tiistai 30. syyskuuta 2014

Lavalta: Medea (NT Live)

Kuva: Jason Bell

Keväällä näytetyt NT Liven Medean trailerit olivat sen verran vaikuttavia, että hankimme liput tähän Euripideen tunnettuun tragediaan. Lontoon Olivier-teatterissa Medeaa esitettiin täysille katsomoille. En ihmettele lainkaan. Käsikirjoittaja Ben Power ja ohjaaja Carrie Cracknell ovat tuoneet kreikkalaisen klassikon nykyaikaan alkuperäisversiota kunnioittaen ja tehden sen harvinaisen näyttävästi.

Terrible things breed in broken hearts.

Helen McCrory on Medeana huikean hyvä. Hänen Medeansa on suunnitelmallinen, intohimoinen, fiksu, ei lainkaan hullu vaikka sortuu äärimmäisyyksiin. Näyttelijän lavakarisma kantaa esitystä, vaikka roolituksessa ei kyllä muutenkaan ole mitään vikaa. McCrory kuitenkin erottuu edukseen, onhan hän se esitystä eteenpäin vievä (tuho)voima. Intensiteetti on vahva ja se kestää, ehkä osittain siksi että näytelmässä ei ole väliaikaa eikä katsojien anneta irrottautua näytelmän vääjäämättömyydestä.

Näytelmän lavastuksen ja puvustuksen siirto nykyaikaan toimii häkellyttävän hyvin, vaikka teksti on jätetty alkuperäiseen asuun. Kreikan kuningas voi aivan hyvin marssia paikalle ja tuoda lapsille lahjaksi pelikonsolit. Tarinan voima on niin suuri ja teemat, kaikesta kauheudestaan huolimatta, niin tarkkanäköisiä ja ajankohtaisia, että siirtymä onnistuu. Toki se aiheuttaa paikoin myös pientä huvitusta, mutta sekin käy näytelmän synkän tunnelman siitä kärsimättä. Perinteisenä versiona näytelmä ei myöskään varmasti olisi ollut niin mukaansavievä.

Ainut osio näytelmässä, joka itseäni vieraannutti, oli Corinthin naisten kuoron nykytanssikohtaukset. Muutoin kuoro oli kyllä mielestäni erinomainen, naiset jotka todistavat kaiken mutteivät puutu tapahtumiin koska tuntevat Medean syyt vaikkeivät tekoja hyväksyisikään. Mieshahmot, Medean mies Jason (oiva Danny Sapani) avustajineen ja Corinthin kuningas Kreon (Martin Turner) jäävät auttamatta naisten varjoon häviten Medealle sinnikkyydessä. 

Yksinäytöksisen esityksen päättyessä olo on hiljainen. Kosto on täytetty, Medean suunnitelmat ovat onnistuneet, mutta mitä jää jäljelle? Kuolema, katkeruus, voima. Ja loppuun kysymys: voiko tällainen päättyä millään muulla tavalla?

maanantai 29. syyskuuta 2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Hyvässä aviomiehessä on salaisuuksia kuin Kruunuvuoressa konsanaan.

Elisa Kirjalta tuli tuossa taannoin kirjabloggaajille tarjous, jossa sai Liane Moriartyn uunituoreen Hyvän aviomiehen (WSOY, 2014) e-kirjana luettavaksi. Kun puhelimessa ei sillä hetkellä sattunut kummempaa luettavaa olemaan, latailin teoksen kiinnostuneena itselleni. Kirjasta olin kuullut jo jonkin verran positiivista pöhinää, joten odotuksia kirjan suhteen oli.

Cecilian mukava avioliitto muuttuu ahdistavaksi, kun hän avaa miehensä John-Paulin vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Rachel suree edelleen teini-ikäisenä kuollutta tytärtään (jonka murha on selvittämättä) ja samalla sitä, että poika on muuttamassa rakkaan lapsenlapsen kanssa New Yorkiin. Tess puolestaan lähtee poikansa kanssa toiseen rakastuneen miehensä luota hoitamaan äitiään. Ja yllätys yllätys, naisten elämät sekoittuvat toisiinsa yllättävin tavoin.

