Another morning, another day on planet donkey, tumbling into one another, like in a dream, a daydream.
Opuksessa kirjailija Andy Merrifield on tehnyt elämänmuutoksen ja muuttanut keski-Ranskaan. Siellä hän päätti lähteä vaeltamaan läpi Auvergnen seuranaan vain aasi nimeltä Gribouille (tarkoittaa piirtelijää), suuri, suklaanruskea ja jo elämää nähnyt. Yhdessä parivaljakko kulkee läpi Ranskan maaseutumaisemien pysähtyen toisinaan syömään, toisinaan katselemaan näkymiä. Merrifield kuvailee kaikkea näkemäänsä, kuulemaansa, haistamaansa suorasanaisen kauniisti.
There's a fragrance here that doesn't carry elsewhere, that's unique, a sweet odour, of chamomile mixed with wild lemon thyme.
Konstailettoman matkaamisen lisäksi Merrifield tutustuttaa lukijaa muihinkin aaseihin kuin Gribouilleen. Paljon viitataan mm. elokuvaan Au Hasard Balthazar, vuodelta 1966, joka kertoo kaltoinkohdellusta aasista (tämän todella haluaisin nyt nähdä!). Läsnä on usein myös Don Quixoten kumppanin Sancho Panzan rakas ratsu, Dapple, ja George Orwellin Eläinten vallankumouksen Benjamin. Näiden kirjallisuudessa tunnetumpien lisäksi esimerkkiaaseja oli varmasti kymmeniä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää mutta toisaalta ilahduttavaa.
Merrifield kertoo myös kuinka hän tutustui Sidmouthissa sijaitsevaan aasien turvapaikkaan ja Kairossa, Egyptissä toimintaa harjoittavaan tri Hasseniin, joka säännöllisin väliajoin hoitaa veloituksetta paikallisten aaseja. Kertomukset Sidmouthista olivat todella koskettavia; aasitamma Lulu oli saanut uuden elämän terapeuttiaasina, joka kävi sekä vanhainkodeissa että sairaaloissa ihmisten silitettävänä. Oli myös hauskaa lukea aasin kouluttamistekniikoista, joista tärkein on Positive Reinforcement. Ei lienisi lainkaan pahitteeksi, jos monessa muussakin kouluttamisessa käytettäisiin ennen kaikkea positiivista vahvistamista oppimisen tukena (sieltä se minun pieni sisäinen pedagogini nousi!).
Aasitarinoiden ohella Merrifield kertoo omasta elämästään kirjoittajana, sekä Englannissa että New Yorkissa. New Yorkin kiireinen elämä ei ennakko-odotuksista huolimatta sopinutkaan hänelle, ja tätä asiaa ruoditaan pienissä pätkissä läpi kirjan. Lukija pääsee siis vierailulle myös herra Merrifieldin pään sisään ja hänen maailmaansa, johon sisältyy sekä kauniita että surullisia pieniä hetkiä.
Kaiken kaikkiaan The Wisdom of Donkeys oli todella leppoisa kirja. Se eteni omaan, aasimaisen rauhalliseen tahtiinsa vuorotellen valokeilassa olevien aiheiden kanssa. Suurimpana antina tässä kirjassa minulle oli se kunnioitus aaseja kohtaan, joka minussa heräsi yhä suuremmaksi kirjaa lukiessani.
Donkeys know about moments of joy and happiness, about finding the perfect dandelion and a quiet meadow in the sun where a pal can scratch their back; but they know, too, how cudgels and goads abound everywhere, reside over the next hill, just around the corner, wielded by somebody who's always scheming nearby.
***
Näin tänään. Nyt kiiruhdan vaihtamaan edustavammat pukineet päälle ja riennän kohti keskustaa. Tänään on Jarkko Martikaisen uuden levyn, Uskon, julkaisukeikka Kansallisteatterin Lavaklubilla. Sinne.
Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.