kujerruksia

Pauliina Susi : Ruuhkavuosi

2012-03-05T08:00:00.003+02:00

Vuoden pääprojektit (nimeä kolme):
1. Gradu ja ura (tee!)
2. Talo (rakenna!)
3. Vauva (synnytä!)

Omat tämän vuoteni pääprojektit lienevät sitten gradu (tee!), työ (hanki!) ja talo (muuta, ei onneksi sentään rakenna!). Samaistuminen oli siis välitön, kun aloitin lukemaan Pauliina Suden Ruuhkavuotta (Tammi, 2005).

Minna. Se on kaikki sinusta itsestäsi kiinni. Sinä onnistut. Don't worry. Just do it.
Minä teen sen. Minä pystyn siihen. Pitää vain olla tehokkaampi, tarmokkaampi. Vatvoa vähemmän, tehdä enemmän. Nukkua enemmän, syödä terveellisemmin. Juoda enemmän kahvia.

Minna Mäkinen on 30, nyt on aika laittaa elämä kuntoon. Saman vuoden aikana on tarkoitus saada sosiaalipsykologian gradu valmiiksi, aloittaa työura, synnyttää vauva ja rakentaa Harri-miehen kanssa talo Pornaisiin. Apuna on kalenteri, jonka kannessa lukee Don't worry, lisätyönä Rakkauden valtakunta -kioskikirjallisuuden kääntäminen ja toki niitä sosiaalisia suhteitakin pitäisi Karoliinaan Kaisaan Sariin hoitaa. Vaan eipä ole ihan helppoa suorittaa kaikkea, vaikka tarmoa onkin ensi alkuun kuin pienessä kylässä.

Ensin liika stressi meinaa käynnistää synnytyksen etuajassa, myöhemmin sitten alkaakin putkiremontti kerrostalossa ja on pakko muuttaa asuntovaunuun mutaisen tontin laidalle. On muskari, vauvauinti, timpurin käynnit, painajaiset, gradu, puklut ja valmisruoat. Että huhhei vaan.

Takakannessa on pätkä Savon Sanomien arviosta: Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys siitä, kuinka lapsi voi myllertää äitinsä ja muun maailman jopa ennen syntymäänsä. Ja tämän perusteella minä sitten odotin jotain humoristista. No eipä ollut hysteerisen hauska minusta, anteeksi vaan. Tunnistan tästä kyllä absurdia huumoria, mutta eipä tämä kauheasti naurattanut. Tiedän nimittäin itse miten kauheaa on olla pitäisipitäisipitäisideadlinekalenteripitäisi -koukussa. Siis ihan oikeasti tiedän. Ja tämä kirja kuvaa sitä todella hyvin. Mutta ehkä tämä herra Savon Sanomain arvostelijan mukaan oli hauska, hänen miehisestä näkökulmastaan (ja anteeksi nyt tämä purkaus, totta kai tätä voi lukea monesta näkökulmasta).

Edellinen jupinani ei kuitenkaan tarkoita, ettei Suden esikoinen olisi ollut hyvä. Minä nimittäin pidin tästä kirjasta todella paljon. Tai en nyt voi sanoa nauttineeni sen lukemisesta, mutta se on mielestäni hyvä kirja. Erittäin osuva kuvaus siitä, mitä voi tapahtua jos onnistuu humpsahtamaan siihen kaivoon, jossa läsnä on vain päänsisällä kettuileva coachaaja-kalenteri, kiire ja oma pää eikä sieltä osaa enää nähdä ulkomaailmaan. Ja silloin ihminen muuttuu, eikä se ole kaunista katseltavaa.

Mistä voin sanoa pitäväni on Suden kirjoitustyyli. Se etenee hyvään tahtiin ja siinä käytetään mielestäni kiinnostavia tyylikeinoja. Niin kuin vaikka sanarykelmät, joiden väliin ei tarvita pilkkua kun kertojaa muutenkin hengästyttää. Paukkuvat vinkuvat ulisevat rätisevät.

Minua ihan hengästyttää tämän lukemisen jälkeen, koska tämä on niin totta. Välillä minä olin tuskaantunut Minnaan, toisaalta teki mieli sanoa että möllötä siellä nyt hetki ja sitten hengität ja teet. Kyllä se siitä. Ja lopetat sen pitäisi-sanan käytön heti nyt. Itsekin harjoittelen sitä vielä, mutta kyllä siihen pystyy.

Ruuhkavuosista hengästytty myös Uudenkuun aikaan -blogissa, jossa ei myöskään naurettu.

ps. Jos haluat lukea realistista mutta pilke silmäkulmassa, siis oikeasti, kirjoitettua tekstiä niin suosittelen Vuoden mutsi -blogia (ja ihan näin mututuntumalla sitä samannimistä kohta ilmestyvää kirjaakin).

pps. Jos joku joskus hankkii minulle kalenterin jossa lukee kannessa Don't Worry niin minä ehkä lyön sitä ihmistä.

Pauliina Susi : Ruuhkavuosi.
Tammi, 2005. 254 s.
Kansi: Mia Hujanen

Joel Haahtela : Katoamispiste

2012-03-03T08:30:00.000+02:00

Kaipasin jotain rauhoittavaa, pienieleistä. Jotain, jota voisin lukea tavallista pitemmällä bussimatkalla. Otin hyllystä mukaan Joel Haahtelan Katoamispisteen (Otava, 2010). Pienoisromaani kesti bussimatkan molempiin suuntiin ja vielä muutaman hetken kotisohvalla.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää.

