimaista fantasiaa, jota luki ilokseen. Nyt kysymykseksi jää vain, että milloin se seuraava osa tulee?

Myös Kirsi oli viihtynyt kirjan parissa, Kirjaneidon tornihuoneessa kirja luettiin ahmien (tekstissä muutamia juonipaljastuksia aikaisemmista osista, toim.huom.).

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti
Myllylahti, 2014. 516 s.
Kansi: unohdinpa tarkistaa tekijän

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Lavalta: Frankenstein (NT Live)

Kuva: National Theatre

Kannattaa selvästi seurata kanssabloggaajien toimintaa sosiaalisessa mediassa, sillä bongasin Tallen päivityksestä National Theatren Frankensteinin tulevan taas encore-esityksinä Finnkinon teattereihin. Kehuttu esitys oli mennyt ohi jo parikin kertaa, joten nyt olin heti skarppina ja liput tuli kömpelösti varattua kännykkäsovelluksen kautta. Odotettu ilta koitti sitten vihdoin marraskuisena maanantaina.

Nick Dearin uudelleen sovittama versio Mary Shelleyn klassikkoromaanista nähtiin ensi kertaa Lontoossa 2011. Erikoisen tästä Frankenstein-tulkinnasta tekee se, että päärooleissa nähtävät Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller vuorottelevat tohtori Frankensteinin ja Olion rooleissa. Meidän näkemässämme esityksessä Cumbertbatch nähtiin Oliona ja Jonny Lee Miller Frankensteinina.

Juonikuvio lienee tuttu, mutta kerrattakoon se lyhyesti. Tohtori Frankenstein onnistuu siis yrityksessään luoda elämää, ihminen, mutta kauhistuu henkiinherännyttä luomustaan ja häätää sen pois laboratoriosta. Olio ei kuitenkaan kuole, vaan vaeltaa ihmetellen kunnes kohtaa vanhan miehen, joka opettaa hänet puhumaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan. Muu maailma ei kuitenkaan ole yhtä suvaitsevainen ja itsensä petetyksi tunteva Olio ajautuu koston kierteeseen tarkoituksenaan löytää luojansa ja saada selitys sille miksi hän on sellainen kuin on ja miksi kohtalonsa on olla ilman kumppania. Onnellista loppua ei tämä näytelmä nää, vaan katsoja saa kokea päähenkilöiden kierteen kohti vääjäämätöntä lopputulemaa.

Viime vuoden keväällä tästä Nick Dearin versiosta nähtiin versio myös Kansallisteatterin lavalla. Pidin silloin esityksen visuaalisuudesta ja tarinan moniulotteisuudesta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Lontoon versio pesee tällä kertaa kotimaisen. Visuaalisesti en ehkä osaa sijoittaa toista toisen ylle, kummallakin oli puolensa, mutta jostain syystä tämä National Theatren versio tuntui kevyemmältä katsoa. Syy saattaisi jopa olla niin yksinkertainen kuin lavan ilmavuus: National Theatren lavalla esitys saa hengittää, kun taas Kansallisteatterin synkät lavasteet olivat paljon raskaammat.

Oli miten oli, oli hienoa nähdä Lontoon Frankenstein vihdoin ja viimein. Esitys on taidolla rakennettu ja sen hahmot kiinnostavia. Cumberbatchin muutos lapsenomaisesta ihmettelijästä kostonhimoiseksi suunnittelijaksi on uskottava ja silti inhimillinen. Jonny Lee Miller jää hahmonsa kanssa Cumberbatchin varjoon, mutta hänen jäyhäilmeinen Frankensteininsa tuntuu jopa enemmän todellisuudesta irtaantuneelta kuin hylkiönä kohdeltu Olio.  Myös muu roolitus on oivallinen, mieleen jäi erityisesti idealistisen raikas Naomie Harris Elizabethin roolissa.

