Emily St. John Mandel: Station Eleven

Olin viime viikolla Rautatieaseman Pocketshopissa ostamassa kirjoja aivan muuhun tarkoitukseen kuin itselleni. Kirjahimo kuitenkin voitti, ja pyysin henkilökuntaa suosittelemaan minulle jotakin englanninkielistä teosta. Vastaukseksi annettiin Emily St. John Mandelin teos Station Eleven (2014). Enpä arvannut, että suositus voisi mennä niin nappiin.

Maailma on romahtanut parikymmentä vuotta sitten katastrofaalisesti levinneen viruksen myötä. Yhteiskunnan toiminnot ovat keskeytyneet aikoja sitten, öljyä ei ole eikä sähköverkko toimi. Pohjois-Amerikan alueella ihmiset vaeltavat paikasta toiseen, kuten Kirsten ja kiertävä näyttelijäseurue Travelling Symphony, tai asettuvat aloilleen kaupunkien raunioihin yrittäen pärjätä parhaansa mukaan. Kaikki kuitenkin alkaa ennen viruksen saapumista Torontossa, jossa kuuluisa näyttelijä Arthur Leander kuolee traagisesti lavalle esittäessään Shakespearen Kuningas Learia.

Dystooppisesta luonteestaan huolimatta Station Eleven on tavattoman kaunis kirja. St. John Mandelin kirjoitustyylissä on jotain, joka muistuttaa minua suosikistani Jonathan Carrollista. Siinä on jotain hyvin ihon alle menevää, koskettavaa, mutta toisaalta myös yksinkertaisuutta joka pitää teoksen läsnäolevana ja jalat maassa. Rakastin teoksen maailmaa, pienistä palasista vähitellen rakentuvaa kokonaisjuonta, Dr. Eleven -sarjakuvaa (jonka haluaisin lukea, jos se vain olisi mahdollista), Shakespearea, hiekkapölyä, paparazzeja, tyhjyyttä ja ihmisten välistä ystävyyttä.

Jos ei muuta, niin tämä teos muuttaa samantien siihen rakkaiden kirjojen hyllyyn. Pokkari on jo nyt reunoiltaan rispaantunut, kun sitä piti kuljettaa milloin missäkin kassissa, mutta se on sitä myötä sitäkin rakkaampi.

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Picador, 2014. 339 s.
Kansi: Nathan Burton