On syksyinen sadepäivä Bulevardilla, lentoon lähtevä sateenvarjo. Mies, joka kohtaa naisen ja nainen, joka etsii jotain. Mies, kertoja, haluaa auttaa naista löytämään kadoksissa olevan miehen, Paulin. Alkaa jonkinlainen ajojahti; kuinka paljon edellä kadonnut on, voiko häntä saada kiinni? Miksi hän on Suomessa? Johtolankoina on vain osoite, Raija Siekkisen kirja Une fissure dans le paysage (Häiriö maisemassa), tulitikkuja ja aavistuksia.

Katoamispiste sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Minä jopa ajattelin pitkään, että tämä on omaelämäkerrallinen, päähenkilö kun on psykiatri ja kirjailija, jota vielä kustantaa Otava. Totta on ainakin kirjailija Raija Siekkisen olemassaolo, ja Siekkisen ympärille tarina paljolti kietoutuu. Siekkisestä voisi ajatella jopa tulevan miehelle pakokeino, projekti jonka aikana ei tarvitse ajatella. Paitsi että täytyy, väistämättä, vahingossa palata myös omaan elämään, historiaan ja siihen mitä tapahtui ennen etsintää.

Katoamispiste on kaipuuta, ikävää, ehkä jopa kyvyttömyyttä kohdata se mikä on nyt tai mikä oli, tarvetta mennä jonnekin muualle, uppoutua johonkin muuhun. Kirjaa on kuvattu moneen otteeseen melankoliseksi, surulliseksi ja haikeaksi. Sitä se onkin, mutta sanoisin myös lohdullinen, rauhoittava, pehmeä, aaltoileva ja parantava.

Minä mietin, pidinkö tästä enemmän kuin Elenasta ja en osaa sanoa. Pidin eri tavalla.

En oikeastaan osaa edes sanoa, millainen olo minulla on. Rauhallisempi. Unenomainen. Minun pitäisi nyt herätä ja laittaa ruokaa.

Joel Haahtelan haastattelu Katoamispisteestä löytyy YLE:n Elävästä arkistosta.

Joel Haahtela myös Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa 22.3. klo 17.00. Tilaisuuden jälkeen Traumbach-lukupiiri klo 18.00, jonne ilmoittauduttava. Ks. täältä.

Sateisella Bulevardilla ovat seisseet ainakin myös Sara (joka luonnehti tätä hillityksi ja tyylikkääksi pienoisromaaniksi), Katja (jolle kirja jätti rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä), Hanna (joka jäi kokonaisvaltaisen hyvään olotilaan) ja Pekka (joka odotti tämän julkaisua kieli pitkällä).

Joel Haahtela : Katoamispiste.
Otava, 2010. 159 s.
Kannen kuva: Päivi Puustinen (suunnittelu) ja Raimo Poutanen (Raija Siekkisen kuvat)

ps. Jos minä haluaisin kadota johonkin hetkeen, voisin kadota siihe huhtikuiseen iltaan noilla Montmartren rappusilla. Se oli hyvä ilta.

Ville Tietäväinen : Linnut ja Meret

2012-03-01T10:00:00.000+02:00

Viime syksynä Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) herätti laajaa huomiota. Helsingin Sanomissa teosta kuvattiin seuraavasti:

Se ei eristäydy käsitteellisiin sfääreihin vaan etsii elävää elämää ja todellisuutta. Se on nautinto silmille ja aivoille, sydämelle ja järjelle.

Vaan eipä ollut Näkymättömät kädet ensimmäinen kerta, kun Tietäväinen kuvaa elävää elämää kauniilla ruskean ja sinisen sävyisällä piirrostyylillään. Linnut ja meret ilmestyi jo vuonna 2003 Tammen kustantamana (ja josta Tietäväinen palkittiin sekä Kritiikin kannukset -palkinnolla että Grafia ry:n Vuoden huiput-kilpailun kultahuipulla). Myös tämä aikaisempi teos herättelee keskustelua epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmiskohtaloista. Nyt vaan ei olla Espanjan auringossa, vaan Hong Kongissa vuosina 1995-1996. Siis siihen aikaan kun Hong Kongin kaupunkia oltiin vähitellen luovuttamassa Britannian hallinnon alta Kiinan erityishallintoalueeksi.

Lennetään niinkun linnut... ...ei niinkun höyhenet...

Tarina esitetään kolmessa episodissa. Toisaalla hongkongilainen nuoripari yrittää pärjätä parhaansa mukaan laittomassa asunnossa pienellä palkalla. Muualla vietnamilainen pakolaisperhe yrittää pitää kiinni oikeuksistaan, saada uuden elämän Hong Kongissa. Ja jossain siellä välissä selviää, miten eri tarinat linkittyvät toisiinsa.

Ihan kaikkea en ymmärtänyt ja jotain jätettiin tarkoituksella auki. Kokemus on silti vahva, unenomainen ja samalla tarkan todellinen, jopa terävä.

Linnut ja meret -teoksessa oli minulle päällimmäisenä kyse rakkaudesta ja oikeudesta siihen, että saa rakastaa. Tai ylipäätään oikeudesta elää sellaisissa oloissa, joissa on turvallista. Näitä teemoja toistetaan myös Näkymättömissä käsissä.

Tietäväisen tekemää taustatyötä ei voi taaskaan kuin ihailla. Oma tietämykseni kyseisestä ajanjaksosta ja sen tapahtumista on jälleen kerran puutteellinen, mutta googlailemalla sai taas hyvin lisätietoa ja samalla taustakuvioita tarinalle.

Tämä(kin) albumi oli luettava läpi lähes yhdeltä istumalta. Sydämeen tuli suru siitä, miten epäoikeudenmukaista elämä voikaan joskus olla.