Koreografiallisesti esitys oli mielenkiintoinen. Erityisesti alussa nähtävä Olion herääminen ja liikkumaan opettelu muistutti mielestäni lähes nykytanssia ja kohtaus jatkui yllättävän pitkään. Olion kamppailu olemassaolosta ei välttämättä saanut ainakaan minua heti samaistumaan hahmoon, mutta kiinnostumaan kyllä. Modernin tanssin kaltaisia elementtejä oli havaittavissa muuallakin, niistä ehkä kauneimpana Olion uni, jossa hän kohtaa naispuolisen vastineensa.

Traaginen näytelmä ei ole leppoista katseltavaa, mutta reilun kaksituntisen esityksen jaksaa helposti istua. Etenkin lopussa tunnelma tiivistyy ja vaikka loppuratkaisun jo tietää, ehtii jollain tavalla toivoa kaiken kääntyvän toisin. Nyt jään vain miettimään, että pitäisipä vihdoin lukea se romaani kun se kerran tuolla hyllyssä odottaa.

Frankenstein nähdään vielä maanantaina24.11., silloin Oliona Jonny Lee Miller ja Frankensteinina Benedict Cumbertbatch. Ainakin Helsingin näytökseen oli vielä lippuja jäljellä.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Donna Tartt: The Goldfinch


Ajattelin olla ovela. Nappasin Donna Tarttin uusimman järkäleen The Goldfinchin (2013) itselleni Audiblesta äänikirjana, päälle 30-tuntisen kirjan kuuntelisi varmaan kätevästi autolla ajaessa eikä tarvitsisi käyttää varsinaista kirjojen lukuaikaa tähän. Teos kun kuitenkin kiinnosti, pidin kovasti Jumalat juhlivat öisin -kirjasta ja kehujakin oli tästä kaiken lisäksi kuulunut.

Theodore matkaa äitinsä kanssa museoon katsomaan Carel Fabretiuksen mestariteosta, Tikliä (The Goldfinch). Taidematka päättyy onnettomasti, sillä Theon äiti kuolee tapaturmaisesti. Theo kuitenkin selviytyy hengissä ja mukaan päätyy sattumien kautta myös kuuluisia Fabritiuksen maalaus. Kirja seuraa Theodoren elämää seuraavat 14 vuotta, kun hän opettelee elämään äidittömänä Las Vegasissa epävakaan isän ja tämän uuden naisystävän kanssa sekä oppii vähitellen antiikkikaupan salat hurmaavan Hobien johdolla. Paljon muutakin tapahtuu, hyvin paljon, ja jätän juonen tiivistämisen kirjan paremmin lukeneille.

Takaisin asiaan, ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan tämä. Heinäkuussa aloitin kuuntelun, lokakuussa sain sen vihdoin ja viimein loppuun. Kuuntelin kyllä kirjaa autossa ja välillä muulloinkin, mutta tarina ei varsinaisesti kutsunut takaisin seuraansa. Juoni tuntui rönsyävän niin tuhottoman moneen suuntaan, että punainen lanka katosi hetkittäin ja kuuntelu oli oikeastaan välillä aika puuduttavaa. Paluu tarinan pariin oli loppujen lopuksi suhteellisen helppoa kunhan sen sai aikaiseksi, eteneminen kun oli melko hidasta, mutta henkilöhahmoihin kiintyminen jäi väliin.

Onneksi kirjassa oli sentään todella mainio lukija David Pittu. Ääninäyttely onnistui luontevasti ja kerronta oli selkeää, joten siinä mielessä tässä pysyi hyvin kärryillä. Ääni myös oli kovin miellyttävä. ja erilaiset murteet ja korostukset, esimerkiksi Boriksen itäeurooppalainen aksentti, onnistuivat ainakin omaan korvaani hyvin. Jos lukija olisi ollut huono, olisi tämä teos jäänyt ehkä kesken.

