Emily Brontë: Humiseva harju + hyviä uutisia

Minulla on tavoitteena lukea joka kesä yksi klassikkokirja, ja tänä kesänä valinta osui jo kauan TBR-listalla olleeseen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Otava, 2006; Wuthering Heights 1847).

Jostain mystisestä syystä minä odotin jotain elämää suurempaa rakkaustarinaa, ehkä jopa vähän Austenin tyylin, ja siinähän mentiin metsään jo melkoisen reippaasti.

Aivan kuin minun tunteeni Catherinea kohtaan olisivat jotenkin verrattavissa hänen tunteisiinsa! Ennen kui poistut tästä talosta saat luvata, että järjestät minulle tilaisuuden puhua hänen kanssaan - sama se suostutko vai etkö, minä teen sen joka tapauksessa.

Humiseva harju on kertomus Catherinesta Earnshaw'sta ja Heathcliffistä, kartanon tyttärestä ja kiiluvasilmäisestä ottopojasta. Kaksikko kasvaa nuoruutensa keskenään varsinaisena villikkoparivaljakkona, rakastavaisinakin, kunnes luokkajako tavallaan astuu peliin ja Heathcliff jää yksin kaiken katkeruutensa kanssa.

Tarina kerrotaan takautuvasti Rastaslaaksoon uudelle vuokralaiselle, herra Lockwoodilla, joka siis on siellä Heathcliffin vuokralaisena. Itse kertojana toimii Ellen Dean eli Nelly, taloudenhoitaja, joka on ollut töissä sekä Harjussa että Rastaslaaksossa ja kasvanut lapsuudessaan Catherinen ja Heathcliffin rinnalla.

Humiseva harju on täynnä kostonhimoa, katkeruutta ja vuosia kestävää juonittelua. Harva henkilö pitää toisistaan, ja enimmäkseen dialogi on kiroamista, jupinaa ja valittamista. Mukaan mahtuu onneksi myös jonkin verran kuvausta kartanoelämästä ja kauniista, sumuisista nummista.

Minä en oikein tiedä, mitä sanoa Harjusta. Toisaalta tuntuu siltä, että minun pitäisi arvostaa sitä, sillä onhan kyseessä klassikkoteos joka vielä on aiheuttanut kohua julkaisunsa aikaan väkivaltaisuutensa ja intohimoisuutensa takia. Niin, kyllä minä toisaalta tätä arvostan siinä mielessä että teksti on ihan hyvää ja rullaa omalla painollaan eteenpäin mutta..

En siis voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että olisin pitänyt Harjusta, sillä sen lukeminen oli minulle melkoista tahkoamista. Samalla tavalla minulle kävi aikanaa Tuulen viemän kanssa. Minä en yksinkertaisesti saanut kasvatettua itsessäni kiinnostusta kirjan henkilöiden kohtaloihin; tuntui vain siltä että kellään ei missään vaiheessa ollut mikään hyvin ja valitusvirsi seurasi toistaan. Milloin sairastuttiin pelkästä tuohtumisesta, milloin palettiin helvetin tulessa. Huhhuh.

Voinpahan silti nyt sanoa, että olen lukenut Humisevan harjun. Ja ihan nyt puolustuksekseni vielä, että ei tämä minusta mitenkään luokattoman huono ollut, mutta ei vain kaikessa synkässä draamallisuudessaan ollut yksinkertaisesti minun kirjani.

Jotain hauskaa tässäkin kirjassa oli silti. Mieleeni nimittäin nousi muutama vuosi sitten tapahtunut juttu, kun Humisevasta harjusta otettiin uusi painos Briteissä ja Yhdysvalloissa. Jaa miksikö? Koska kyseinen teos on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan Bellan ja Edwardin lempikirja! Uutinen asiasta löytyy täältä.  Hauskinta tässä oli ehkä se, että tällöin julkaistiin myös toinen uutinen teineistä, jotka olivat pettyneet siitä että painoksessa Harjun kieltä ei ollut uudistettu mitenkään vaan se oli edelleen sama vanha ja vaikeaselkoinen klassikko. Että näin.

Osallistun tällä vaatimattomalla 598 sivulla (fontti nimittäin oli aika iso ja taitto väljä mutta..) Satun [500+]-minihaasteeseen.

***

Laitettakoon tähän loppuun vielä vähän suuria paljastuksia nyt kun tämän asian voi täällä blogistaniassakin julkistaa. Ratkaisu tähän suureen paljastukseen löytyy alla olevasta kuvasta (ja ei, se ei ole tuo ihana uusi Jonathan Carrollin romaani, jonka ostin tänään). Paljon rakkautta teille kaikille!

Lavalta: Ronja, ryövärintytär (Ryhmäteatteri) + terveisiä Suomenlinnasta

Kävimme 23.7. katsomassa Ryhmäteatterin ihanan Ronja, ryövärintyttären Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa. En ajatellut tässä perehtyä Lindgren-suosikkini juoneen tarkemmin, joten jos joku ei ihanaa Ronjaa vielä tunne, suosittelen tutustumaan kirjaan pikimmiten.