Linnut ja Meret jää eri tavalla ajatuksiin elämään kuin Näkymättömät kädet, mutta se puhuu minulle samaa viestiä: Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuuksia. Kaikkiin emme voi vaikuttaa. Mutta joihinkin voimme. Ja jos voimme, meidän pitäisi.

Toisen tekstin tästä voitte käydä lukemassa vaikka KVAAKista tai Lamourdererilta (joka tarjoaa minua kattavamman analyysin tästä teoksesta).

Satu Taskinen : Täydellinen paisti

2012-02-28T09:26:00.001+02:00

Ensin en oikein saanut juonesta kiinni. Sitten imeydyin mukaan tarinaan ja nyökyttelin, juu juu, juuri näin. Lopuksi minua kalautettiin kaulimella ja jäin tuijottamaan viimeistä sivua hämmentyneenä. Kyseessä on siis Satu Taskisen esikoiskirja, viime vuoden HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja, Täydellinen paisti (Teos, 2011).

Se oli syötäväksi tarkoitettua lihaa. Kuorisin valkosipulin ja sekoittaisin mausteeet ja taas, taas minä olin kuin olinkin tullut vilkaisseeksi tuohon viheliäiseen kelloon. Kello tuijotti takaisin. Toisaalta, jos oppiminen olisi helppoa, kaikki ihmiset olisivat neroja. Rauhallisesti askel kerrallaan. Täytyy laittaa ruokaa. Täytyy siivota ruoanvalmistuksen jäljet. Täytyy antaa vieraiden tulla, täytyy syödä ja olla niin kuin ihmiset ovat. Kaikki muutkin ihmiset pystyvät tähän.

Taru Korhonen yrittää valmistaa täydellistä sianpaistia, ovathan pyhäinpäivän illallisella tulossa kylään niin Itävaltalaisen äiti, sisar kuin sisarentytärkin, Maximus-koiraa unohtamatta. Paistin valmistus ei vain ole niin helppoa kuin miltä se vaikuttaa, naapurin vanha rouva, entinen näyttelijätär, höpisee liikaa omiaan mestarin rouvista sekä naudanlihakääryleistä ja miksi ihmeessä juhlaväki ei nyt vain voisi rauhoittua ja vaikka koota palapeliä.

Kaikki tapahtuu yhden kuumeisen, hämmentävän päivän aikana. Taru on ehdottoman epäluotettava kertoja. Lähes koskaan ei voi olla varma, mikä tapahtuu oikeasti tai miten kaikki todella tapahtui. Välillä on käytävä syömässä sokeriherneitä kellarissa tai polttamassa tupakkaa vessassa. Tai pohdittava miksi korsetti on kaikkien aikojen paras keksintö. Luvassa on neuroottisuutta, hermostumista, epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Myös muut lukijat ovat verranneet tätä Antti Leikaksen Melomiseen eikä ihme, sillä sekä tässä että Melomisessa on hämmentävää tajunnanvirtaa ja hurjia hyppäyksiä mielleyhtymästä toiseen. Eikä vertaaminen Erlend Loeenkaan ole kaukaahaettu. On mukavaa lukea välillä tällaista naisen kirjoittamana.

Ei enää minusta riippumattomia yllätyksiä.

Mitä Paistista sitten jäi käteen? Toisaalta hurmautumista ihmeellisiin tangentille lähteviin ajatuskulkuihin, toisaalta turhautumista siihen etten ihan päässyt kuitenkaan perille. Tämä kirja pitäisi lukea rauhassa ja ajatuksella, ehkä jopa useampaan kertaan. Koska tässä on paljon potentiaalia. Luulen, että parin päivän päästä pidän tästä enemmän.

Olen sitä mieltä, että tästä tulisi aika vinkeä näytelmä.

Erityiskehut vielä vinhasta kannesta ja kirjan suloisesta koosta (on siis hiukan kapoisempi kuin yleisesti ottaen).

Paistia ovat valelleet (tai olleet valelematta) Karoliina (joka suosittelisi tätä kirjallisuuden opintokurssien luettavaksi), Minna (joka lumoutui paistin valmistuksen) sekä Erja ja Booksy (jotka pitivät tätä hienona mutteivät nautittavana) sekä moni muu. Googlailkaas. Pus.

Spoilaavaa juonikeskustelua tästä kirjasta Juonittelua-blogissa.

Satu Taskinen : Täydellinen paisti.
Teos, 2011. 306 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

ps. Tiesittekö että Maggikraut on lipstikka? Nyt tiedätte.

Elizabeth Bard : Lunch in Paris

2012-02-26T10:41:00.001+02:00

Jos minun pitäisi luetella kymmenen asiaa, joista todella pidän, joita rakastan, olisivat kirjat, ruoka ja Pariisi näiden kymmenen joukossa. Elizabeth Bardin Lunch in Paris: A Love Story with Recipes (2010) yhdistää ne kaikki.

"Welcome home, mon amour." For all my castles in the air, in this moment I felt like Gwendal had laid the world at my feet. My universe expanded and contracted at the same time. He had built me a two-room Taj Mahal.
"I already put your name on the gas bill."
How thoughtful.
"Trust me. In France, if you don't have a gas bill, you don't exist."

Lunch in Paris on tarina maahanmuuttajasta, amerikkalaisesta naisesta joka muuttaa rakkauden perässä Ranskaan. Ihana Ranska ei kuitenkaan aina ole se vanhojen elokuvien kaunis ja romanttinen maa, vaan byrokratialtaan lähes käsittämätön ja jopa elämänfilosofialtaan kummallinen omituisuus. Onneksi sentään on ihania toreja, upeita vihanneksia, erikoisia kalakauppiaita ja leivoksia. Ja tämähän on siis tositarina, tai siis elämäkerta reseptien kera.

