torstai 28. toukokuuta 2015

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian


Joskus kirjat hautautuvat vuosikausiksi omaan hyllyyn ja tuppaavat jäämään kirjastolainojen ja milloin minkäkin syyn vuoksi lukematta. Tällaisissa tapauksissa voi esimerkiksi lahjoittaa kirjan ystävälle ja silloin se pitää tietenkin myös lukea ennen sitä. Niinpä Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (Avain, 2010) pääsi viimein lukuun.

Harva unenpäästäjä selvisi särkemättä asteittain mieltään, ilman tukevaa kemikaalipöllyä, uskoon tuloa tai muuta. Eikä niistä huolimattakaan selvinnyt.

Euroopassa kärsitään unikadosta ja sitä osaavat helpottaa vain muutamat, kuten unitohtori Florian Timár, Suomeen muuttanut Romanian romani. Maksukykyisille asiakkaille tarjotaan kalliita lepohetkiä, mutta palvelulla on hintansa myös sen tarjoajalle. Asiakkaiden unet jäävät pyörimään omassa päässä eikä toisten mielten lukkojen avaaminen ole aina turvallista puuhaa.

Florianin tarina kietoutuu tiiviisti Romanian ja romanien historiaan, Ceausescun valtakauteen ja puhdistuksiin, vaeltavan kansan vaiettuun kohtaloon. Helsinki ei ole mikään pakopaikka historialta, sillä kiinni se saa täälläkin ja tahtomattaan Florian joutuu sekaantumana myös poliisin puuhiin. Suomen romanien asema ei ole helppo ja vastustajia ihmisryhmälle tuntuu löytyvät jokaisesta kadunkulmasta.

Tyylillisesti Saxellin teksti on aluksi haastavaa, sitten mukaansatempaavaa omalaatuisessa kiihkeydessään ja jonkinlaisessa irtonaisuudessaan. Romanien historia kotimaassaan ja Suomessa nousee elävänä esille, karuna ja jopa raadollisena, silmiäavaavanakin.

Unenpäästäjä Florian on hieno kirja. Sitä ei ole pituudella pilattu ja omaan makuuni siihen on sekoitettu sopivasti jotain kummaa joka voisi kuitenkin, ehkä, olla totta. Tällaisten kirjojen lukeminen tekee aivoille hyvää, sanoisin, on tervettä haastaa itseään ja omia käsityksiään, ajatella asioita uudelta kantilta. Luulen, että tämän jälkeen on luettava myös teoksen tarinaa jatkava Sotilasrajan unet.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Avain, 2010. 209 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Helsinki Lit, rakastettuni


Meinasi jäädä koko Helsinki Lit väliin erinäisten aikataulusählinkien vuoksi, onneksi ei jäänyt. Onnekkaiden sattumuksien kautta pihamme marjatuomipihlajan oksat pääsivät tapahtuman lavasomisteiksi ja minä pääsin katsomoon istumaan koko perjantaiksi.

Perjantain ohjelmassa oli kolme keskustelua ja finaalina musiikkiesitys. Lavalle nousivat pareittain Mihail Šiškin ja Sofi Oksanen, Peter Høeg ja Monika Fagerholm ja lopulta Jussi Valtonen ja Elina Hirvonen. Näistä kirjailijoista olen ehkä hieman nolostuksekseni lukenut vain Oksasta, mutta sainpa taas lisäpotkua päätyä lukemaan muiltakin. Keskustelut olivat nimittäin tavattoman hyviä.

Šiškinin ja Oksasen Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa kommentoivan keskustelun jälkeen painelin samoin tein hankkimaan itselleni Neidonhiuksen, Fagerholmin ja Høegin rönsyilevä ja sydämeenkäypä keskustelu kirjoittamisesta sai nauramaan ja hengästymään (tärkeintä eivät ole kirjalijat vaan se, että tarinankerrontaa tapahtuu sanoi Høeg) ja Valtonen ja Hirvonen keskustelivat kiinnostavasti uusimpien romaaniensa yhtymäkohdista. Kirjailijat keskustelivat lavalla keskenään luontevasti, lämminhenkisesti, välillä kuin olohuoneessa istuen mutta silti yleisön kanssa ollen.

Ilta päätettiin laulurunokonserttiin, jossa Aulikki Oksasen runoja esitettiin kirjoittajan itsensä, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan voimin. Oksasen runot eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta ei se haitannut lainkaan. Poussan soittoa oli ilo kuunnella, Oksanen lausui tavattoman kauniisti ja Vuokko Hovattaa kuuntelee mielellään myös runolaulajana. Kaunis, herkkä lopetus mainiolle perjantaille.

