maanantai 20. lokakuuta 2014

Kohti Helsingin Kirjamessuja!


Lokakuun lopussa tapahtuu muutakin hienoa kuin allekirjoittaneen syntymäpäivät, sillä torstaina alkavat Helsingin Kirjamessut. Itse olen lähes joka vuosi painunut paikalle käytännössä ilman suunnitelmaa ja suurin piirtein näin aion tehdä tänäkin vuotena. Poikkeuksena tästä perinteestäni on se, että tänä vuonna aion messuilla kolmena päivänä ja muutama tietty tapahtumakin on syynissä.

Perjantaina pyyhällän piipahtamaan messuille, sillä olen mukana Kari Enqvistin uutukaista Ensimmäinen sekunti -teosta (WSOY, 2014) ruotivassa lukupiirissä klo 16.00. Tämän jälkeen joudun tosin varmaan melko pian lähtemään, sillä olen menossa illalla Suvilahteen katsomaan esitystä.

Lauantaina aion palloilla paikan päällä enemmänkin ja osallistua erilaisiin tapahtumiin sekä toivottavasti myös tavata tuttuja. Antikvariaattiosaston aion ainakin kiertää läpi ja lisäksi hankintalistalla on muutamia uutuuksia kuten Hannu Rajaniemen Kausaalienkeli (Gummerus, 2014) ja Siri Kolun IP - Ihmisen puolella (Otava, 2014). Syynäyslistalla ovat myös Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan (Karisto) ensimmäinen ja viimeinen osa. Aina on mukaan myös mystisesti tarttunut muitakin teoksia, saa nähdä kuinka käy tänä vuonna. Viime vuonna kävi näin. Jossain välissä tulee varmasti piipahdettua myös ruokamessujen puolella, jossa olen yleensä lounastanut ja hankkinut pieniä herkkuja.

Sunnuntaina olen paikalla ainakin aamupäivästä, sillä päivystän muutaman muun bloggaajan kanssa Boknäsin osastolla (6g85) klo 11-13. Bloggaajia on osastolla päivystämässä torstaista perjantaihin 15-17 ja viikonloppuna klo 11-14. Pisteelle voi tulla kyselemään bloggaamisesta, hakemaan lukuvinkkejä tai muuten vain turisemaan. Tervetuloa!

Jos kuitenkin kaipaat tarkempia hyviä kirjamessutärppejä, suosittelen kurkkaamaan läpi seuraavat blogit vinkkeineen, joissa

Lumiomenan Katja jakelee vinkkejä ja tärppejä
Ilselän Minnan pohtii kirjamessuajatuksia

Mukavia kirjamessuja!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lavalta: Chicago (Lahden Kaupunginteatteri)

 Elsa Saisio Velmana. Kuva: Sami Heiskanen

Lokakuisen viikonlopun naisvankiteema jatkui, kun suuntasimme Lahden Kaupunginteatteriin katsastamaan Chicago-musikaalia. Musikaali on minulle ennestään tuttu vain elokuvaversiostaan, joten odotin kovasti mitä Lahdessa on saatu lavalla aikaan. Kiinnostavaa oli myös tutustua uuteen tilaan, sillä jostain syystä ei Kaupunginteatterin tiloihin olla vielä näillä reissuilla päädytty.

Chicago on tarina kuuluisuudesta, mustasukkaisuudesta, rahasta ja maineesta. Rakkaudella ei juuri kylmässä kaupungissa pelata, kun valttia on saada nimensä otsikoihin ja samalla mieluusti tahkota paljon rahaa. Taustalla soi tietenkin kuuma jazz. Velma Kelly (Elsa Saisio) on kaksoismurhasta vankilaan joutunut vaudeville-tähti, jonka kädestä yleisö syö. Suunnitelmat vapautumisesta ja omasta show´sta uhkaavat kuitenkin kaatua, kun kuuluisuutta janoava tyhjäpäinen Roxie Hart (Laura Huhtamaa) ampuu rakastajansa ja kiipeää samalla Velman ohitse otsikoihin. Naisvankilassa kieroja keinoja ei kaihdeta, tavoitteena kaikilla on saada asianajajakseen Billy Flynn (Mikko Pörhölä), joka ei koskaan häviä juttujaan kunhan rahasta sovitaan.