Kolme erilaista naista yrittävät pitää elämänsä kasassa ja arjen pyörimässä. Kunkin on tehtävä elämässään päätöksiä, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Kannattaako salaisuudet säilyttää? Voiko avioliiton saada vaikeuksista huolimatta kestämään? Ja mitä tehdä, jos on varma tyttärensä murhaajasta mutta poliisi ei tee mitään? Asetelma on periaatteessa oikein toimiva ja kolme tarinaa natsailevat yhteen varsin mutkattomasti ilman täysin epäloogisia hyppyjä.

Tästä kaikesta huolimatta en jaksanut innostua Hyvän aviomiehen lukemisesta. Kirja on periaatteessa oikein mukiinmenevä ja tekstissä ei ole mitään vikaa, mutta en jaksanut kiinnostua hahmoista riittävästi välittääkseni todella siitä mitä heille tapahtuu. Tuli sellainen olo, että kirja voisi toimia tv:ssä minisarjana, jos roolitus olisi onnistunut, mutta tällaisena en jaksanut innostua. Luin kuitenkin kirjan loppuun.

Osasyy nihkeilyyn oli kyllä varmaan myös lukuformaatissa. Kännykällä yli tuhannen sivun selailu alkoi käydä turhauttavaksi, vaikka kun homman otti asiakseen niin kyllähän ne sivut sitten vähenivät. Tuntui vain loppuvaiheessa turhauttavalta, kun juonta ei selvästikään ollut enää paljoa jäljellä mutta luettavia "sivuja" vielä kolmisensataa.

Hyvä aviomies on siis ihan letkeä chick litin ja jännitysromaanin sekoitus, mutta joka ei tällä kertaa natsannut meikäläiselle. Hieman positiivisempia mielipiteitä kannattaa kuitenkin käydä lukemassa vaikkapa Kirsiltä (joka kertoo henkilöhahmoista enemmän), Suketukselta (joka pitää tätä oikein soveliaana viihdeluettavana) ja Booksylta (joka koukuttui tarinaan). Elisa Kirjassa teoksesta on myös annettu hyvin innostuneita arvioita.

Viides kirja Rikoksen jäljillä -haasteeseen eli kolmas johtolanka: varastettu polkupyörä ansaittu. Harmillisesti hidastelin haasteen kanssa ja syyllinen jäi selvittämättä, mutta hauskaa oli eli kiitos Oksan hyllyltä -blogiin! Haasteeseen luetut kirjat löytyvät täältä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
WSOY, 2014. / Elisa Kirja, 2014. 357 s.
Suomentanut: Helene Bützow
Kansi: ?

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Graffititaidetta Prahassa.

Kirsin kirjanurkan teksti innosti minut taannoin varaamaan Jari Järvelän Tyttö ja pommi-teoksen (Crime Time, 2014). Suosituksiin kannatti uskoa, sillä kirja oli varsin räväyttävä kokemus joka vei käytännössä heti mukanaan. Kotkan hämärille kaduille sijoittuva valtataistelu graffititaiteilijoiden ja vartijoiden välillä oli paikoin jopa hyytävää luettavaa.

Kiinni ei auttanut jäädä, silloin hakattaisiin ja kontolle lankeaisivat korvaukset kaikista viime vuosien aikana junanvaunuihin maalatuista graffiteista. Kaikista, ei vain omista.
Rotat kutsuivat töitämme töhryiksi. Ne eivät suostuneet puhumaan graffiteista. Tai tägeistä. Tai piisseistä. Tai sapluunoista. Tai stikkereistä. Tai muraaleista. Etenkään ne ei suostuneet puhumaan taiteesta. 