Onneksi tapahtuma otti tulta alleen ja katsomo oli esimerkiksi perjantaina täynnä, sillä lupausten mukaan tästä ihanuudesta saadaan nauttia myös ensi vuonna. Sinne hankin aivan varmasti lipun ja molemmille päiville. Ja jos teiltä jäi tämä väliin, niin suunnatkaapa katse Areenaan.

Twitterissä sen jo sanoin eli oikeastaan koko tämän tekstin voisi tiivistää alla olevaan kuvakaappaukseen ja sanaan kiitos.

(Tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukupinon Simo ja molemmista päivistä tarkemmin kerrotaan Kirsin Book Clubissa.)

tiistai 26. toukokuuta 2015

Lavalta: Sattumia (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Kevätlukukauden viimeinen viikko ei ole näin jälkikäteen ajatellen välttämättä se hedelmällisin viikko käydä teatterissa. Tai ainakin itse näin opettajaihmisenä huomaan, että etenkin iltaisin minun on hankala todella innostua jostain. Mutta ei se mitään, menimme silti katsomaan KOM-teatteriin Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa Sattumia.

Mies on kova Harms-fani, minä olen teksteistä kuullut tai lukenut vain muutaman. Odotukset olivat siis jotakuinkin kohdillaan, etenkin kun tiesi että ohjaajana on Lauri Maijala ja sisäistää sen, että KOMin näyttelijät taipuvat tarvittaessa vaikka mihin. Ja kyllähän he taipuvat elämäntarkoituksellisesti neljässäkymmenessäkahdessa kohtauksessa.

Yhtenäistä juonta ei siis ole, vaan lukuisia sattumia joissa sattuu ja tapahtuu milloin mitäkin eikä voi tietää mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Ase voi laueta koska tahansa, mummot hyppivät ikkunoista, toivomuskeijun aikataulu on tiukka ja katsomossakaan ei ole välttämättä turvassa. Mies hohottaa vieressä kovaa, selvästi lavalla tapahtuu juuri sellaisia asioita kuin pitääkin vaikka verta ja visvaa oli vähemmän kuin odotin kuului palaute esityksen jälkeen.

Hengästyttää ja ilahduttaa, vaikka kuulostan vaisulta. Katsomossa sai nauraa ja ihailla, niin, taas hehkutan näyttelijöitä. Mieletöntä koreografiaa ja hyviä ajoituksia, nopeita vaihtoja, todella omituisia juttuja.

Ehkä tämä oli kuitenkin ihan hyvä tähän hetkeen, se ettei tarvinnut seurata mitään koherentisti etenevää ja sai vain heittäytyä. Ja onhan se sanottava, että Laura Malmivaaran daivaus esityksessä oli siisteintä hetkeen.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Lavalta: La Meute (Cirko / Kansallisteatteri)

Kuva: Ben Hopper

Panostukseni Cirko-festivaaliin tänä vuonna noudatti viime vuoden kaavaa: liput esitykseen, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Ihan vahingossa kylläkin tällainen kaava, ensi vuonna voisi mennä myös muille lavoille, mutta ei tämä ranskalaisen nykysirkusryhmän La Meute ollut varmasti huono vaihtoehto.

La Meutessa eli suomalaisittain laumassa tavataan kuusi nuorta miestä, jotka astelevat lavalle reteästi pelkät pyyhkeet ympärillään. Kuvakieli heittää ajatukset heti miesten saunailtaan ja sellaista se meno sitten loppuajan onkin, tai siis sellaista että se vastaa ajatustani kliseisestä miesillasta. Siinä vähän kisaillaan, höynäytetään kaveria, keksitään hulluja temppuja ja urpoillaan. Tosin harvemmin kai perussaunaillassa ahdetaan kuutta miestä yhden pyörän päälle tai hypätään keinun vauhdista metrien korkeuteen ja heitetään siinä samalla pari volttia. Tai mistäs minä tiedän.

Jussi Tossavainen käytti Hesarin jutussaan termiä jätkäsirkus ja se tai jopa rouheampi äijäsirkus ei ole yhtään pöllömpi määritelmä tälle lajille. Nuoret miehet pelleilevät, tekevät toisilleen källejä ja huumorissa hyödynnetään miehistä meininkiä. Hauskaa on esimerkiksi käyttää kaveria (tai etenkin kaverin jalkoväliä) ponnistuslautana tai jäädä melkein raskaan metallikeinun alle. Ja täytyy myöntää että olihan se hauskaa, siis koko esitys. Sympaattisen äijämäistä meininkiä ja myös sopivan kompaktissa mitassa niin, että testosteronin ja adrenaalin liittoon ei ehtinyt tympiintyä.