Voi kyllä hyvinkin olla, ja varmaan onkin, että formaatti vaikutti tällä kertaa elämykseen aika paljon. Jos tämän olisi lukenut vaikka nojatuolissa istuskellen, olisi kokemus ollut erilainen. Tuulilasinpyyhkijöiden ja moottoriteiden kuvittama kuuntelumaisema luo oman tunnelmansa ja osa kirjan kohdista meni varmaan ohikin, kun keskittyi etsimään sitä omaa liittymäänsä tai yrittäessä liittyä muun liikenteen sekaan.

Ei siis tullut suosikkia tässä Tarttin uutukaisesta, mutta ei se susihuonokaan ollut. Taulun ympärille kasvava juoni ja antiikkibisneksen kuvailu oli sellaista, josta pidin kovasti. Huumemeininki sun muu puolestaan ei iskenyt yhtään ja niistä osan olisi mielestäni voinut editoida pois. Jos Tarttin seuraava kirja on vähän lyhyempi, saatan antaa sille mahdollisuuden.

Kirsi analysoi kirjaa tarkasti ja hienosti, Ilselän Minna puolestaan uppoutui kirjaan täysin.

Donna Tartt: The Goldfinch
Hachette Audio, 2013. 32 h 29 min.
Lukija: David Pittu

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Lavalta: Supernaiivi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori

Ryhmäteatterin syksyn näytelmä, Erlend Loen samannimiseen romaaniin perustuva Supernaiivi oli minulle yksi kauden odotetuista esityksistä. Kirjasta, ja muistakin Loen tuotoksista, pidin aikanaan kovasti ja olenpa nähnyt siitä myös oivallisen näytelmäversion Teatteri Vantaassa vuonna 2009. Rima oli siis korkealla.

Supernaiivi on tarina 25 vuotta täyttävästä nuoresta miehestä (Ylermi Rajamaa), jonka suunta elämässä on hukassa. Matkoille lähtevä veli antaa asuntonsa lainaan ja siellä mies nyt sitten istuu ja miettii, mitä elämältään haluaisi. Kirjoittaa listoja, haaveilee tyttöystävästä ja ystävystyy samassa rapussa asuvan eskari-ikäisen Börren kanssa. Elämän ja maailmankaikkeuden tarkoitus vain tuntuu, kaikesta huolimatta, pakoilevan otetta. Rajamaan kanssa lavalla nähdään Anna-Riikka Rajanen, Minna Suuronen, Robin Svartström ja Ville Vierikko (joka vuorottelee Ville Mäkelän kanssa).

Lavalle kuin huomaamatta hiippaleva Rajamaa on suunnattoman sympaattinen Supernaiivi. On jotenkin hämmentävää huomata, miten joku voikin näyttää niin mukavalta. Mukavuuden lisäksi Rajamaa osaa kuitenkin myös eläytyä elämänsä kanssa kipuilevan nuoren miehen rooliin huikean hyvin ja melkeinhän tätä olisi voinut katsoa vaikka monologina.

Ei sillä, muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja taipuvat Tiina Lymin ohjauksessa moneen. Anna-Riikka Rajanen poukkoilee lavalla jos jonkinlaisissa rooleissa, mutta rauhoittuu kuitenkin viehättävästi Lisen rooliin. Minna Suuronen kantaa harteillaan suurinta roolimäärää suoriutuen urakasta kunnialla, mieleen jäi erityisesti roolisuoritus hieman takakireänä Lisen äitinä. Ville Vierikko piipahtaa lavalla vain Supernaiivin isän roolissa, mutta hiljaisen miehen olemus vakuuttaa. Robin Svartström onnistui yllättämään positiivisesti, hieman nimittäin jännitin miten mies suoriutuu hurmaavan eskarilais-Börren roolista mutta sehän oli oikea napakymppi. Kuinka monta eläintä sä olet nähnyt?