Hyvän Omantunnon linnake sopii Matiaksen linnaksi loistavasti. On paksuja parreja, kiviseiniä, vähän viileä ilma. Osittain liikkuvat lavarakenteet ja kevyet rekvisiitat, kuten saniaispuskat ja kukat, auttavat muuttamaan linnan hetkessä metsäksi ja taas takaisin. Sateen ja lumen virkaa toimittavat saippuakuplat, vaikka oikeaakin sadetta olisi ollut ulkopuolella välillä tarjolla. Onneksi linnake on katettu, joten yleisössä pääsee istumaan kuivana.

Ronja, ryövärintytär on oivasti roolitettu. Tosin täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla keskittymistäni häiritsi että Ronjana ei esiintynytkään Kreeta Salminen, joka oli Q-teatterin Corto Maltesessa aivan loistava ja jonka kasvoja oli päässyt mainoksissa tapittamaan. Salminen oli joutunut jalkaleikkaukseen, ja siksi häntä paikkasi Rosanna Kemppi. Kempin ansioksi täytyy kyllä sanoa, että myös hän oli aivan ihana Ronja ja vaihdokseen totuttuani pystyin nauttimaan esityksestä täysillä. Ihmettelin tosin Kempin rooliasua ensimmäisellä puoliajalla, muilla kun oli ryöväreille soveltuvat asut mutta Kempillä oli kirkkaanvihreät housut ja valkoinen, osittain kuviollinen tunika. No, tämä on tätä minun nipotustani.

Matiaksen ryövärijoukko oli hilpeä kavalkadi hauskoja veikkoja, ja erityisesti Kalju-Pietu oli täsmälleen itsensä näköinen. Matias oli pikkumainen ja draamallisuuteen taipuva, kuten olla pitääkin, ja Loviisa ihana järjen ääni muuten kaoottisessa joukossa. Borgan joukot olivat luonnollisesti punatukkaisia. Ja Borgista tulikin mieleeni, että Birkiä esittänyt Ylermi Rajamaa yllätti minut todella positiivisesti ja oli mahtava!

Ronjan toteutus oli muutenkin oivaltava. Ajattarat olivat pelottavia kuten kuuluukin, samoin männiäiset. Suosikkejani olivat, tietysti, ihanat "miks hää vai sillai tekkee?"-kakkiaiset neuloksineen ja virneineen. Kakkiaisilla on aina erityinen paikka sydämessäni, sillä kakkiainen on yksi ensimmäisiä teatteriroolejani sillä esitimme Ronjan aikoinaan muistaakseni toisella luokalla kevätnäytelmänä. Ja olivathan siellä hevosetkin, ihanat Peto ja Roisto, hilpeästi toteutettuina.

Muutamia pikku juttuja lukuunottamatta Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär oli siis hienosti ja kirjalle uskollisena valmistettu teatteriesitys, joka sopii sekä lapsille että aikuisille (kuten Lindgrenin tarinat nyt yleensäkin). Toki uskollisuus teki esityksestä etenkin lapsikatsojille varmaan melko pitkän (2 h 45 min), mutta kokonaisuus toimi ja Ronjan tarina kulki upeana alusta loppuun.

Ryhmäteatterin sivuilta:


Esityksen ohjaa uuden polven teatterintekijä Akse Pettersson. Rooleissa nähdään joukko nuoria ammattilaisia. Ronjana säteilee Rosanna Kemppi ja Birkinä nähdään Ylermi Rajamaa. Muissa rooleissa esiintyvät Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.


Ensi-ilta 16.6.2011 Suomenlinnan kesäteatterissa, Hyvän Omantunnon linnakkeessa.

Ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen
Lavastussunnittelu Janne Siltavuori
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen
Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Esitykset jatkuvat 27.8. saakka Suomenlinnassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon kauniina ja ainutlaatuisena luontokohteena.

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille. 

Katsomo on katettu. Saaressa kelpaa vain käteinen.

Meno Suomenlinnaan (kuljetukset Suomenlinnaan eivät kuulu lipun hintaan):
JT-Linen vesibusseilla Kauppatorin Kolera-altaalta Tykistölahteen (noin 5 min kävelymatka)
tai HKL:n lautoilla Kauppatorilta (noin 15 min kävelymatka).

***

Jos on juodakseen torikahvit Kauppatorilla, on ne juotava Toripojilla. Paras palvelu, hyvää kahvia, tuoreet lihikset ja possut. Nam.

Give peas a chance.

Sain kukan. Nimeksi tuli Pasi-Anselmi.

Kissankelloja kallionhalkemassa.

Upean päivän päätös Matinkylän rannan laiturilla sateenkaarineen ja sitä seuranneine monsuunisateineen. Tänä lauantaina tapahtui kaikenlaista ihmeellistä ja elämäämullistavaa. ♥  

Benoît Sokal: Ankardo x 4

Mies pyysi jokin aika sitten tuomaan kirjastosta Ankardo-sarjakuvia, ja minähän toin. Toki sitten minutkin patistettiin ne lukemaan, ja tässä ollaan.