Pääosanesittäjät on valittu taiten. Elsa Saisio on sähäkkä Velma ja Laura Huhtamaa onnistui ärsyttämään minua Roxiena ensimmäisellä puoliajalla suunnattomasti, kunnes tajusin että tällaisenahan tämä hahmo on todella mainio (kaksoismiehityksen toisina päätähtinä nähdään Maiju Saarinen ja Hanna Vahtikari). Roxien tossun alla olevana aviomiehenä Amoksena nähdään oiva Hiski Grönstrand, joka on juuri sopivan väritön ja ponneton mutta silti sympaattinen hahmo. Mikko Pörhölä on iljettävän uskottava kaksinaamaisena mutta tehokkaana ja naisten rakastamana asianajajana ja Lumikki Väinämö varsin uskottava vankilan johtaja Mama Morton.

Lahdessa on lähdetty hommaan vauhdikkaalla otteella. Show'n seremoniamestarina hääräilee Tapani Kalliomäki, joka juoksee mukana joka kohtauksessa ja tuntuu lähes sekaantuvan tapahtumiin. Tästä ratkaisusta pidin kovin. Koko musikaali myös tiedostaa olevansa nimenomaan esitys hahmojaan myöten ja henkilöiden kommentit esimerkiksi bändistä olivat mielestäni mainioita. Chicago on myös tyylikäs puvustuksellisesti, kalterit ja metallinhohtoiset vankipuvut kimaltelevat kilpaa keskenään.

Laura Huhtamaa Roxiena tanssipoikineen. Kuva: Sami Heiskanen

Lavastuksellisesti ja valaistuksellisesti olisin kuitenkin kaivannut esitykseen enemmän menoa ja meininkiä. Kun kaikkien tehtävänä on nimenomaan kosiskella yleisöä ja saada nimensä parrasvaloihin, saisi esityskin tehdä sitä härskimmin. Esimerkiksi oikeussalikohtauksessa laulettu Hurlumhei-kappale olisi mielestäni saanut sisältää enemmän kaikkea, glitteriä, isompaa koreografiaa. Sillä osaamista työryhmällä selvästi on, se nähdään mielestäni todella vasta aivan viimeisessä kiitosnumerossa jossa tanssi kyllä onnistuu ja koko lava kimaltaa valoista.

Ihmettelin myös vähän sitä, että Laura Huhtamaan rooliasut tuntuivat koko ajan näyttävän hieman isoilta. Tämä selittynee varmaan sillä, että asuvaihtoja oli todella monta (hatunnosto), mutta nyt hienot puvut eivät tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Etenkin, kun kontrastina ovat Saision näyttävät ja istuvat asut. Kiitosta puolestaan annan erityisesti miesensemblen asuista, erityisesti vanginvartijoiden puvut olivat hienoja.

Koreografiallisesti Chicagossa on paljon hyvää, mutta sitä isompaa olisi saanut olla tässäkin. Omia suosikkejani olivat toisella puoliajalla nähty näyttävä Velma todistaa ja yksinkertaisuudessaan viehättävä oli myös hauskasti suomennettu Lasipää (Mr. Cellophane). Tyylikäs oli myös ensimmäisen puoliajan Kumpikin tavoitteli asetta, jossa nukketeatterimeininki oli saatu hyvin toimimaan enkä nyt kuitenkaan voi jättää mainitsematta valoineen sitä hakemaani näyttävyyttä sisältävää Roxien nimikkokappaletta. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän (ehkä yllätyksekseni) toisesta puoliajasta.