Bard kuvaa elämäänsä Ranskassa rehellisesti ja herkullisesti. Toisinaan juhlitaan ystävien kanssa ja välillä syödään lounasta yksin. Siinä välissä löydetään se oma boulangerie, opetellaan jonottamaan lihakaupassa oikein ja muutetaan Pariisissa useampaan kertaan.

Kannessa kirjaa tituleerataan näin: Eat, Stay, Love with a side of spiced apricots eikä vertaus kyllä ole lainkaan hassumpi. Bardin tapa kirjoittaa on hyvin samankaltainen kuin Eat Pray Loven kirjoittajan, Elizabeth Gilbertin. Tyyli on keskusteleva, vähän kuin hyvän ystävän kanssa puhuisi. Bardin kielessä tai ehkä tavassa esittää asioita oli kuitenkin jotain, joka viehätti minua paljon enemmän. Saattaa tosin myös johtua siitä, että tämän luin englanniksi ja tuon toisen suomeksi.

Ja koska kirja tosiaan sisältää reseptejä, niin pitihän niitä testata ihan käytännössä. Tässä siis dinner in Paris meidän tapaamme. Meillä testiin pääsivät Travers de Porc au Miel ja Moelleux au Chocolat "Kitu". Mies huolehti pääruoasta ja minä jälkiruoasta.

Jälkiruoka tekeytyy parvekkeella. Kiitollinen resepti siinä mielessä, että tosi helppo tehdä ja ei tarvitse paistaa heti.

Tunnelma kunnossa.

Viiniäkin löytyy, 35° South Wild Ferment Merlot (luomu).

Pääruoaksi valikoitui Travers du Porc au Miel eli uunissa paistettu porsaanpaisti hunajalla. Kaupasta ei löytynyt grillikylkiä luilla, joten tyydyimme luuttomiin. Kahden annokseen lihaa meni 400 g ja lisukkeena rosmariiniperunoita sekä kirsikkatomaatteja.

Ja täytyy myöntää, että oli niin hyvää ruokaa että nauratti. Tätä kokeillaan vielä uudestaan aivan varmasti, ensi kerralla haemme lihan hallista ja luilla. Nam. Suunnitelimme jatkoa varten myös, että tuohon lautaselle voisi lisätä esim. yrtti(rosmariini+minttu?)juliennen.

Välijuomana meillä oli ihanaa pastista, vaikka se onkin virallisesti aperitif. Kotioloissa on mielestäni ihan hyväksyttävää vähän rikkoa etikettisääntöjä (ja olimme kuitenkin asianmukaisesti pukeutuneet, miehellä oli puku ja minulla Ranskassakin käynyt musta mekko, joka näkyy yläkuvassa).

Jälkiruoaksi päätyi siis kirjan samasta luvusta Moelleux au Chocolat "Kitu". Tämän suklaakakun lisukkeeksi laitoimme nordic twistin eli Aino Hillasoiden helmi- eli lakkajäätelöä. Koska kaupasta ei löytynyt kunnollisia folio-vuokia, otin käyttöön vanhat Arabian Kosmos-sarjan kupit jotka onneksi ovat uuninkestäviä (kiitos suomalainen astiateollisuus!).

"'Kitu' is a pun," says Gwendal, with his best Humphrey Bogart squint. "It means 'which kills'."

I have discovered the French version of "Death by Chocolate".

Yllä oleva lainaus kertonee olennaisen. Tästä ei saanut ihan yhtä pahoja suklaaövereitä kuin pariisilaisen suklaakahvilan Angelican kaakaosta ja signature-leivoksesta, mutta lähellä se oli. Tässä teille kaikille hurmaavan Kitun ohje:

noin 110 g suolatonta voita

150 g tummaa (70%) suklaata

reilu hyppysellinen merisuolaa

2 munaa

2 munankeltuaista

1/4 cups (eli reilu puoli desiä) sokeria

1 rkl vehnäjauhoja

Uuni lämpiämään 230 asteeseen.

Sulata suklaa ja voi vesihauteessa. Lisää merisuola.

Sulattaessasi vatkaa munat, munan keltuaiset ja sokeri kevyeksi vaahdoksi.

Vatkaa muna-sokeriseos lämpimään suklaa-voiseokseen. Lisää jauhot ja sekoita kevyesti.

Jaa taikina paistovuokiin.

Nämä pienet suklaakakut kannattaa paistaa joko folioisissa vuoissa (jää kuulemma paperisiin kiinni) tai hyvin voidelluissa keraamisissa vuoissa.

Kun suklaa on jaettu vuokiin, voidaan kakut jättää viileään odottamaan paistamista. Ne pitää kuitenkin saatta huoneenlämpöön ennen paistamista.

Paista 230 asteessa 7 minuuttia (ohut kuori ja täysin sula sisus) tai 8 minuuttia (hieman paksumpi kuori ja sulanut keskiosa, näin tehtiin meillä).

Tästä taikinasta 6 pientä kakkua (tai kolme Kosmos-kupin kokoista).

Lisukkeeksi korkeintaan jotain vaniljajäätelöä tai vispattua kermaa.

Käännös on allekirjoittaneen oma.

Kirjaan jäi vielä monta reseptiä kokeiltavaksi. Itseäni kiinnostavat jälkiruokapuolelta ainakin jogurttikakku, financiers (pieniä mantelikakkuja) ja chouquettes. Eikä pastisfani voi tietenkään vastustaa peruna-papu-salaattia pastis vinaigretella.