Tarkastaja Ankardo on perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivä; hän käyttää pitkää beigeä trenssiä, polttaa ja juo liikaa alkoholia. Naisseikkailujakin löytyy. Luonnollisesti Ankardo on myös äärimmäisen taitava ratkaisemaan rikoksia. Usein hän saapuu poliisiystävänsä Garennin avuksi, joka on jokseenkin höynähtänyt ja meluisa jänishahmoinen tyyppi. Ilmeisesti kuitenkin ihan suhteellisen pätevä työssään.

Luettavakseni päätyivät albumit Pedon varjo (Jalava 2007; L’ombre de la bête, 2003), Porvarisnaisen hillitön charmi. (Jalava, 2008; Une bourgeoise fatale, 2008), Kasvoton nainen (Jalava, 2009; Une fille sans visage, 2009) ja Tuhkien taival (Jalava, 2010; Le Voyage des cendres, 2010). Edelliset on toteutuettu yhteistyössä Pascal Regnauldin kanssa ja ne on suomentanut Juhani Tolvanen. Vaikka kyseessä olivatkin neljä viimeisintä Ankardo-albumia, olivat ne tarinoiltaan sen verran itsenäisiä että perässä pysyi kyllä aivan mainiosti. Yhteensä Ankardo-albumeita on julkaistu suomeksi kahdeksantoista kappaletta.


Suosikkini oli ehkä Porvarisnaisen hillitön charmi tai Kasvoton nainen, joista ensimmäisessä vakoiltiin presidenttiehdokkaan vaimoa ja etsittiin sarjamurhaajaa ja jälkimmäisessä perehdyttiin hieman ihmiskauppaan ja rappeutuneiseen ylimystöön. Myös Pedon varjo oli hyvä, vaikka karmeutensa takia tuntuu hieman pahalta sanoa sitä hyväksi. Tuhkien taival oli edellisten jälkeen hienoinen pettymys, mutta kyllä senkin sai luettua näppärästi loppuun asti.


Sokalin tussijälki on minun makuuni ja sarjakuvat ovat todella laadukkaasti piirrettyjä. Olo kuin hieman vinksahtaneessa Ankkalinnassa, sillä hahmot ovat muun muassa erilaisia lintuja, jäniksiä ja koiria. Ainakin näissä viimeisissä kirjoissa asusteltiin jossain Ankardon maailman ja meidän maailmamme hybridimuodossa, sillä ainakin Tuhkien taipaleessa matkusteltiin Belgiassa. (viereinen kuva albumista Amerzonia)


Ankardojen huumori on kuivakkaa, mikä sopii luonnollisesti yksityisetsivälle kuin nenä, tai nokka, päähän. Hauskoja nämä sarjakuvat eivät kuitenkaan ole. En muista mistä mies luki minulle seuraavankaltaisen arvion, mutta lainaan sitä nyt tässä kuitenkin; Ankardoja on hyvä lukea silloin, kun haluaa muistaa että jossain on aina joku jolla menee huonommin kuin sinulla. Onnellisia loppuja on siis turha toivoa, ja ilmeisesti sarjan aikaisemmat albumit ovat vielä synkempiä.


Synkkyydestään huolimatta Ankardot olivat, paremman sanan puutteessa, mukavaa luettavaa. Albumit ovat sopivan ohuita, noin 50 sivua, joten niitä ehtii lukea useammankin putkeen (itse taisin lukea kaksi albumia per ilta). Ja tämän perusteella lainannen jossain vaiheessa loputkin albumit, mutta niiden jälkeen tulee kyllä kaipaamaan jotain huomattavan paljon iloisempaa luettavaa.

Mieleltään upeita naisia

Ruusukahvia ja suklaakakkua mansikoilla Tertin kartanon lounaspöydässä.

Viime vuoden joulukuussa julkaistiin Saran kirjat-blogissa seuraavanlainen haaste:
Kuukausi sitten pyöri kirjablogeissa 100:n kirjan listoja kirjoista, jotka olisi luettava ennen kuolemaansa. Minä pistin merkille, että kirjat olivat hyvin vahvasti sidottu miessukupuoleen ja suurin osa oli mieskirjailijoiden kirjoittamia. Keskisuomalaisen ja BBC:n listalla naisten kirjoittamia kirjoja oli noin parisenkymmentä 100:sta. Senpä takia aloin miettimään omaa 100:n naiskirjailijan kirjoittamaa vaikuttavaa kirjaa ja tehtävä osoittautui aika haastavaksi. Olen listannut kirjoja, joita olen lukenut tai, jotka pitäisi lukea. (..)  Nyt haastan muita kirjabloggareita ensi vuonna tekemään omat 100:n kirjan listanne vaikuttavista naisten kirjoittamista kirjoista, jotka tulisi lukea ennen kuolemaansa.