Kokonaisuutena Lahden Kaupunginteatterin Chicago oli kuitenkin laadukasta ja tyylipuhdasta musiikkiteatteria. Esiiintyjät osaavat laulaa todella hyvin ja meininki lavalla on vauhdikasta. Yleisöön otetaan sopivasti kontaktia ja tanssijalka saadaan vipattamaan. Kyllä siis ihan suosittelen tätä esitystä lämpimästi, mutta itse jäin kaipaamaan vielä vähän lisää jazzia.

Tämän jälkeen kannattaa vielä lukea Some Superfluos Opinions-blogin Siirin mielipide, sillä siellä Chicagosta todella pidettiin.

Lavalta: Luke Jermay's Sixth Sense (Teatteri Union)

Kuva: Luke Jermay

Erinäisten sattumusten kautta päädyimme lauantaina upouuteen teatteritilaan Teatteri Union, jossa esiintyi maailmalla ilmeisesti varsin kuuluisa mentalisti Luke Jermay. Esityksessään Sixth Sense Jermay lukee ihmisten ajatuksia, esittelee taitojaan monipuolisesti ja samanaikaisesti vetää äärimmäisen viihdyttävän show'n.

Tällainen esitystyyppi ei ole minulle itselleni kovin tuttu, vaikka toki tiedän mitä mentalisti tarkoittaa. Luin torstaisesta Hbl:n jutusta, kuinka Jermay itse on tavallaan aloittanut uransa skeptikkona kasvaessaan tarot-korttien sun muiden parissa, mutta vähitellen löytänyt niistä ja muistakin elementeistä jotain sellaista, jota hän voi käyttää hyödykseen.

Luke Jermay on selvästi taitava showmies, joka osasi ottaa yleisön haltuunsa. Tunnelma on maaginen, mutta samalla hauska. Jännittävä. Jermay esittelee aluksi taitojaan lämmittelemällä yleisön kanssa, arvailemalla heidän valitsemiaan pelikortteja ja heidän horoskooppimerkkejään. Kuulostaa aika perinteiseltä, mutta homma on joka tapauksessa toimivaa. Yleisö istuu nakutettuna paikoillaan.

Esityksen alkaessa hivuttauduin omasta mielestäni turvallisesti keskelle katsomoa, johon mies totesi että kyllä se sut kuitenkin sinne avustajaksi valitsee. No, niin valitsikin ja lavalle siitä sitten mentiin. Meitä "vapaaehtoisia" oli yhteensä kuusi ja jokaisen kanssa Jermay teki hieman erilaisia ajatustenlukuharjoitteita. Kaksi henkeä pääsi muun muassa valitsemaan kirjoista jonkin kohtauksen, jonka he sitten jotenkin siirsivät Jermaylle. Ja onnistuihan se.

Itse pääsin tutustumaan tarot-kortteihin ja niiden kautta syntyneitä mielikuvia sitten palloteltiin ajatuksina eteenpäin. Kokemusta on hieman vaikea kuvata. Tavallaan on ihan mahdollista, että kortit olisivat jossain Jermayn tietämässä järjestyksessä, jolloin ei olisi mielettömän haastava temppu todeta että äskenpä kädessäsi oli Three of Coins. Haastavampaa puolestaan on se, että Jermay jollain tavalla kykeni sitten onkimaan ne korttien herättämät ajatukset esiin ja kaiken lisäksi sellaisista asioista, joita ei oikeasti kovin moni tiedä. Samaan aikaan kun homma oli äärimmäisen vaikuttavaa, oli se myös jollain tavalla levottomuutta herättävää. Huh.