Reippaan tunnin kestäneessä esityksessä ehdittiin nähdä siis sitä huumoria ja melekosen kovaa akrobatiaa. Kieli oli universaalin sanaton ja eipä tuossa meiningissä mitään reploja tarvittukaan. Hurjia kundeja ja hupaisa esitys!

tiistai 19. toukokuuta 2015

Jonathan Carroll: Bathing the Lion

Leijonan ilme ei kuvaa lukukokemusta.

Oman suosikkikirjailijan uuden teoksen lukeminen on aina vähän riskialtista. On olemassa mahdollisuus, että kirja on aivan kammottava ja sitten tulee väistämättä itsetutkiskelun paikka. Lykkäsin siis Jonathan Carrollin uusimman romaanin Bathing the Lion (St. Martin's Press, 2014) lukemista reippaasti joulun yli, ennen kuin uskalsin lahjakirjaan tarttua.

Luin tuossa jokin aika sitten internetissä juttua 12 problems only Haruki Murakami fans will understand ja sen kohta 1 tuli heti mieleeni kun yritin sanailla jonkinlaista juonikuvausta tästä kirjasta. Juonen kuvaus lyhyesti tulee nimittäin olemaan varsin tyhjänpäiväinen eikä ehkä itsessään saa lähes ketään kiinnostumaan kirjasta. Siis: viisi samassa kaupungissa asuvaa ihmistä näkee yöllä tismalleen saman unen, mutta kaikki henkilöistä eivät edes tunne toisiaan. Tai eivät ainakaan tunteneet juuri tässä elämässä. Vähitellen alkaa sitten selvitä, että kaikki ovat osa harvinaisen paljon suurempaa, jopa koko universumiin vaikuttavaa systeemiä ja sitä sitten lähdetään setvimään.

Niin että en itsekään nyt ihan heti lähtisi tällä kuvauksella lukemaan tätä. Mutta koska minä luotan Carrolliin, niin luin kuitenkin ja muistin taas, miksi näistä kirjoista niin kovasti pidän. Reaalimaailman taipuminen jonkin suuremman käsissä, mielikuvitukselliset filosofiset pohdinnat, pitbullit ja tuttu kerronnan poljento nappasivat mukaansa ja saivat kevätmaniasta kärsivän lukijan keskittymään edes hetkeksi vain yhteen kirjaan. Kyllä teki hyvää.

Kiitos mies, joka hankki tämän minulle joululahjaksi. Kiitos kirjahylly, jossa on vielä lukemattomia Carrolleita jäljellä (kesällä tulee uusi pienoisromaani, jee!). Kiitos Carroll näistä kirjoista.

Jonathan Carroll: Bathing the Lion
St. Martin's Press, 2014. 280 s.
Kansi: Ervin Serrano

maanantai 18. toukokuuta 2015

Lavalta: Jeffrey (HGT)

Kuva: Tiina Rantala

Helatorstain tuplasetissä toisena matkasimme Valtimonteatteriin katsastamaan Helsingin Gayteatterin syksyllä ja myös nyt keväällä täysille katsomoille esitettyä Jeffrey-näytelmää. Kuumaan tunnelmaan sai törmätä heti aulassa, sillä pienen Valtimon lämpiö on pieni, kotoisa ja aurinkoisena iltana myös melkoisen paahteinen. Ja sehän sopii, sillä katsomoon kömpiessä lava on täynnänsä puolialastomia miehiä.

Näytelmän nimihenkilö Jeffrey on New Yorkissa 90-luvun alussa näyttelijän urasta haaveileva mutta tarjoilijana työskentelevä nuori mies. Elämän rytmin määrittävät irtosuhteet ja seksi, mutta AIDS-epidemia ja seksistä neuvottelu alkavat tympiä ja niinpä Jeffrey päättää kieltäytyä seksistä täysin. Selibaatti ei kuitenkaan ole mikään helppo rasti, etenkään kun kuntosalilla vastaan kävelee lähes vastustamaton Steve joka kaiken lisäksi on HIV-positiivinen. Jeffrey joutuu pohtimaan, uskaltaako valita rakkauden ja sen myötä myös menetyksen vai jatkaako valitsemallaan tylsällä, mutta silti turvallisella tiellä.