Lopuksi: kiitos äiti, olet paras.

Kuvassa äiti Les Deux Moulinsissa (se Amélie-kahvila) keväällä 2007.

Elizabeth Bard : Lunch in Paris A Love Story with Recipes
Little, Brown and Company, 2010.
352 s.
Kansi: Julianna Lee / Virginia Johnson

Haastattelussa : Lukukoira Börje

2012-02-25T15:01:00.004+02:00

Kirjasto Omenassa oli tänään käymässä arvokas vieras, nimittäin Sellon kirjastossa työskentelevä lukuterapiakoira Börje. Börje ystävällisesti suostui haastateltavaksi ja hänen omistajansa Raisa tulkkasi, sillä oma koirani on hieman ruosteessa.

Börje on syntynyt 16.10.2010 Beverly Hillsissä eli hän on selvästikin syntynyt tähdeksi. Rodultaan Börje on maltankoira ja on selvästi rotunsa iloinen ja ylpeä edustaja.

Börje on Suomen ja itse asiassa koko Pohjoismaiden ensimmäinen rekisteröity lukuterapiakoira. Börje suoritti READ-tutkinnon (Reading Education Assistance Dog) yhdessä omistajansa kanssa 7 kuukaudessa. Työaikana Börje käyttää kaulassaan pätevän lukukoiran punaista huivia (ja tietysti rusettia, ettei turkki mene silmille).

Börjen mielestä etänä tehtävä koulutus oli todella hauska, erityisesti siksi että koulutuksen aikana palkinnoksi sai ihania maksanameja. Pitkän seulonnan jälkeen amerikkalainen järjestö hyväksyi koirakoulun Rakkaat haukut Börjelle avuksi.

Börjen lempikirjoja ovat kuulemma Muumi-kirjat, eikä myöskään kuulemma haittaa jos luetaan aina samaa kirjaa. Omenassa Börje malttoi kuunnella hetken erään hänen lukijaystävänsä lukuhetkeä Muumipeikko herää -kirjasta. Outo ympäristö ja hälinä tosin vähän häiritsivät Börjen keskittymistä. Koiran ja lukijan välisissä lukuhetkissä onkin tärkeää, että paikka on rauhallinen ja koira ja lukija saavat olla kahdestaan. Lukuhetken aikana koira keskittyy lukijaan ja on aktiivisesti tsempaten mukana lukemisessa.

Työskentelyaika on 2 tuntia viikossa. Jokaiselle lukijalle on varattu aikaa 10 minuuttia ja jokaisen lukijan väliin 5 minuutin lepohetki, että Börje jaksaa tsempata jokaista lukijaa. Lisäksi jokaiseen työpäivään kuuluu puolen tunnin fanihetki, jolloin Börjeä saa tulla rapsuttelemaan ja tervehtimään.

Tutkimusten mukaan jo viidellä lukuterapiaeläinkäynnillä on saatu hyviä tuloksia aikaan eivätkä sen useammat jatkuvat käynnit välttämättä enää vie asiaa eteenpäin. Börjen vastaanotolla on sama käytäntö: aikoja saa varata viidelle kerralle ja sen jälkeen lukija saa pienen palkinnon. Jos lukemisessa on vielä suuria vaikeuksia, saa noin puolen vuoden kuluttua varata uusia aikoja. Näin pidetään huolta mm. siitä, että mahdollisimman moni pääsisi Börjen vastaanotolle.

Bloggaaja pääsi fanikuvaan. Börje selvästi otti vakavan ja intellektuellin ilmeen tähän kuvaan.

Börje halusi vielä lähettää sellaisia terveisiä kirjabloggaajille, että viime aikoina on tullut paljon myös hyviä aikuisten kirjoja joissa on koira. Tosin Börje oli ollut kovin närkästynyt kun Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe -teoksessa maltankoiria oli kutsuttu maltanterriereiksi. Ei kuulemma yhtään kiva.

Kiitos haastattelusta Börje!

Börje vierailee Kirjasto Omenassa vielä keskiviikkona 29.2. klo 17-19.

Lukukoira Börjellä on oma blogi (josta löytyy info miten Börjelle voi varata lukuajan ja muita kuulumisia) ja facebooksivu. Lisäksi Börjeä on haastateltu mm. Yle Areenassa. Börjen työstä kertoo tarkemmin hänen lukuemäntänsä Raisa.

Lukukoiran hommissa toimii myös muita avustajakoiria mm. Etelä-Haagan kirjastossa.

Ja kiitos Tuomakselle kuvausavusta!

Eric Powell : The Goon

2012-02-23T10:00:00.000+02:00

En ole koskaan oikein pitänyt leffoista tai muusta viihteestä, johon liittyvät zombit. Ensin mies vaati minua katsomaan zombie-rom-com-elokuvan Shaun of the Dead (joka osoittautui äärimmäisen viihdyttäväksi) ja seuraavaksi kirjastoreissulta tulivat kotiin kaksi Eric Powellin The Goon-albumia: Nothing but Misery (2003, Dark Horse Comics) ja My Murderous Childhood (and other grievous yarns) (2004, Dark Horse Comics). Ja täytyy myöntää, että olin tämänkin suhteen myyty.

The Goon kertoo isosta miehestä nimeltä, yllätysyllätys, Goon, joka pitää pikkukylässä zombiet aisoissa ja rettelöitsijät kurissa. Apunaan hänellä on sisukas (ja vähän häiriintynyt) pieni mies, Frankie.