Yleisön kanssa tehdään myös muuta, etsitään syntymäpäiviä ja -vuosia hämmentävän tarkasti ja nimetään ihmisten lapsuudenaikaisia parhaita ystäviä ja ensisuudelmien kohteita. Ilmeet vaihtelevat huvituksesta hämmennykseen ja jonkinlaiseen riemuun. Olo on jollain tasolla hieman skeptinen että voiko tuo mies ihan oikeasti lukea ajatuksia, mutta samalla tuntee itsensä pohjattoman viihdytetyksi. Oli kyseessä sitten suunniteltu huijaus (esimerkiksi todennäköisyyksiin perustuva temppu) tai ei, on tunnin kestävä esitys aivan huippu ja mieltä sekoittava.

Tällä kertaa esityksiä oli Helsingissä vain yksi, mutta mikäli mahdollisuus uudelleen tarjoutuu suosittelen tutustumista herran esityksiin oikein lämpimästi.

Sanottakoon vielä, että WHS:n pyörittämän Teatteri Unionin tila oli hirmuisen mukava. Vanha elokuvateatterisali on muokattu intiimiksi esitystilaksi, jossa toivottavasti tullaan näkemään tulevaisuudessa jos jonkinlaista hienoa. Tilaan ja sen tulevaan ohjelmistoon voit tutustua täällä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Lavalta: Seili (Turun Kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantaina suuntasimme kohti Turkua ja Turun Kaupunginteatterin väistötilana toimivaa Logomoa. Logomossa sai tänä syksynä ensi-iltansa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama Seili, jossa kuullaan tarina hullusta rakkaudesta. Rakkautta on näytelmässä monenlaista, kipeää ja haurasta, mutta silti tunteessaan vahvaa.

Seilin tarina sijoittuu sadan vuoden takaiseen Turkuun. Nuori Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään ja tapaa Johanneksen (Petja Lähde), jonka kanssa rakkaus leimahtaa. Avioton rakkaus ei kuitenkaan siihen maailmanaikaan onnistu ja Sofia päätyy sellaisten ratkaisujen eteen, jotka lopulta saavat hänet päätymään naisten mielisairaalana käytettyyn Seilin saareen. Seiliin soudetaan eikä sieltä pääse pois, vaikka hullu rakkaus leimuaisi rinnassa kummallakin osapuolella. Tuleeko Johannes hakemaan rakkaansa pois, kestääkö sydän vanhan elämän hylkäämisen? Seilissä tutustutaan myös muiden naisten kohtaloihin. Kuka oikeastaan on hullu ja tullaanko hulluksi olosuhteiden pakosta?

Anna-Maija Jalkanen, Helmi-Leena Nummela ja Petja Lähde. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jo väliajalla mies toteaa, että Seilin voisi surutta viedä myös ulkomaisille lavoille, niin hyvä se on. Olen samaa mieltä. Lähihistoriasta ammentava tarina on vahva ja rohkea, eikä jättänyt ainakaan omia silmiäni kuiviksi. Keskusnaisten hahmot (Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Minna Hämäläinen) on roolitettu osaavasti ja miljöö luotu taiten. Näyttelijät laulavat hyvin ja selviävät myös haastavasti sovitetuista suomalaisten naisartistien kappaleista, jotka on esitystä varten sovitettu uuteen asuun. Kerrankin sitä hyötyy siitä, että tuntee kotimaista musiikkia niin huonosti sillä kappaleet vaikuttivat lavalla, niistä tunnisti vain muutaman kuten Jenni Vartiaisen upeasti muokatun Seilin, eikä niistä täten tullut myöskään musikaalin ulkopuolisia mielleyhtymiä.

Seili vaikuttaa alusta lähtien visuaalisuudellaan. Esimerkiksi matka veneellä Seilin saarelle on tehty niin upeasti, että tekee mieli pidättää hengitystä. Moneen taipuvat lavastukset toimivat erinomaisesti ja niiden liikuttaminen musiikin mukaan onnistuu lähes täydellisesti. Elementit nähdään niin korkeina seininä, paukkuvina ovina kuin julmina kallionakin. Jani Uljas on tehnyt hyvää työtä. Osa visuaalisuutta ovat myös Reija Wäreen kauniit koreografiat, jotka sopivat esityksen tunnelmaan. Nykytanssimainen tyyli herätti minussa kerrankin ihastusta eikä hämmennystä. Kaiken tämän lisäksi esityksessä käytetään naisten tarinoiden tukena myös videokuvaa, joka toimii hyvänä voimakeinona. Erityisesti Hildan tarina ja sen kuvitus kouraisi sydämestä.