Paul Rudnickin näytelmä ei päästä katsojaa varsinaisesti helpolla, sillä itse tarina on jokseenkin rikkonainen ja enemmän aikaa käytetään ekstravagantteihin tanssisunmuuesityksiin ja komeiden kostyymien esittelyyn jytäävän musiikin soidessa taustalla. Työryhmän 12 näyttelijää luovivat tiensä roolista ja asuvaihdosta toiseen ja lavalla käy lähes koko ajan aikamoinen vilinä. Hulvatonta katseltavaa silti!

Parasta näytelmässä olivat kuitenkin mielestäni ne hetkelliset rauhan paikat, joissa maltettiin makustella dialogia ja sallittiin tutustua päähenkilöihin rauhassa. Erityisesti Jeffreyn ja Steven (Petri Piatu Puhakka ja Jarno Pimperi) yhteiset hetket jäivät mieleen hienoina ja sympaattisen kaksikon muodostivat myös Sterling ja Darius (Raino Ranta ja Andreas Ikonen), mikä pari!

Lyhyesti Jeffrey ei ehkä siis ole harkitun ammattimaista saati ylenmäärin tyyliteltyä teatteria, mutta se on selvästi tehty sydämellä ja lämmöllä ja se on hyvä. Esiintymisen ilo ja hyvä fiilis näkyvät katsomoon ja mieli on esityksen jälkeen hilpeä. Kiitos HGT lämpimästä helatorstai-illasta!

perjantai 15. toukokuuta 2015

Lavalta: Helene S. - rakkaudella (Kuopion kaupunginteatteri)

Kuva: Sami Tirkkonen

Kirjabloggaajakollega kyseli tuossa keväällä teatteriseuraa katsomaan Kuopion kaupunginteatterin Helene S. - rakkaudella -esityksen vierailua Espooseen. Kuopion teatteritarjonta on itselleni vierasta, joten tilaisuudesta piti toki ottaa vaari, etenkin kun Schjerfbeck on tuttu ja kiinnostava taiteilija.

Sirpa Kähkösen kirjoittama totta ja fiktiota sekoittava näytelmä sijoittuu Tammisaareen vuoteen 1929. Helene on väsynyt ja maalaaminen ei suju, vieraita ei jaksaisi ottaa vastaan lainkaan. Taloudenhoitaja Alma yrittää pitää emäntänsä hyvällä tuulella ja säilyttää samalla oman salaisuutensa. Eräänä iltana ovesta kuitenkin tupsahtaa näyttelijä Matti Kiianlinna ja tämä komea nuorukainen saa taiteilijan piristymään. Maalaaminen alkaa sujua ja vieraita, etenkin ystäviä Gösta Stenmania ja Helena Westermackia, jaksetaan kestittää iltamyöhälle asti. Näytelmä seuraa eloa Tammisaaressa noin vuoden verran ja se kertoo tarinaa lujaluonteisesta, vammansa heikentämästä mutta mieleltään eloisasta taitelijasta.

Visuaalisesti näytelmä on komea. Tummat lavasteet täyttävät Espoon Louhisalin hienosti ja Taina Natusen puvustus miellyttää silmää. Vaikka kaikki tapahtuukin Helenen talon sisäpuolella, ei tunnelma käy tunkkaaksi vaikka aihe paikoin raskas onkin. Näyttelijät ovat myös mainioita, Annukka Blomberg on vakuuttava Helenenä, Sari Harju on eloisa palvelija ja Karri Lämpsä charmantti Matti. Ilkka Pentti ja Katri-Maria Peltola esittävät puolestaan lämmöllä Helenen ystäviä.

Kuva: Sami Tirkkonen

Kokonaisuutena Helene S. on tyylikäs puhenäytelmä. Etenkin ensimmäinen puoliaika tuntuu hyvin perinteiseltä eikä se vaivaudu kikkailemaan turhia, toisella puoliajalla taivutaan ehkä hieman modernimpaan tulkintaan. Esitystyyli oli minusta hieman erikoinen, liioitellun huoliteltu ja rytmitetty, hiottu suorastaan. Rytmiikkaan pääsi kyllä hyvin mukaan ja tekstipuoli oli miellyttävää kuultavaa, mutta toisaalta koko ajan tiedosti katsovansa näytelmää jossa hahmoja esitetään.

Tyylillisesti ei siis aivan minun juttuni, mutta kuitenkin kiinnostava ja ammattitaidolla tehty näytelmä. Pidin eniten Blombergin vahvasta lavapersoonasta, Harjun eloisuudesta ja, kuten jo aiemmin mainitsin, tavattoman komeasta puvustuksesta. Mukavaa oli myös tutustua uuteen teatteriin, vaikka se ei kotikentällään ollutkaan!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...