Kylän suurimmat ongelmat aiheuttaa Zombie Priest, jonka luomat elävät kuolleet majailevat Lonely Streetillä (aina nimen nähdessäni Elvis laulaa päässäni hetken I'm feeling so lonely baby). Ongelmia aiheuttavat myös väärinymmärry ja väärinymmärtävä Dr Alloy, Fishy Pete (jonkinlainen kala, jolla possenaan erilaisia mereneläviä) ja sankarien seuraksi liittyy mm. Buzzard, mies joka on käänteinen zombi (eli siis elävä joka voi syödä vain elävien kuolleiden lihaa, nam).

Albumit koostuvat lyhyistä tarinoista, joiden välillä on sivun strippejä tai "mainoksia" joiden sisältö voi olla kyllä ihan mitä tahansa (mukaanlukien suosikkini The Psychic Seal). Parhaita tarinoita sen sijaan Goonin lapsuus (My Murderous Childhood) ja kolmen sivun tarina (Attack of the One-Eyed Scumbag from Outer Space), joka sounds like a bad zcience-viction story someone crammed into three pages.

Ark! Ark! The Psychic Seal. Piirtänyt Eric Powell.

Parasta tässä kyllä on se, että Powell todella osaa piirtää. Esimerkiksi albumien kannet ovat ilmeisesti öljyväritöitä. Siis öljyväri. Ja mm. osa takaumista on piirretty upealla lyijykynätekniikalla. Minä en vain osaa päästä yli siitä, miten hienoja nämä sarjakuvat hullusta aiheesta huolimattaan ovat.

My Murderous Childhood. Eric Powell.

Ei muuten heikkohermoisille, sillä tässä tapellaan niin paljain käsin kuin kirvein ja pyssyinkin eikä meno ole mitään kovin siistiä. Powellin tyyli tosin on niin hauska (jos näin voi sanoa) ja överi että ällötys ei ainakaan allekirjoittanutta yllättänyt.

Tästä sarjakuvasankarista, tai no, sankarista ja sankarista, ollaan tekemässä myös elokuvaa jonka muuten ohjaa David Fincher. Elokuvan teko on tosin nyt ilmeisesti katkolla mutta toivon että se saadaan jossain vaiheessa valmiiksi ja teattereihin.

Lisää Goonia kirjastosta kiitos.

Lavalta : Mikko Alatalo Tarinankertojat - klubilla

2012-02-22T10:41:00.001+02:00

Mikko Alatalo on minulle vähän sellainen suuri tuntemattomuus. Tai siis, kyllä minä totta kai tiedän kuka Mikko Alatalo on mutta meillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta. Tiedän muutaman kappaleen ja ensimmäinen mielleyhtymä on Elton John (positiivisessa mielessä siis, ne on ne lasit).

Sain kuitenkin tilaisuuden päästä kuuntelemaan Alataloa Korjaamossa järjestettävälle Tarinankertojat-klubille (paitsi että Tampereella klubit järjestetään Ruby and Fellasissa) ja koska en mielelläni jätä tällaisia mahdollisuuksia käyttämättä, no, sinne mentiin.

Housebändinä hieno poppoo, rummuissa Anssi Nykänen, bassossa Harri Rantanen, kitaroissa Marzi Nyman ja Kalle Alatalo sekä koskettimissa Jani Wilund. Minähän en itseäni muusikoksi voi laskea, mutta kyllä nuo hyvin soittavat. Klubin pointtinahan on siis tehdä puoliakustisia, uusia sovituksia artistin biiseistä ja tarpeen tullessa bändi pystyy myös improvisoimaan (kuten eilen spontaanisti soitetun Kissanpentu-kappaleen). Ja se Marzi osaa kyllä tiluttaa sitä kitaraansa, huhhuhhui. Kehut annan silti tasapuolisesti koko housebändille koska olivat niin hyviä.

Niin ja se Mikko. Alatalo vaikutti aika rennolta tyypiltä ja veti keikan ammattilaisen elkein. Ensin Marzi Nyman haastatteli ja sitten soitettiin. Moni kappale oli minulle tuntematon mutta oli siellä sitten sellaisia jotka minäkin tiesin, kuten Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja Maalaispoika (tietysti). Ja sitten siellä oli Ihmisen ikävä toisen luo, Sielun miljonääri, Hengitä sisko, Kuudes ikkuna ja vaikka mitä muuta. Fiilis pysyi hyvänä koko keikan ajan.

Välillä vaivuin johonkin lapsuusaikatranssiin, isäni nimittäin kuuntelee eniten amerikkalaisvaikutteista musiikkia ja Alatalokin mainitsi vaikutteikseen mm. Bob Dylanin. Veikkaan, että isäkin olisi tykännyt tästä keikasta.

Alatalo kertoi juttuja myös yhteistyöstä Juicen kanssa, matkoista Ruotsiin äänittämään, Levi-keikoista ja vaikka mistä. Enkä muuten tiennyt että Känkkäränkkä on Alatalon biisi. Sainpahan vähän yleissivistystäkin samalla.

Mies kommentoi keikkaa näin:
Mikko Alatalon Tarinankertojat-klubin keikka meni enemmän ja rempseämmin tarinankerrontaan kuin Jarkko Martikaisen ja siksi ehkä toimi jopa hieman paremmin formaatin kannalta.

Mikon kertomuksista tulivat monella tapaa mieleen Billy Joelin harrastamat Questions & Answers - iltamat (http://open.spotify.com/album/6hrdFbkMrtdFiZSrHjKU0W josta levy numero neljä) ja hän jaksoi jutuillaan pitää flown päällä. Yhtye soitti todella hienoja sovituksia tutuista kappaleista, eritoten siirtomaalaulut ja Coitus Intin aikaiset kappaleet soivat komeasti.