Viime kuussa näpyttelin listaa rakkaista mieskirjailijoistani ja pohdin sitä tehdessäni, että pitäähän tasapuolisuuden nimissä lista tehdä myös naisista. Moni kirjabloggari valitteli mieslistaa tehdessään, että naiskirjailijalistan tekeminen oli helpompaa. Minulle taisi käydä toisinpäin, sillä kun mieslistalleni sain juuri ja juuri koottua 50 kirjailijaa ja tärkeää kirjaa, sain naislistalleni "vain" seuraavat 34 hurmaavaa:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Simone Berteaut: Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt!
Maeve Binchy: Illallistarinoita
Tracy Chevalier: Nainen ja yksisarvinen
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia
Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna
Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossain
Joanne Harris: Kesäviiniä
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja
Laura Honkasalo: Kun metsästä tuli syöjätär
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Tove Jansson: Muumipapan muistelmat
Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Katharine Kerr: Deverryn taru
Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina
Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
Rakel Liehu: Helene
Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
Katarine Mazetti: Herttasotilas
Stephenie Meyer: The host
L.M.Montgomery: Runotytöt ja Annat
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Jennifer Rardin: Jaz Parks-sarja
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
J.K.Rowling: Harry Potterit
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Marjane Satrapi: Persepolis
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Edith Södergran: Runot
Kathleen Tessaro: Eleganssi
Diana Wynne Jones: Aarnikotkan vuosi
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Tein samalla tavalla kuin miesten kohdalla ja lihavoin listasta minulle tällä hetkellä tärkeältä tuntuvat kirjat.

Tulipahan sitten todistettua itselleen, että kyllä minä taidan olla enemmän miesten teoksia lukeva. Ainakin tässä vaiheessa elämää. Suurin osa lempikirjailijoistanikin on miehiä, mikä selittänee tätä "ongelmaani". Toisaalta, mikäs sen hienompaa kuin ajatella että minulla on vielä vaikka kuinka monta naiskirjailijaa, jonka tuotantoon voin tutustua!

Naisia, joihin tutustumista odotan mielenkiinnolla
Monika Fagerholm
Helen Moster

Lisäehdotuksia otetaan myös mielihyvin vastaan. 

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Alunperin tartuin Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia (2009, Johnny Kniga; Let's Spend the Night Together - Backstage Secrets of Rock Muses and Supergroupies, 2007) -teokseen pelkästään siksi, että olin erehtynyt ottamaan reissulle mukaan vain yhden kirjan, ja tämä oli miehelläni mukana. Jo intron aikana minut oli kuitenkin imaistu (no pun intended) täysin sisälle bändäreiden mielenkiintoiseen maailmaan.

Musiikki saa rockmuusan ajatuksissa uuden merkityksen. Hän on ollut lähellä bändiä eikä kukaan voi viedä hänen kokemuksiaan. Vietettyään erityisiä hetkiä maailmaa järisyttävän miehen seurassa muusan suosikkikappale ei tule enää koskaan kuulostamaan samalta.

Kirjassaan Des Barres kertoo kahdenkymmenenneljän bändärin tarinan, jotka ovat vaikuttaneet musiikkibisneksessä 60-luvulta viime vuosiin. Tarkoituksena on kiillottaa sanan bändäri merkitystä, sillä näille kahdellekymmenellekolmelle naiselle ja yhdelle miehelle motiivi tekosiinsa oli nimenomaan musiikki, ei seksi. Toki läheisyys ja seksuaalisuus olivat lähes poikkeuksetta osa bändärielämystä, mutta harvemmin se oli itse tarkoitus. Todellisilta romansseilta ja sydänsuruiltakaan ei päästy välttymään. Des Barres kertoo introssa ajattelevansa Magdalan Mariaa ensimmäisenä bändärinä, sillä tiettyjen lähteiden mukaan sitä Maria nimenomaan oli; luovan neron palvova ihailija.

Olen sitä mieltä, että jossakin kohtaa sana häpäistiin. Sen ei ollut tarkoitus ilmaista pahoja asioita. Ennen vanhaan bändärit olivat bändin tyttöystäviä. He olivat tyylikkäitä ja hienostuneita. Nyt bändäri-sanasta tulevat mieleen huorat ja stripparit. Rockin suurina aikoina bändäreitä olivat Pattie Harrison, Marianne Faithfull, Linda McCartney, Anita Pallenberg. He eivät ottaneet suihin takahuoneeseen päästääkseen - emmekä niin tehneet mikään!
Lori Lightning


Des Barresin esittelemä bändärikokoelma on upea joukko ihmisiä, ihan tavallisia sellaisia. Vain muutama heistä on tehnyt mallintöitä tai vastaavaa elääkseen (mm. Tura Santana ja Cassandra Peterson). Suurimmaksi osaksi nämä rohkeat ja itsepäiset bändärit ovat ihan "tavallisen" näköisiä ihmisiä, joilla vain on ollut tarpeeksi asennetta tehdä sitä, mitä he ovat itse halunneet tehdä; seurata idoleitaan ja päästä heidän lähelleen, musiikin vuoksi. Kun esimerkiksi katson Cynthia Plaster Casterin kuvaa en voi kuin ihmetellä, mistä tuo nainen on repinyt sen itsevarmuuden toteuttaakseen hullua taidettaan.

Let's Spend the Night Togetheria olisi helppo luonnehtia "rohkeaksi" tai "härskiksi" paljastuskirjaksi. Toki välillä mennään vällyjen väliin myös hyvin yksityiskohtaisesti, mutta pääfokus on silti bändäreiden elämässä. Sintä, miten he pääsivät arvostettuun asemaansa, mistä heidän suuri rakkautensa musiikkiin alkoi ja kuinka he ovat jatkaneet elämäänsä.