Metro ja Rust ovat yöllä maalaamassa graffiteja Kotkan sataman lähellä junavaunujen kylkiin. Maalauksia ei kuitenkaan saada valmiiksi, kun vartijoiden väijytysrengas sulkeutuu ja nuoret joutuvat pakenemaan kostonhimoista porukkaa henkensä edestä. Järvelä heittää kortit heti pöytään, kostoasetelma on taputeltu ja seuraavaksi lukija voi vain odottaa mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Järvelän käsissä henkilöhahmojen moraali murenee ja saa heidät tekemään tekoja, joita täysissä hengenvoimissa tuskin edes ajattelisi. Metron mieleen mahtuu vain yksi asia ja sen tielle ei voi asettua mikään. Turvallisuusalan ammattilainen Jere Raittila puolestaan tuntee paineita työssään, kipuilee perhe-elämänsä kanssa ja valtataistelu töhrijöiden kanssa koituu viimeiseksi tipaksi stressaantuneen miehen elämässä. Väkivaltaisiin tekoihin sorrutaan myös ja toisinaan huomaan vetäväni ilmaa hampaiden läpi, kun teksti tuntuu pahalta.

Sympatiapisteet kallistuvat teoksessa vahvasti graffitiporukan puoleen. Vartijat kuvataan pääsääntöisesti väkivaltaisina ja lisäpalkkiota tavoittelevina öykkäreinä, kun taas graffitistit ovat omaa luovuuttaan toteuttavia jonkinlaisia yhteiskunnan hylkiöitä. Tehtävät työt eivät myöskään ole mitään seiniin pikaisesti sutaistuja tekeleitä, vaan hartaasti suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä. Metron kostosuunnitelmat eivät myöskään ole yhtä äärimmäisiä, vaikka niitä ei hyväksyisikään. Kostoon liittyvä sokea viha on joka tapauksessa vahvasti läsnä ja saa ihmiset toimimaan alkukantaisten vaistojen varassa vaikka asioita ei sillä korjattua saisikaan.

Järvelä avaa kiinnostavasti graffititaiteilijoiden maailmaa ja kulttuuria. Tägit ja muraalit tulevat pian tutuiksi. Lisäksi valotetaan, kuinka graffitit eivät suinkaan aina ole vain omaa egoa pönkittäviä taiteiluja vaan töitä joilla pyritään myös vaikuttamaan jopa suuriin poliittisiin päätöksiin. Ja onhan se myönnettävä, että kaupungilla tuntuu näkevän epämääräisten töhryjen lisäksi myös hurjan upeita töitä. Graffitien laillisuuteen ei tässä varsinaisesti oteta kantaa, mutta itse soisin että graffiteja harrastaville voitaisiin tarjota tiloja joissa maalta. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Kalasataman graffitiseinä Helsingissä, joka on oikeasti aika makea ja alati muuttuva.

Oikein mainio lukukokemus siis, vaikka Kotkan sumuisilla kaduilla saikin välillä kokea pahoinvointia ja pelätä sumusta tulevia iskuja. Järvelältä luen mieluusti lisääkin.

Elinan mielestä tämä oli niin hyvä että puistattaa ja hänen blogissaan lisää linkkejä muihin blogeihin. Hendenvaara-blogissa puolellaan esitellään Kotkan graffiteja ja satama-aluetta sekä maalataan piissi Rustille.

Rikoksen jäljillä -haasteessa pääsen tasolle neljä eli 2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa.

Edit: Kirjailijan etunimi korjattu otsikosta ja lopusta, pahoittelen virhettä.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014. 261 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

perjantai 26. syyskuuta 2014

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Kyllä sitä ilman SmartBoardiakin pärjää. Etenkin jos laitetta ei ole käytössä.

Lauri Järvilehdon kynäilemä Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus, 2014) tarttui luettavaksi, kun sitä silloisella työpaikalla keväällä esiteltiin että tällainen olisi. Muutenkin koen, että välillä on ihan mukavaa ja avartavaa törmäyttää omia näkemyksiään oppimisesta ja opettamisesta, joten siinäkin mielessä opetuskirjallisuuden luku on ihan paikallaan.

Kirjassaan Järvilehto kertoo, kuinka oppimisesta voidaan tehdä hauskaa leikkien, pelien ja innostamisen avulla. Termit flow ja luovuus ovat ahkerassa käytössä, lisäksi vedotaan muun muassa motivaatiopsykologiaan ja aivotutkimukseen. Tekstin sekaan on upotettu erilaisia harjoituksia esimerkiksi muistamisen tueksi.