Jos jostain tulisi antaa kritiikkiä, olisin lisännyt esityksen musiikillisuutta. Kappaleet esitettiin paikoin lyhyinä pätkinä ja ne loppuivat silloin hieman yllättäen. Taustalle olisi kaivannut jotain soivaa nuottia vielä hetkeksi, jotta lyriikan ja sitä seuraavan repliikin tauko ei olisi töksähtänyt niin. Tämä on kuitenkin pienenpieni asia kokonaisuuden kannalta. Orkesteri nimittäin hoitaa työnsä hienosti ja saman tekevät näyttelijät. Parhaiten mieleen jäivät ehkä Alman (Kirsi Tarvainen) vahvaääninen Mun koti ei oo täällä, Marian (Anna-Maija Jalkanen) ja Sofian duetto Läpinäkyvä ja Hildan (Minna Hämäläinen) riipivä Mä annan sut pois.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Seilissä nähdään paljon kärsineitä naisia ja useampi jokseenkin kusipäinen mies. Mielisairaalan naiset eivät kuitenkaan ole lannistuneita, vaan joko rakkaudessaan tai hulluudessaan vahvoja. Tarina kantaa loppuun asti ja jättää katsojan tunnekuohun valtaan. Olen iloinen, että Turussa ollaan lähdetty näin rohkeaan vetoon ja musikaaleille sopivan murheenmurtamuuden pariin. Tällaista on hyvä kotimainen musikaaliteatteri.

Suosittelen lukemaan myös Teatterikärpäsen puraisuja 2- ja Some Superfluous Opinions -blogien arviot musikaalista.

Lämmin kiitos Turun Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen ja myös bussikyydin tarjoamisesta, arvostan.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Lois Lowry: Gathering Blue (The Giver Quartet #2)


Lois Lowryn The Giver-sarjan aloitusosa, The Giver siis, teki minuun kesällä vaikutuksen. Kirjan hienovarainen kerronta ja tietynlainen viehättävä yksinkertaisuus kiinnostivat. Sen myötä tuli kirjastosta pian varattua sarjan toinen osa, Gathering Blue (Houghton Mifflin, 2000).

Now, secret in her hand, the cloth seemed to speak a silent, pulsing message to Kira. It told her there was danger still. But it told her also that she was to be saved.

Kiran äiti on kuollut ja huonojalkaisen tytön paikka yhteisössä on vaarantunut. Ihmiset suhtautuvat yksinäiseen tyttöön vihamielisesti, sillä kylä ei juurikaan hyödy asukaasta jonka ainut kyky tuntuu olevan taito kirjailla ihmeellisiä kankaita. Yllättäen kaikki kuitenkin kirkastuu, kun Kira saa yhteisöltä tärkeän tehtävän joka tulee muuttamaan hänen paikkansa kylän elämässä ja toisaalta koko hänen elämänsä.

Kuulostaa mahtipontiselta, mutta todellisuudessa kirja on huomattavan hienovarainen. Kirja sijoittuu samaan maailmaan kuin edeltäjänsä, mutta yhteisö ja kertoja ovat vaihtuneet. Oikeastaan aluksi tuntuu siltä, että kirjoilla ei ole keskenään mitään tekemistä. Pidin sitä kovin raikkaana ratkaisuna, tarinaa on selvästi ajateltu eikä Gathering Blue tunne kärsivän sarjojen toisten osien taakasta.