Kuva: Janne Siltavuori

Näytelmä sai pitkästä aikaa haikailemaan Loen teosten lukemisen perään. Muistan, kuinka ihastuin Supernaiivissa punaisiin palloihin ja hakkaleluihin, mainiosti ne oli tietysti otettu myös näytelmään mukaan. Kaipaamaan jäin kuitenkin lopun Empire State Building -kohtausta, se kun on kirjasta yksi kirkkaimmin mieleenjääneitä ja esityksen alkupuoliskon perusteella sitä kovasti odotin kun pohjustusta tuntui olevan. Ja jos jotain tässä kritisoisi, niin paikka paikoin esitys tuntui olevan myös turhan terävä reunoiltaan, (huudettuja) kirosanoja olisi voinut mielestäni jättää edes jonkin verran pois.

Kaiken kaikkiaan Ryhmäteatterin Supernaiivi oli kuitenkin lempeä kokemus. Nuoren miehen kipuilu ja kasvu sopivat hyvin hieman uniseen lauantaipäivän olotilaan ja esityksestä jäi hyvä mieli. Lisäksi väliajalla oli taas tosi hyvää pullaa.

Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Talle oli muuten antanut tälle täydet viisi tähteä, kannattaa käydä sielläkin lueskelemassa, Skenetin Martti Mäkelä kuvailee tätä puolestaan myös hyvän mielen teatteriksi.

torstai 13. marraskuuta 2014

Lavalta: Kojoottikuu (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Musiikki loppuu, valot syttyvät. Aplodien aika, silmiin kihoaa ihan vahingossa kyyneleitä. Espoon kaupunginteatterin Kojoottikuu onnistui vetämään jalat alta rehellisellä ja tarkalla otteellaan.

Gabriela (Iina Kuustonen) on kotona ja odottaa miestään Benitoa (Mikko Leppilampi) palaavaksi armeijan työtehtävistä. Aavikolla hiekka päätyy joka paikkaan ja ääninä kuullaan vain kojoottien ulvontaa, seurana on vain lemmikkikissa (Hanna Raiskinmäki). Naapurin poika Martín (Olli Rahkonen) yrittää saada Gabrielaa kiinnostumaan itsestään, mutta heikoin tuloksin. Paremmin onnistuu taivaalla loistava kuu (Niklas Häggblom), joka soittaa Gabrielalle serenadeja ja tanssittaa, eikä huonosti pärjää Kissaa vikittelevä Kojoottikaan (Janne Marja-aho). Ulkopuolisuuden ja rakkauden kaipuu koskettaa kuitenkin kaikkia.

Jussi Tuurna kertoi ennen esitystä teosesittelyssään, kuinka idea Kojoottikuusta on kytenyt jo noin vuosikymmenen hänen ja ohjaaja Johanna Freundlichin mielissä. Kypsymisaika ei selvästikään ole huono asia, sillä Kojoottikuu tuntuu eheältä ja jollain tavalta vaivattomalta esitykseltä. Puhenäytelmä on kääntynyt läpilauletuksi musikaaliksi upeasti ja kohtaukset virtaavat toistensa lomaan kuun paistaessa taivaalta.

Täytyy aivan ensimmäiseksi todeta, että roolitus on oivallinen. Pääparina nähtävät Kuustonen ja Leppilampi tekevät vahvaa työtä toisistaan vieraantuneina aviopuolisoina, eikä uskottavuutta vähennä lainkaan se että näyttelijät on viimeksi nähnyt komediasarjan hahmoina televisiossa. Raiskinmäki ja Marja-aho ovat dynaaminen pari Kissana ja Kojoottina, alkuvoimaisia ja kaunisliikkeisiä, ulvonnassaan aitoja. Rahkonen puolestaan on hellyyttävä innokkaana nuorukaisena, rakkaudenkipeänä ja itsestään niin kovin varmana mutta silti haavoittuvana. Eikä viimeiseksi tässä mainittava Häggblom jää vähäisimmäksi, sillä muotoaan muuttava Kuu hurmaa sekä viiksekkäänä dalimaisena hahmona kuin glitteriin pukeutuneena tähtenä. Kaiken lisäksi Kuu vielä soittaa niin montaa soitinta, että ei voinut kuin ihailla.