Vaikka pelit voivat tarjota erinomaisen alustan oppiaineksen ja motivoivan oppimisen välittämiseen, pelit ovat vain yksi väline tulevaisuuden opettajan työkalupakissa. Oppiminen on tehokkaimmillaan silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista: kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti. Silloin sosiaalinen ympäristö kohottaa oppimisen aivan uudelle tasolle.

Olen monessa asiassa samaa mieltä kuin Järvilehto. Opettaja, joka ei ole lainkaan innostunut omasta oppiaineestaan, saa harvemmin oppilaita motivoitua työskentelemään. Toki ne, joilla on jo sisäistä motivaatiota aiheeseen, saattavat jotain oppiakin mutta moni muu vaipuu tylsyyteen. Innostuessa myös usein oppii paremmin, siis silloin kun asia tuntuu mielekkäältä ja miksei sitten siltä hauskaltakin. Suurimmassa osassa esimerkeistään hauskaan oppimiseen Järvilehto kuitenkin viittaa erilaisiin oppimispeleihin, joita on saatavina muun muassa tablettitietokoneille ja puhelimille.

Voi olla osin omaa vanhanaikaisuuttani, että radikaaleimmat Järvilehdon ehdottamat muutokset tuntuvat vierailta. Se, että oppilaita ohjattaisiin tutustumaan lähinnä omiin kiinnostuksenkohteisiinsa (kunhan ne löytyvät) ja kannustetaan heitä siinä, tuntuu kaukaiselta ajatukselta tämän päivän koulumaailmassa. Tai se, että suurinta osaa aineita ei tarvitsisi välttämättä opiskella laisinkaan, sillä moni oppilaista ei varsinaisesti tee oppimallaan myöhemmin mitään.

Etenkin tämä viimeinen nosti omat niskakarvani pystyyn. Tuntuu oikeastaan hieman pelottavalta, että oppilaan ei tarvitsisi oppia miten hänen kehonsa toimii tai oikeastaan juuri mitään siitä miten maailma toimii ellei se häntä kiinnosta. Ja heille, joilla kiinnostus ei ole vielä herännyt, saattaa olla luontevaa valita aiheita jotka ovat heille helppoja ja siitä en sitten tiedä olisiko se hyvä suunta. Tämä oikeastaan muistuttaa yhtä lukiouudistukseen tehdyistä malleista, korimallia, jossa esimerkiksi suurimman osan luonnontieteistä voisi skipata valitsemalla muita reaaliaineita.

Toisaalta olen samaa mieltä siitä, että nykyinen koulukonteksti ei ole aina se tehokkain oppimiselle. Puhuva pää luokan etuosassa harvoin innostaa ketään, ellei opettaja osaa päivästä toiseen esittää asiaansa elävästi ja kiinnostavasti. Luokkatilat eivät myöskään aina välttämättä vastaa tarkoitustaan. Toisaalta kyseessä voi olla myös resurssipula: kaikilla kouluilla ei ole varaa hankkia tabletteja saati sitten isoa läjää muita opetusvälineitä. Enkä ainakaan vielä näe todennäköisenä sitä, että bring your own device -kulttuuri voitaisiin tuoda kouluihin ilman että se eriarvoistaisi oppilaita. Lisäksi muutokset eivät voi tulla itsestään, myös opettajille ja kouluille tarvitaan tukitoimina täydennyskoulutusta ja vastaavia jos tällaiseen halutaan siirtyä.

Vastahankaisuudestani huolimatta Hauskan oppimisen vallankumous oli kiinnostavaa luettavaa. Monesta asiasta olin eri mieltä, mutta toisaalta sain paljon uutta ajateltavaa ja heräsipä kirjan tiimoilta myös monta keskustelua. Kirja oli myös varsin nopealukuinen ja teksti selkeää. Eli siinä mielessä oikein mainio kirja.

Ai niin, mainittakoon että kirja on itse asiassa suomennettu Järvilehdon teoksesta Learning as Fun joka käsittääkseni on osa Rovio Entertainmentsin Rovio Visions -sarjaa. Angry Birdseihin on siis myös useita viittauksia, vaikka kannen kukko onkin vähän leppoisamman oloinen kaveri.