Puolityhjää salia katsellessa tuli harmitelleeksi, ettei klubi saanut enempää katsojia. Ainakin minun silmissäni Mikko Alatalo karisteli tällä keikalla sitä tyypillistä Tammerkosken sillalla - imagoaan, joka häneen niin vahvasti liitetään.

Todella hieno keikka, mahtaa harmittaa niitä jotka eivät nähneet, lälläslää.

***

Syksyllä olimme tosiaan samaisella klubilla kuuntelemassa Jarkko Martikaista. Tänä keväänä aion vielä mennä kuuntelemaan Anssi Kelaa (10.4.) ja Juha Lehteä (15.5.).

Eoin Colfer : Hiuskarvan varassa

2012-02-21T10:00:00.000+02:00

Minä olen ollut nyt kirjastolakossa. Se ei ole mennyt kovin hyvin.

Yksi viimeisimpiä sortumisiani tapahtui, kun tutkin kirjaston uutuushyllyä. Hyllyllä nökötti Eoin Colferin uutuus, Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; Plugged 2011). En olisi varmaankaan lainannut kirjaa kannen perusteella, mutta sitten näin sen taglinen. Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi. Minä todella pidin Artemis Fowl - kirjoista siinä yläasteikäisenä. Joten olihan tämä luettava. Enkä muuten edes ottanut tätä siitä bestseller-hyllystä, vaan varasin koska se keltainen bestseller-tarra ei näytä kuvissa hyvältä.

Olen ollut huonommassakin kunnossa, mutta en viime aikoina. Jos oikein muistan, siedin aikoinaan tappeluja samalla tavalla kuin nuori mies sietää viinaa. Saatoin jatkaa koko yön ja pärjäsin silti töissä aamulla. Nyt ähkin joka askeleella ja kävelen kuin luuni olisi tehty lasista. Olen telminyt sekä Bonzon, tonnikalaleipätyypin että Faberin gorillojen kanssa, ja se on vaatinut veronsa. Ei olisi mikään ihme, jos elinaikani olisi huomattavasti lyhentynyt yksinomaan niiden rähinöiden takia.

Daniel McEvoy on neljääkymmentä lähestyvä, irlantilainen ja entinen sotilas, joka tekee portsarin hommia uhkapeliklubilla Cloistersin kaupungissa New Jerseyssä. Kun McEvoyn ihastus listitään klubin parkkipaikalle ja hänen vähintäänkin epäilyttävä lääkäriystävänsä Zeb katoaa, on soppa valmis. Sotketaan mukaan korruptoituneita poliisiseja, vinksahtanut lakimies, höyrähtänyt yläkerran rouva, irlantilainen mafiapomo ja hiuslisäkkeitä niin meillä on käsissämme Hiuskarvan varassa.

Tyylistä tulee eniten mieleen myös viime vuonna suomennettu Hugh Laurien Järein asein. Hupia revitään eniten McEvoyn ja hänen päässään kommentoivan Zebin, siis Aave-Zebin, välisistä keskusteluista. Tai pikemminkin kettuilevat toisilleen sen minkä ehtivät. Colferin kirjoitustyyli on sujuvaa, teksti menee eteenpäin kuin juna ja vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toisiaan joten tylsä tätä lukiessa ei varsinaisesti tule vaikka kirja tuntuikin hämmentävän pitkältä pituuteensa nähden (266 sivua).

Colferin ensimmäinen vanhemmalle yleisölle suunnattu kirja ei siis ole lainkaan hassumpi. Siinä on kuivaa irkkuhuumoria, vauhdikasta menoa ja ihan pätevä juoni. Poskettoman mykistäväksi murhamysteeriksi (kuten takakannessa lukee) en tätä luokittelisi, mutta varsin meneväksi jännitysromaaniksi kyllä.

Suosittelen leppoisaksi lomalukemiseksi, pään tyhjennykseen, juminpoistoon.

Eoin Colfer : Hiuskarvan varassa (Plugged, 2011)
WSOY, 2011. 266 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää.
Kannen kuvan suunnittelu: Leander Baerenz.

Nappaan kirjalla pisteen So American - haasteen osavaltiot-alahaasteesta New Jerseyllä.

Kupista : Café Ekberg

2012-02-20T10:27:00.001+02:00

Ihana Café Ekberg on toiminut Bulevardilla (Bulevardi 9) 1850-luvulta asti. Kauniilla kahvilalla on pitkät perinteet, jotka näkyvät sekä sisustuksessa että palvelussa edelleen. Itseäni ihastuttaa paikan vanhanaikainen tunnelma ja pöytiintarjoilukulttuuri.

Tällä kertaa kävin Ekbergillä lounaskahveilla äidin ja Tuomaksen kanssa. Itse päätin ottaa talon teen (3,00) ja bebeleivoksen (3,60). Äiti oli ottanut lounaan (punajuurivuohenjuustokeitto) ja laskiaispullan, Tuomas tahtoi Toast Skagenin (13,60).

Bebeleivos oli kaunis kuin koru ja sopi teen kanssa hyvin yhteen. Joudun tosin myöntämään, että mumini tekee parempia (ja itse olen asettanut tavoitteeksi opetella leipomaan bebejä tänä vuonna, tähän mennessä en ole vielä onnistunut).

Toast Skagen oli myös todella hyvä ja iso, mies ystävällisesti antoi siis minunkin maistaa. Jokiravut ja siian mäti ovat kyllä hyvä yhdistelmä, täytyy myöntää.