On oma taitonsa olla todellinen bändäri eikä siihen pysty kuka tahansa. Seksi on toki tärkeä osa bändärikokemuksia, mutta se on vain yksi näkökulma ilmiöön. Todellinen bändäri kokee voimakasta yhteyttä ja ymmärrystä niin musiikkiin kuin niihin ulottuvuuksiin, joissa muusikot esiintyessään ovat. Rock and roll on rituaali ja bändärit sen ylipapittaria.. Olisiko loppujen lopuksi olemassa keikkoja, jos kukaan ei niitä kuuntelisi?
Lexa Vonn

Osa elämäntarinoista vilisee hulluja huumetrippejä ja jatkuvaa juopottelua. Itsemurhayrityksiltäkään ei säästytä. Silti kaikki kertovat tarinansa avoimesti ja intoa puhkuen; ajat nyt olivat sellaiset ja heillä oli hauskaa. Nykyään moni on asettunut elämään suhteellisen normaalia perhe-elämää, usein jonkun muusikon kainalossa, mutta osa jatkaa riemukasta elämää yhä edelleen. Kaikesta rellestämisestä huolimatta kirja ei herättänyt minussa minkäänlaista paheksuntaa (lukuunottamatta tuhahtelua muutamille huonotapaisille muusikoille), sillä kirjan bändäreitä ei oltu pakotettu mihinkään ja he vaikuttavat aidon ylpeiltä ja onnellisilta elämästään elämästä.

Nyt, raitistuneena, minä arvostan noita muistoja, mutta kun ostan konserttilipun, en tahdo olla siellä halvatun yleisön joukossa paikallani! Tahdon aivan eteen, aivan lähelle, tahdon tuntea sen. Menin kymmenisen vuotta sitten yksikseni Aerosmithin konserttiin. Katselin keikkaa ja roudari tuli antamaan minulle takahuonepassin ja sanoi: ´Tule sinne keikan jälkeen!´ ´Voi hyvä Luoja´, ajattelin, 'olen miltei 40 ja minussa on vieläkin sitä jotakin'.
Gayle O'Connor

Bändärikronikka on jaettu lukuihin bändäreittäin. Des Barres on käynyt haastattelemassa kaikkia näitä kirjassa esiteltyjä henkilöitä ja jokaisen persoona saadaan tekstissä esille. Ihailua kanssasiskoja ja -veljeä kohtaan ei peitellä, vaan se heitetään ilmoille ja kohtaukset ovat poikkeuksetta hurmaavan aitoja ja hilpeitä. Osa haastatteluista on laitettu kirjaan litteroituna, mutta suurin osa on kirjoitettu auki.

Hilpeimpiä kertomuksia Let's Spend the Night Togetherissa ovat paljastukset erilaisista jipoista, joilla päästä backstagelle sekä pienet tiedonmuruset eri muusikoista. Bob Dylan ansaitsee minulta aina vain enemmän kunnioitusta, David Bowie ei kuulemma ollut lainkaan hassumpi lakanoissa ja Elvis Presley tiettävästi oppi kansaakiihottavat lanneliikkeensä burleskitanssija Tura Santanalta.

Kokonaisuutena Let's Spend the Night Together on yli 400 sivun tuhti lukupaketti erilaisesta ja itsevarmasti elämäntyylistä. Aion ehdottomasti lukea Pamela Des Barresin ja kollegoiden muitakin kirjoja, mutta harkitsen kyllä alkukieleen siirtymistä. Teos oli varsin hyvin käännetty ottaen huomioon, että suurin osa siitä on dialogia, mutta luulen että joissakin kohdissa englanti olisi yksinkertaisesti toiminut paremmin.

Let's Spend the Night Togetherin jälkeen minäkin haluan käyttää itsestäni sanaa bändäri. No, ehkä en ole niin menevä kuin kirjan upeat villikkonaiset, mutta bändäri se on spesifinenkin bändäri. Sillä harva tunne peittoaa sitä, kun olen avomieheni bändin keikalla, ja hän katsoo lavalta juuri minua. Ja onhan se upeaa lähteä kotiin solistin kanssa!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Nähtyäni Järjellä ja tunteella-blogissa tämän tekstin, tiesin, että minun on aika tarttua Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviin (Atena, 2010). Yhtään arviota en ollut kirjasta vielä lukenut. Sattumoisin kirja oli lähikirjastossani hyllyssä, joten juoksin samantien hakemaan sen ja otin matkalukemiseksi viikonlopun Nilsiän reissulle.

Enpä tiennyt perjantaina kirjan avatessani minne jouduin. Voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä kirja sai minut tuntemaan itseni röyhkeän tungettelevaksi ja suunnattoman murheelliseksi. Samalla se sai minut rakastumaan suinpäin, tulisesti.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita, mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat. 

Kustantaja Olli Suomisella tuntuisi olevan elämä mallillaan. Keski-ikäisellä Suomisella on omakotitalo, opettajavaimo Aino ja Lauri-poika sekä Kirjatornin kustantamo, joka sekin menestyy varsin hyvin. Elämään tuo jännitystä lähinnä viikottainen elokuvakerho sekä mystisesti katoilevat sateenvarjot.