Kuva: Stefan Bremer

Hienon roolituksen lisäksi lavalla nähdään orkesteri, jota johtaa Jussi Tuurna ja soittajina kuullaan Esko Grundströmiä, Topi Korhosta ja Sara Puljulaa. Massa on pieni, mutta tehovoima sitäkin parempi. Virtaava musiikki kuljettaa näytelmän kohtauksesta toiseen, leikittelee, luo tunnelmaa. Musiikin tavallaan jopa unohtaa, niin luontevasti se on osa esitystä. Täytyy myös nostaa hattua niin orkesterille kuin näyttelijöillekin, sillä läpilauletussa esityksessä työssä saa olla koko ajan eikä tunnin käytännössä tauoton musisointi voi olla mikään läpihuutojuttu.

Ihailtava on myös näyttämöä, jonka lavastuksesta vastasi Mark Väisänen. Aavikko tulee todeksi, vaikka oikeaa hiekkaa ei juuri näykään. Illuusio kuumasta ja kuivasta, tähtitaivaan valaisemasta aavikosta on hieno. Revontulihallin vahvuuksia esitystilana on selvästi sen muunneltavuus ja Espoon kaupunginteatterissa tunnutaan myös osaavan tämä erilaisten elementtien tuominen lavalle.

Ei tämän kaiken jälkeen toisaalta pitäisi olla yllätys, että esitys viehätti juuri minua. Kyseessä on kuitenkin musikaali, joka liikkuu täysin vaivattomasti minulle tärkeän maagisen realismin kuvastossa. Kuinka monelle kissat puhuvat, kysyy Gabriela, mutta ei jää sitä sen kummemmin pohtimaan. José Riveran näytelmä on vain yksinkertaisesti hieno, hyvin rytmitetty, kauniisti esitetty ja kaiken lisäksi täydellisesti lopetettu.

References to Kojoottikuu Make Me Hot, kiitos työryhmä ja Espoon kaupunginteatteri!

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet


Melkein harmittaa, että Scott Lynchin Herrasmiesroistot-sarjan aloittavaan osaan Locke Lamoran valheet (WSOY, 2007) ei ollut tullut tartuttua jo aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, kirja päätyi hyppysiini lukupiirin kautta. Vaikken nyt kirjan ns. viralliseen käsittelytilaisuuteen pääsekään, oli sen lukeminen silti äärimmäisen hyvä juttu.

Locke Lamoran perussääntö oli seuraava: hyvän huijauksen suunnitteleminen vei kolme kuukautta, harjoitteleminen kesti kolme viikkoa ja uhrin luottamus joko saavutettiin tai menetettiin lopullisesti kolmessa sekunnissa. Tällä kertaa hän suunnitteli käyttävänsä ne kolme sekuntia olemalla kuristettavana.

Orvoksi jäänyt Locke Lamora päätyy oppilaaksi Perelandron temppeliin, jossa pappistoiminta on hieman erilaista kuin suuri yleisö luulee. Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo Locken matkasta herrasmiesroistoksi ja nykyhetkessä liikutaan Locken oman rosvojoukon kanssa suuren huijauksen tiimellyksessä. Venetsiaa muistuttavassa Camorrissa roistojen työtä mutkistavat rosvojen kiltajärjestön säännelty toiminta, valppaat keltanuttuiset vartijat ja vaarallisimpana Harmaa kuningas, jolla tuntuu olevan jotain kostettavaa kaupungin roistoille.

Täytyy myöntää, että aivan alussa tarina ei jaksanut kiinnostaa. Räkänokkaisen pojan temput Varjomäellä ja pitkiksi venyvät kuvailut Camorrin kaupungin arkkitehtuurista ja rakenteesta eivät jaksaneet innostaa. Alussa myös häiritsi, kun valepuvussa olleet henkilöt liikkuivat sivuilla toisinaan muodossa Locke/valeasunimi ja sulkumerkkien käyttö oli paikka paikoin hämmentävän runsasta. Jossain parinsadan sivun kohdalla kelkka kuitenkin kääntyi ja tarina vei täysin mukanaan (eikä niitä kauttaviivojakaan enää tainnut näkyä). Rakennustaiteeseen keskittyvät välinäytökset pännivät edelleen hieman, mutta tarinan imu oli joka tapauksessa kova ja henkilöihin kiintyi ihan tosissaan.

Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten rajusti Lynch henkilöhahmojaan riepotteli. Ei ollut helppoa elo tällä roistojoukolla ei. Ihan josswhedonmaisiin sfääreihin Lynch ei sentään taivu, mutta kyllä tässä sai kulmiaan hämmentyneenä kohotella. Tarinankerronnassa oli myös käytetty hienoa ja usein yllättävää kikkailua, joka ainakin minussa herätti ihastusta ja lukemisen riemua.

Herrasmiesroistoilla on aina oma paikkansa sydämessäni ja taisipa Locke kumppaneineen kaivertaa sinne myös itselleen pienen kolon. Hitaasti lämpesin, mutta mukaan tuli tempauduttua ja nyt uskallan suositella teosta oikein lämpimästi.

Sääli, että kirja ei aikanaan ilmeisesti myynyt riittävästi sillä seuraavia osia ei olekaan sitten suomennettu. Onneksi ovat sentään englanniksi eli tarinaa pääsee halutessaan jatkamaan.

Risingshadow'n puolella kirjaa suitsuttelee yksi jos toinenkin.

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet (Herrasmiesroistot #1The Lies of Locke Lamora, 2006)
WSOY, 2007. 541 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Sami Saramäki

maanantai 10. marraskuuta 2014

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People

Onko Pohjolassa kaikki paremmin?

Joskus keväällä Hbl:ssä oli laaja juttu journalisti Michael Boothin teoksesta The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle (Random House, 2014). Lukuisat onnellisuustutkimukset ja muut "paras paikka asua"-tyyppiset tutkimukset olivat herättäneet Tanskassa asuvan brittitoimittajan huomion ja saaneet tämän kiinnostumaan siitä, ovatko huhu Pohjolan paremmuudesta tosiaan totta. Suurennuslasin alle päätyvät itseoikeutetusti Tanska, Islanti, Norja, Suomi ja Ruotsi.

En varmaan olisi kirjaan tarttunut ilman tuota lehtiartikkelia, mutta hyvä näin. Boothin teos on kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, vaikka teoksen läpikahluu etenikin verrattain hitaasti. Harvoin sitä on onnistunut kiinnostumaan naapurimaiden bruttokansantuotteista ja hallintomuodoista näin paljon.

So, how do I hope to hold your attention for the duration of this book? The short answer is that I find the Danes, Swedes, Finns, Icelanders, and even the Norwegians utterly fascinating, and I suspect you will, too, once you find out the truth about how brilliant and progressive, but also how downright weird, they can be.

Täytyy tosin myöntää, että ihan hirveästi ei mieleen jäänyt kun ei sillä silmällä teosta lukenut. Lähinnä se, että Tanskassa on tosi pieniä firmoja, islantilaiset kokkaavat todella outoa ruokaa, Norjassa maksetaan paljon veroja ja Ruotsissa ihaillaan kuningasperhettä, vaikka lähes kukaan ei monarkiaa kannatakaan. Ja se, että Suomessa ihmiset kuulemma väistävät metroista/junista/ratikoista poisastuvia. Edellisiin en osaa kommentoida, mutta tämä viimeinen on kyllä ihan puppua tai sitten Booth on vieraillut Helsingissä jonain erikoispäivänä.

Booth muuten mainitsee ihailevansa Suomea paljon. Tämä on kuulemma outo maa, mutta hieno sellainen. Suomi-osioon kuului muun muassa kuvaus reissusta yleiseen saunaan Kalliossa, tutustuminen eukonkantokisoihin ja tietysti sitä keskustelua alkoholista. Mutta pääosin ihan hyvässä hengessä kuten muidenkin maiden osalta, jossain määrin kriittisesti mutta kiinnostavasti.

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle
Random House, 2014. 416 s.
Kansi: Jonathan Cape
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...