Gathering Bluen lukemisen jälkeen olo on jotenkin täysi. Kirja ei ole kovin pitkä, silti siihen mahtuu paljon. Hienoilla sanankäänteillä ei koreilla, vaan Lowry kertoo tarinaansa yksinkertaisuudessaan kauniisti (tajuan hokevani tätä, mutta se on mielestäni hurjan hienoa). Tarinassa myös viehättää käsillätekeminen, se kuinka lankoja värjätään ja kuvioita kirjotaan.

En malta odottaa, mihin kolmas osa Messenger vie tarinaa. Uskallan arvata, että johonkin hienoon suuntaan.

Lois Lowry: Gathering Blue
Houghton Mifflin, 2000. Lukemani versio Bloomsbury, 2002. 215 s.
Kansi: kirjaston tarra peittää tekijän

torstai 16. lokakuuta 2014

Lavalta: Timo Tuominen: Encore Brel (Lavaklubi)

Timo Tuominen. Kuva: Tomi Palsa

"Kulta, Kansallisteatterissa menee taas noita Brel-konsertteja. Mennäänkö nyt vihdoin?"
"Ai mitä, meneekö siellä sellaisia, miksi me ei olla menty jo aiemmin?"

Suurinpiirtein tällainen keskustelu käytiin miehen kanssa eräänä päivänä junassa. Päivämäärät sumplittiin ja liput ostettiin tämän syksyn viimeiseen Timo Tuominen: Encore Brel -konserttiin Lavaklubille. Itse lähdin matkaan varsin neutraalein odotuksin ja päädyin yllättymään riemukkaasti.

Timo Tuominen esittää lavalla kaksikymmentäneljä Jacques Brelin kappaletta, joista suurimman osan hän on suomentanut itse. Ranska on muuttunut suomeksi jotenkin kivuttoman tuntuisesti, kappaleet sopivan Tuomisen suuhun kuin nakutettu. Suuri osa esityksen tenhosta on kuitenkin peräisin Tuomisen lavakarismasta, joillekin sitä vain on jaettu isolla kauhalla ja hyvä niin. Tuominen eläytyy laulujensa henkilöihin, liikkuu, artikuloi. Näyttelijäntaidot on selvästi valjastettu esityksen käyttöön, mutta taustalla kuultaa myös rakkaus Brelin kappaleisiin.

Turha siellä olisi kuitenkin laulaa, jos rinnalla ei olisi asiaansa osaavia muusikoita. Tomi Rikkola (kitara, alttoviulu, melodica), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut, perkussiot) ja Marko Roininen (piano, haitari) maalaavat tarinoille sellaisen taustan, että niitä kelpaa esittää. Bravo. Lavaklubin miljöö myös sopii oivallisesti konsertille ja vaikka tämä olisi ollut hieno nähdä myös Suurella näyttämöllä, on pienemmässä tilassa jotain chansoneihin sopivaa tunnelmaa.

Kappaleista mieleen jäivät erityisesti äidinkielenopettajia varmasti ihastuttava Ruusa (Rosa), tenhoava Kuolevainen (Le moribond), humoristiset Porvarit (Les bourgeois) ja Kuinka voisi tappaa vaimonsa rakastajan kun on saanut niin hyvän kasvatuksen kuin minä (Comment tuer l'amant de sa femme quand on a été élevé comme moi dans la tradition), miestä kovasti hymyilyttänyt Naiset vai koirat (Les filles et les chiens) ja vetoomuksena esitetty Rakastakaa (Quand on a que lámour). Kovasti soisin, että nämä kappaleet saisi joskus vielä levyttää, sillä niitä kuuntelisi mielellään toistekin. Onneksi paikan päältä sentään sai aikaisempaa julkaisua Timo Tuominen avec Jacques Brel.

Äitini kuvailisi tätä varmaankin termillä mieletön, joten lainaan nyt häntä. Sillä sitä konsertti oli. Elähdyttävä, ilahduttava, tunnepitoinen. Kiitos.