Sitten Olli saa vaimoltaan hääpäivälahjaksi Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ja kaikki kääntyy ympäri. Facebookin kautta Ollille taas tutuksi tuleva Kerttu paljastuu kadonneeksi nuoruudenrakkaudeksi ja hän haluaa, että Kirjatorni kustantaa hänen seuraavan kirjansa, Maagisen kaupunkioppaan Jyväskylästä. Mikään ei luonnollisesti ole enää ennallaan, ja tästä lukija pääsee mukaan elämää suurempaan, tai ehkä juuri yhden täyden elämän kokoiseen tarinaan.

Harjukaupungin salakäytävät aivan kuhisee mystisiä merkityksellisyys- eli M-hiukkasia. Niitä on ympärillämme, jos ne vain huomaa. Ja niillä voi täyttää omaa elämäänsä, jos hallitsee sen taidon. Todellisuuden raja hämärtyy ja värit piirtyvät yhtäkkiä selkeämmin. Tässä ja nyt on vain päärynämekkoinen tyttö, katoilevat sateenvarjot, luotaantyöntävät ja pelottavat salakäytävät ja menneisyyden haamut. Mukaan heitetään vielä suurta rakkautta, kaipuuta, himoa ja pelkoa.

Kuten kaikki elokuvallinen toiminta, myös suudelman varastaminen vaatii rytmi- ja tilannetajua ja kykyä vaikuttaa tunnelmaan niin että kaikki tilanteen osatekijät osoittavat tienviittojen lailla kohti suudelmaa. Lienee sanomattakin selvää, että maagisten paikkojen M-hiukkassäteily edesauttaa uhkayrityksen onnistumista kaikissa tapauksissa vähentämällä osapuolten hidasta jatkumohakuisuutta.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas


Yksi syy, miksi rakastin Harjukaupungin salakäytäviä niin paljon on se, että Jääskeläisen kirjoitustyyli toi mieleeni tähänastisen elämäni suurimman kirjailijarakkauden, Jonathan Carrollin. Molempien hienovaraisessa ja silti suorasukaisessa kielessä on jotain taianomaista. Kumpikin kirjailija on myös saanut minut suuttumaan, rakastumaan, suremaan ja jäämään täysin tarinan lumoihin.

Jääskeläinen on myös järjestänyt lukijoille aikamoisen yllätyksen. Hämmentävän, ehkä jopa poikkeuksellisen. Jääköön se kunkin itse löydettäväksi.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä. Salakäytävät jäivät elämään omaa elämäänsä minun sisääni, eivätkä tahdo tulla ulos. Jääkööt siis sinne asumaan, päärynöineen kaikkineen. Harjukaupungin salakäytävät on ehdottomasti tämän vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia minulle. Siispä lisää Jääskeläistä, kiitos. Lumikko ja yhdeksän muuta minulla on jo lukemattomana kirjahyllyssä.

Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwokin esikoisteoksesta Käännöksiä (Bazar, 2011; Girl in Translation 2010) kohistiin jokin aina sitten useammassakin blogissa ja nyt on sitten minun vuoroni. Innostuin arvioista niin paljon, että olihan tämä saatava käsiin mahdollisimman pian.

Äiti kumarsi painamaan otsansa omaani vasten. Hän sai puristettua huulilleen hymyn, mutta hänen katseensa oli kiivas. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Sinä ja minä, emo ja poikanen." Me kaksi olemme perhe.


11-vuotias Kimberly, a-Kim, muuttaa äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin paremman tulevaisuuden toivossa. Vastassa on Paula-täti, joka on mennyt aikoinaan amerikankiinalaisen miehen kanssa naimisiin ja on nyt osavastuussa vaatetehtaan hoidosta. Paula lupaa auttaa siskoaan ja hankkii kaksikolle sekä asunnon että äidille työn tehtaassa.

Amerikkalaista unelmaa ei kuitenkaan näy saati kuulu. Asunto on vetoinen ja torakoita vilisevä luukku, ja työ tehtaassa on raskasta varsinkin kun osa palkasta menee velkojen maksuun Paula-tädille. Kaikki saadut varat lasketaan hameissa, ja ostoksia säädellään tarkkaan. Lelujen hankintaa ei voi toivoakaan, sillä yksi sellainen voisi maksaa jopa 2000 hametta.

Englannin kielikään ei oikein suju; Kimberly osaa kieltä vain vähän ja äiti tuskin sitäkään. Ainoana toivonkipinänä on Kimberlyn koulumenestys, joka voisi taata heille paremman tulevaisuuden. Ja senhän voi paljastaa, koska se kirjassakin kerrotaan heti ensimmäisellä sivulla, että menestyyhän Kimberly siitä huolimatta että englannin kielen opettelu sujuu hitaasti ja lähes kaikki vapaa-aika kuluu työskennellessä äidin apuna tehtaassa.

Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää kurjuutta; jäljellä on vielä äidin viulu, jota hän ehtii soittaa sunnuntaisin, kahden naisen kuolematon tahto, tehtaassa työskentelevä näppärä Matt ja koulusta löytynyt ystävä, valkoinen Annette joka ottaa Kimberlyn siipiensä suojaan.