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus, 2014. 234 s.

torstai 25. syyskuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi


On kesä 2011 ja Nilsiän kesäteatterissa pyörii näytelmä Rosvo-Roope 4-ever. Näytelmästä on tässä vaiheessa enää vain hämäriä muistikuvia, mutta sen verran kuitenkin että pääosan esittäjä lauloi hyvin. Kolme vuotta myöhemmin alan lukea Antti Heikkisen Pihkatappia (Siltala, 2013) ja tajuan kirjailijan olevan tuo sama laulava näyttelijä. Pieni on maailma.

Ruudussa on kukkakasa, sen alla kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Jussi syntyy lehmätilallisen pojaksi, nimi annetaan Jussi Virolaisen mukaan ja perillisestä odotetaan tilanjatkajaa. Äidin kuoleman jälkeen isän kanssa kaksin jäävä poika ei kuitenkaan lehmistä innostu, vaan veri vetää kirjoittamaan ja näyttelemään. Monta vuotta myöhemmin Jussi alkaa kirjoittaa suvun miehistä ja itsestään, kaikilla oma ristinsä kannettavana.

Oli virkistävää lukea sukupolviromaani miesnäkökulmasta. Sukupolvien yli kurottelevia (esikois)romaaneja on tuntunut tulevan useampi tässä viime vuosina ja nimenomaan naisnäkökulmasta. Sellaista en olisi ehkä juuri nyt lukenutkaan, mutta tähän tohdin tarttua kun riittävän erilaista odotin. Ja olihan se. Mutta samanlaista kipuilua sukupolvien välillä se täälläkin oli, syyt vain hieman erit.

Heikkinen kirjoittaa elävästi elämästä pienellä kylällä, isistä ja pojista, sodasta ja maatilan töistä. Toraisuudesta ja ajoittaisista välirikoista ja sodan haamuista huolematta Pihkatappi on jotenkin leppoisaa luettavaa. Teksti rullaa, Jussin elämä menee rataansa, lapsuudenmuistot täydentävät kuvaa. Huumori on savolaista. Välillä ollaan synkkiä, enemmän kuin vähemmän, mutta ei tämä kirja jaksa masentaa kuitenkaan.

Jotenkin pirun symppis tämä romaani. En jotenkin osaa sanoa tästä mitään. Mutta symppis. Ja kiva. Ja napsakasti luettava. Ja lopussa jotenkin huokaisee, että niin.

Amma huastelee tästä savoksi ihan hirveän kivasti, Booksy tykästyi melkein vasten tahtoaan.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala, 2013. 275 s.
Kansi: Pekka Loiri

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Lavalta: Ruusulankatu 10 (Q-teatteri)

 Kuva: Terjo Aaltonen

Q-teatterin Pikku-Q:ssa nähtävä Ruusulankatu 10 herätteli mielenkiintoa heti siitä kuultuani. Sininauhasäätiön, Balansia Filmsin ja Måndagin kanssa yhteistyössä tehty esitys kertoo Ruusulankatu 10:n asumisyksikön nuorista ja heidän elämästään. Asumisyksikön ympärillä kuohunut mediamylly jää taka-alalle, kun esiin nostetaan ihmiset ja heidän tarinansa. Millaisia ovat ihmiset, jotka halutaan häätää Töölöstä pois?

Esitys jäi pohdituttamaan eikä siitä ole aivan helppo kirjoittaa. Miten minä voin kommentoida tässä jonkun muun kertomusta hänen elämästään? No, sen verran voin ainakin sanoa että kiinnostavaa oli. Ja avartavaa.

Karismaattiset näyttelijät Arttu Kurttila ja Juha Sääski tuovat eri kertojat lavalle. Epävarmoina, huvittuneina, närkästyneinä. Yksi hiipii pitkin seiniä, toinen haastaa katsojan tuijottamalla silmiin. Joku ei tiedä mitä haluaisi, toinen pohtii kuolemaa.Yksi kertoo lapsuudessa koetusta väkivallasta ja sitten siitä, kuinka elämä tuntuu nyt olevan vähitellen raiteillaan. Roolit vaihtuvat sulavasti, molemmat miehet tuntuvat lavalla aidoilta tunteineen. Taustalla nähdään välillä videoita asukkaista, kuullaan tarinat heidän kertominaan.