***

Sunnuntaina on siis vielä mahdollista nähdä Tuominen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä Brel Spécial-konsertissa, johon ilmeisesti saa vielä lippuja.

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)


Olen lukenut Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiaa hissun kissun. Sain sysäyksen vihdoin lukea kolmannen osan, kun Yle näytti uudelleen sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan. Sarjan toteutus on erittäin onnistunut ja vaikka ehdinkin sitten nähdä myös viimeisen osan ennen kirjan lukemista, otin Dödenin (Norstedts, 2013) työn alle.

"Du är så vacker nu", viskar han. "Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."
Omärkligt skakar han på huvudet och upprepar ytterligare två gånger orden, som en liten vers han försöker inpränta i sitt minne.
"Du är så vacker nu. Så lugn. Du har inte ont längre. Jag har inte heller ont."

Döden vie loppuun Benjaminin ja Rasmuksen tarinan ja kertoo samalla myös, mitä muille parin ystäville lopussa tapahtui. Nimestä voi arvata, että kuolema on vahvasti läsnä. Aids korjaa homoseksuaaleja kuin maamies viljaa, eivätkä lääkkeet ole vielä niin kehittyneitä että taudin etenemistä saataisiin sairastuneilla pysäytettyä. Ilmapiiri on myös edelleen epäileväinen. Yhteiskunnan viha näkyy tässä osassa vähemmän, suuremmassa osassa on se kuinka sukulaiset miesten kuoltua tapasivat haihduttaa heidän todellisen taustansa ja syöpäyhdistys sai suuria lahjoituksia, kun oikeaa kuolinsyytä ei kehdattu myöntää.

Pääosassa Benjaminin mietteiden kanssa on tässä kirjassa Bengt, jonka tarina kerrotaan muun lomassa. Teatteritähdeksi nousevan nuorukaisen tarina on sydämeenkäypä ja surullinen, niin kuin on toki monen muunkin hahmon. Hahmoista puhuminen tosin tuntuu hassulta, sillä vaikka tarina kerrotaankin fiktiivisten hahmojen suulla on kaiken taustalla totuuspohja siitä, mitä todella tapahtui.

Kirjan suurin tunnevaikutus pysyi maltillisena, sillä tv-sarja oli jo ehtinyt paljastaa sen miten päähenkilöille käy. Sarjan katsominen ei silti poistanut kirjan viehätystä, sillä Gardellin kertoma tarina vie mukanaan. Yllätyksekseni tunnepuolella mentiin myös todella paljon positiivisilla teillä, sillä Gardell on onnistunut lisäämään tekstiinsä ajatusta elämän arvokkuudesta ja oman elämän elämisen tärkeydestä. Ja se on positiivinen sanoma.

Kirjaa lukiessani huomasin toisaalta myös, että kolmen osan välillä tuntuu tapahtuvan toistumista ja tapahtumien toistumista. Tai vähintään samojen täytelauseiden toistumista. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt asiaan huomiota ja siihen saattaa vaikuttaa myös se, että luin kesäkuussa Lukuisa-blogin Lauran tekstin sarjan toisesta osasta. Toisto on joka tapauksessa siellä ja se tuntui välillä siltä, että kirjan latomisessa sivut ovat menneet välillä sekaisin ja tietyt kappaleet toistuneet. Ongelma on kuitenkin pieni.

Kokonaisuudessaan Torka aldrig tårar utan handskar on hieno trilogia. Aihe on tärkeä ja se kertoo, miten Ruotsissa on noustu vihan ja epäilyn ajasta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Samalla se tuntuu rakkaudenosoitukselta niille, jotka jäivät jälkeen. Suosittelen kirjoja lämpimästi, kaikki osat ovat nyt ilmestyneet myös suomeksi Johnny Knigan kustantamana.

Jonas Gardell: Döden (Torka aldrig tårar utan handskar #3)
Norstedts, 2013. 291 s.
Kansi: Pompe Hedengren


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...