Minä otin tilan, jota äiti ei pystynyt täyttämään ulkomaalaisuutensa vuoksi. Hän ei ollut oppinut enempää englantia, joten Chinatownin ulkopuolella minä hoidin kaikki puhumista ja kirjoittamista vaativat tehtävät.

Kimberlyn ja hänen äitinsä kamppailua uudessa maassa on välillä raastavaa lukea. Kielimuuri ja pientenkin arkiasioiden hoitaminen on vaikeaa. Olin ilahtunut kirjan tavasta käsitellä ymmärrysongelmaa; Kimberly osaa kyllä tavalliset sanat, mutta hänen korvissaan pistokoe muuttuu pistoolikokeeksi ja täysimääräinen täysimärkäiseksi. Toisinaan erot sanoissa ovat niin mitättömiä, että niitä voisi luulla oikolukuvirheiksi ja se kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten samankuuloiset sanat voivat kieltä osaamattomalla puuroutua ja mennä sekaisin. Kirjan englanninkielinen nimi Girl in Translation on tähän viitaten äärimmäisen osuva.

Hienoa oli myös kiinalaisten sanontojen vilinä dialogeissa, ja onneksi ne oli aina myös selitetty. Enpä olisi tiennyt, että silmien punastuminen tarkoittaa kateutta tai että bambunverso tarkoittaa vieraassa maassa kasvanutta kiinalaislasta. Lähes tuntemattomaan kulttuuriin tehty sukellus oli tehty miellyttäväksi, ja minäkin rauhoituin Kimberlyn ja hänen äitinsä buddhalaisrituaalien keskellä.

Minä myös kipuilin Kimberlyn kanssa, sillä lähtökohtiemme luonnollisista eroista tietyt tunteet ovat samoja. Koulussa pärjäämisen paine ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ovat tuttuja tunnetiloja varmasti muillekin, ja se auttoi eläytymään Kimberlyn osaan.

Hieman mielestäni höttöistä loppua lukuun ottamatta Käännöksiä on hieno ja eheä esikoinen. Vaikka välillä tuntuu, kuin katsoisi Hollywood-valmisteista elokuvaa, voi sen antaa Kwokille anteeksi, sillä aiheiden käsittely ja todellisentuntuiset tunteet ja dialogi kuljettavat tarinaa hyvin eteenpäin.


Tästä ovat kirjoittaneet lisäkseni myös ainakin Hanna, Katja ja Susa.

Tiistainen Top10-haaste

Sain tänään hurmaavalta Saralta P.S.Rakastan kirjoja-blogista kivan top10-haasteen. Alunperin haaste käsitteli top10-kosmetiikkatuotteita, mutta Sara muutti sen kirjablogimuotoon näin: haastan teidät miettimään elämänne Top 10-kirjalistaa!

Kuten Sarallakin, kyseessä on nyt nimenomaan tämän päivän listani, sillä elämän tärkeisiin kirjoihin toki vaikuttavat mieliala, vuodenaika ja niin pois päin. Tässä siis satunnaisessa järjestyksessä minun elämäni kirjat top10:


1. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
2. Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
3. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
4. Jonathan Carroll: Sleeping in Flame
5. Paolo Coelho: Yksitoista minuuttia
6. Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
7. John Grogan: Marley ja minä
8. Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär
9. J.K.Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
10. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin


Ja jottei haasteen alkuperäinen ajatus aivan unohtuisi, sanottakoon nyt että lempikosmetikkaani ovat Tigin Superstar-shampoo, MaryKayn Medium Coverage-peitevoide, voittamaton Kanebon 38°-ripsiväri ja Lumenen Natural-huulipuna.


Edelleen Saran mallin mukaisesti haastan tähän viisi kirjabloggia: Kirjainten virrassa, Sinisen Linnan kirjasto, Vielä yksi rivi,  Erjan lukupäiväkirja ja K-blogi - koko lailla kirjallisesti.


Tässä vielä aurinkoiset terveiset viime viikonlopun Pride-kulkueesta, rakkautta on ilmassa!

Paul Auster: New York-trilogia

Kirjastosta tarttui herätelainana mukaan kätevästi mukana kulkeva pokkariversio Paul Austerin New York-trilogiasta (The New York Trilogy), joka takakannen kirjailijaesittelyn mukaan nosti Austerin kirjalliseen kuuluisuuteen. Alla on eritelty kaikki teoksen kolme kirjaa ja niiden perään on laitettu alkuperäiset suomennosvuodet vaikka pokkari onkin vuodelta 2010.

Kirjoitin jokaisen osan pohdintani heti sen luettuani, ja siksi teksti on ehkä vähän katkonainen. Silti parempi näin, sillä en olisi varmaan enää osannut kirjoittaa Lasikaupungista heti Lukitun huoneen jälkeen.


Ja mitä Quinniin tulee, ei meidän tarvitse viipyä hänessä pitkään. Ei ole lainkaan tärkeää kuka hän oli, mistä tuli ja mitä teki. 