Ohjaaja Jonna Wikström työryhmineen on tehnyt kiinnostavaa ja arvokasta työtä saadessaan asukkaat kertomaan lapsuudestaan, kokemuksistaan. Siitä, miten päihteidenkäyttö alkoi jo alakouluikäisenä. Miten vankilassa ainakin saa katon päänsä päälle vähäksi aikaa, sellistä saada hetkellisen kodin.

Kuva: Terjo Aaltonen

Kaiken tämän jälkeen ajatus siitä, että eikö näitä ihmisiä voisi vaan asuttaa vaikka Espooseen tai että eikö sitä apua voisi tarjota vasta sitten kun on päässyt kuiville, tuntuu absurdilta. Mediakohun käsittely on kuitenkin pienessä osassa ja se on hyvä, tekee esityksestä kiinnostavamman. Sillä jos on Helsingissä asumisyksikön perustamisen aikaan asunut, on jo nähnyt ne lööpit ja kuullut kuinka paikkaa on vastustettu. Tarinalla on kuitenkin se toinen puolensa, se jota ei ole niin äänekkäästi kuultu. Ja osa siitä voidaan kuulla nyt.

Että hieno esitys. Kiitoksia.

Jos kaipaatte lisävakuuksia, voitte lukea myös Hesarin ja Voiman arviot.

Esityksiä on saatu ainakin facebook-sivujen mukaan lisää lokakuulle. Suosittelen.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Liikkuvaa kuvaa: Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014)

Kuva: Nat Urazmetova

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit hyppäsivät taas eteen puskista enkä ollut yhtään ehtinyt valmistautua. Onneksi mies oli ja tuli nähtyä edes tämä yksi elokuva eli avajaispäivänä(kin) näytetty Pulp: a Film about Life, Death & Supermarkets (2014). Dokumenttimainen elokuva taltioi Pulpin jäähyväiskeikkaa Sheffieldissä joulukuussa 2012 kertoen samalla myös kaupungin asukkaista ja yhtyeen faneista.

Pulp ei ole itselleni mitenkään erityinen bändi. Toki tiedän kappaleet Common People ja Disco 2000, mutta ikäluokaltani lienen väärä kuuluakseni todellisten Pulp-fanien joukkoon. Fanittamattomuus ei kuitenkaan haitannut elokuvan katselukokemusta, sillä meininki oli sen verran lämminhenkistä että siihen pääsi helposti sisään.

Parasta antia elokuvassa olivat joka tapauksessa Sheffieldin asukkaat, joita kuvattiin keikkapäivänä ympäri kaupunkia. Filmillä tavataan muun muassa sympaattinen lehtimyyjä Terry, kaksi lasta jotka eivät voi uskoa tuuriaan päästessään elokuvaan sekä oma suosikkini, vanha rouvashenkilö joka toteaa että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi. Ja sen jälkeen vetää pitkät sauhut tupakasta. Mahtava rouva.

Itse keikka, josta nähtiin pätkiä siellä täällä dokumentin lomassa, vaikutti monelle siellä olleelle unelmien täyttymykseltä. Sali oli täysi ja show näyttävä, iästään huolimatta bändi soitti tunteella ja erityisesti Jarvis Cocker heilui lavalla kuin heinämies. Että jos jäi bändin viimeiseksi, niin ei tainnut olla huono.

Elokuvan jälkeen ohjaaja Florian Habicht ja Pulpin rumpali Nick Banks kertoivat vielä elokuvan teosta ja vastailivat yleisön kysymyksiin. Ilmi kävi muun muassa se, että Banks on bändin jäsenistä ainoa, joka edelleen asuu Sheffieldissä. Jouduimme valitettavasti livistämään kesken haastattelun juna-aikataulujen vuoksi, mutta hyvä fiilis jäi kuitenkin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...