Lasikaupunki (Tammi, 1988; City of Glass 1985) kertoo Daniel Quinnistä, epäonnistuneesta runoilijasta joka nykyään kirjoittaa keskinkertaisia dekkareita salanimellä. Quinnin elämä heittää kuperkeikan, kun hän saa puhelinsoiton jossa kysytään Paul Austeria, yksitysetsivää. Huvin vuoksi Quinn päättää ryhtyä Austeriksi, ja hänet palkataan suojelemaan Peter Stillmania kummalliselta isältään, joka vapautuu pian vankilasta.

En ole ihan varma, mitä mieltä olen Lasikaupungista. Toisaalta se on Austerin hienolla tyylillä kirjoitettu ja kohta, jossa Quinn menee tapaamaan oikeaa Paul Austeria on mieltä kutkuttava. Toisaalta se vaikutti jotenkin keskeneräiseltä, enkä itse ainakaan ollut tyytyväinen loppuun.

Hän pohtii, että ehkä hänen Blackista keksimänsä tarinat pitäisi totuuden nimessä sisällyttää viikkoraporttiin. Kuvitelmista saisi ainakin jonkinlaisen käsityksen tapahtumista, kun muuta kerrottavaa on niin vähän. Blue järkiintyy kuitenkin heti tajutessaan, ettei niillä ole mitään tekemistä Blackin kanssa. Eihän tämä ole minun elämäntarinani, hän ajattelee. Minun pitää kirjoittaa hänestä eikä itsestäni.

Aaveita (Tammi, 1988; Ghosts 1986) alkaa 3. helmikuuta 1947, joka on muuten itse Paul Austerin syntymäpäivä. Tarina lähtee liikkeelle lupaavasti. Yksityisetsivä Blue saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White; on tarkkailtava miestä nimeltä Black, ja lähetettävä tämän tekemisistä viikkoraportit. Black vain ei tunnu tekevän mitään kiinnostavaa, ja pian Blue alkaa tavoisten poiketen tekemään omia hypoteeseja siitä, mitä tapahtuu.

Kuten Lasikaupungissa myös Aaveissa paneudutaan omaan identiteettiin ja siihen, miten toisen ihmisen elämän seuraaminen, käytännössä sen eläminen, vaikuttaa omaan persoonaan. Aaveita miellytti minua enemmän kuin Lasikaupunki, mutten vieläkään ole oikein vakuuttunut.

En aio tässä mennä yksityiskohtiin. Kaikkihan nykyään tuntevat Fanshawen tuotannon. Sitä on luettu ja käsitelty, siitä on kirjoitettu artikkeleita ja tutkielmia, siitä on tullut yhteisomaisuutta. Jos jotain nyt pitää sanoa, niin se että kesti vain pari tuntia kun jo tajusin tunteeni toisarvoisiksi. Rakkaus sanoihin, panostus kirjoittamiseen ja usko kirjojen voimaan hautaa alleen kaiken muun, ja sen rinnalla ihmiselämä on mitätöntä.

Lukittu huone (Tammi, 1989; The Locked Room 1986) saattoi hyvinkin pelastaa tämän trilogian, ainakin minulle. Siinä nimeämätön kirjailija saa eräänä päivänä soiton kauniilta Sophie Fanshawelta, lapsuudenystävänsä vaimolta. Herra Fanshawe on kadonnut mystisesti, ehkä kuollut, ja on viimeisenä toiveenaan pyytänyt Sophieta luovuttamaan julkaisematta jääneen kirjallisen tuotantonsa kirjailijamme haltuun.

Kirjailija ja Sophie ystävystävät, rakastuvat. Fanshawen kirjan julkaistaan ja kirjailija aloittaa Fanshawen elämänkerran kirjoittamisen. Avoimia johtolankoja on loputtomasti, kukaan ei tunnu tietävän erikoisesta Fanshawesta oikein mitään ja epäselvää on sekin, onko Fanshawe jopa elossa. Kirjailija ei ole edes aivan varma, haluaisiko hän Fanshawen olevan elossa vai kuollut.

Lukittu huone niputtaa New York-trilogian jollain tavalla kasaan. Tapaamme tuttuja henkilöitä, kuten Lasikaupungista tutun Quinnin, Henry Dark ja Peter Stillmankin mainitaan, tavallaan myös mm. Black ja Blue. Annetaan myös ymmärtää, että kirjailijamme olisi kirjoittanut itse Lasikaupungin ja Aaveita, mikäli ymmärsin oikein.

Mielestäni Lukittu huone oli trilogian osista ehjin, ja se muistutti minua hieman Jonathan Carrollin Naurujen maasta (jonka Satu sattumoisin juuri arvioi). Se ei myöskään turhauttanut minua edeltäjiensä tavalla ja teki oloni paremmaksi siitä, että kulutin tämän viikon Austerin parissa.

En välttämättä ymmärrä, miksi juuri tämä teos on nostanut Austerin esille sillä juonellisesti se ei missään tapauksessa ollut suosikkini Austerin töistä. Kirjoitustyyli on kuitenkin sitä tuttua ja taitavaa, jollain tavalla vähän maanista ja erikoista. Enkä tiedä mitä olisin ajatellut, jos olisin lukenut vaikka vain Lasikaupungin. Triona nämä kuitenkin toimivat ihan näppärästi.