Ekbergin parasta antia on mielestäni kuitenkin heidän aamiaisbuffettinsa, jonka hinta on arkisin 9,90 eli ei missään nimessä päätähuimaavaa. Buffet sisältää niin leivät, puurot, jogurtit, uunimunakkaat kuin makeat leivoksetkin. Eli jos olet menossa Bulevardin kulmille esimerkiksi palaveriin tai tapaamiseen aamupäivällä, suosittelen aamiaisen nauttimista ihanassa Ekbergissä. Viimeksi kävin aamiaisella äidin kanssa joulukuussa, josko nyt taas ensi kuussa uudestaan kun harjoittelukoulu on ihan siinä vieressä.

Viikonloppuisin samaisen buffetin hinta on 17,80.

Ihanat plussat siitä, että nuori miestarjoilija luuli Tuomasta ulkomaalaiseksi ja tarjosi hienosti englanninkielistä palvelua.

Siri Hustvedt : The Blindfold

2012-02-18T12:00:00.000+02:00

Siri Hustvedtin esikoisromaani The Blindfold (1992) on vaaninut minua Omenan kirjaston englanninkielisten romaanien hyllyssä jo pitkään. Päätin vihdoin ja viimein tarttua sen asettamaan haasteeseen ja kirjastokiellostani huolimatta vein kirjan kotiin.

I reached for the doorknob, but George moved and blocked my exit. "I-ris." He hung on to each syllable of my have, turning it into a call.
"What is it?" I sang back to him.
"He leaned against the door and let his eyes move down my body. "You're transparent," he said.
I winced. "What do you want, George?" I said.

Juonen keskiössä on nuori nainen, Iris Vegan, joka opiskelee yliopistossa kirjallisuutta. Neljään osaan jaetussa kirjassa Iris kulkee New Yorkin kaduilla miesten puku päällä, kärsii pahoista migreenikohtauksista, kadottaa identiteettinsä useammin kuin kerran, rakastuu, masentuu, tulee valokuvatuksi ja on pitkään sairaalassa. Niin, oikeastaan en osaa sanoa juonesta kovin paljon mitään. Se kertoo Iriksesta, hänen elämästään, New Yorkista ja sen ihmisistä.

Kesti muuten hetken, ennen kuin tajusin "huvittavuuden" päähenkilön nimessä.

Neljäs ja pisin osa sitoo aikaisemmat osat jotenkin yhteen ja tuo jonkinlaista yhteneväisyyttä tarinaan. Ilman sitä olisin varmaan luullut, että tarinoiden Irikset eivät edes ole sama henkilö.

Kirja on omistettu Paul Austerille ja, hieman huvittavasti, opus muistuttikin minua eniten Paul Austerin New York - trilogiasta, jonka luin viime kesänä. Molemmissa kirjoissa kertojan identiteetti on enemmän tai vähemmän hukassa, tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja päällimmäinen tunnelma lukemisen jälkeen oli jotenkin pahaenteinen. Ei tämä Hustvedtin kirja varsinaisesti pelottava ollut, mutta levottomuutta ja epämukavuutta herättävä.

Etenkin kirjan kolmas osio, jossa ollaan sairaalassa oli minusta kamala. Siis ei missään nimessä huonosti kirjoitettu, kirjoittamisen Hustvedt siis edelleen osaa, mutta olin koko osion ajan todella ahdistunut. Minulla on jonkinlainen perusteeton sairaalakammo ja tällaiset tekstipätkät eivät kyllä yhtään auta asiaa. Ja vielä sekin, että ei siinä edes tapahtunut mitään äärimmäisen hirvittävää tai pelottavaa, mutta kammottavan tunnelman Hustvedt kyllä osaa luoda.

Harmikseni joudun sanomaan, että Hustvedtin esikoinen jäi minulle varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Minusta tuntuu, että en ymmärtänyt juonesta oikein mitään, Iris jäi minulle etäiseksi ja turhauduin kun en löytänyt varmaan ainoaankaan avoimeksi jätettyyn kohtaan ratkaisua. Mutta onpahan luettu.

Jos pidit New York - trilogiasta (Tammi, 1988-1989) tai Hustvedtin Lumouksesta (Otava, 2009) lue ihmeessä tämäkin. Jos et lämmennyt kummallekaan, harkitse uudelleen.

New Yorkin öisillä kaduilla ovat vaellelleet myös Pekka, joka piti tätä mielenkiintoisena muttei massasuosiota povaavana ja lainatäti, joka piti tästä paljon enemmän kuin minä.

Siri Hustvedt: The Blindfold.
London: Hodder & Stoughton, 1993. (julk. Yhdysvalloissa 1992) 220 s.
Kannen kuva: Alexandra Klever/Bransch

Tällä korkkaan myös ensimmäisen pisteen Kirjavan Kammarin So American-haasteesta osioista Immigrant Background ja Osavaltiot-alahaasteesta nappaan New Yorkin.

Bill Willingham & Mark Buckingham (+ muita tekijöitä) : Fables osat 3-6

2012-02-17T09:38:00.001+02:00

Tästä piti alunperin tulla koostepostaus monesta eri sarjakuvasta mutta Fablesit veivät nyt kaiken huomion joten olkaapa hyvä, Fables osat 3-6, voilá.

Fables #3 Storybook Love (2004, DC Comic's Vertigo)

Albumin alussa oli lyhyt tarina Jack of Talesista, "joka sadun Jaakosta". Tarinana ihan mielenkiintoinen ja näin päin pois, mutta kuvittajana toimineen Bryan Talbotin tyylistä en oikein pitänyt. Jotenkin todella huolimattoman oloista mielestäni.

Sen sijaan seuraavan tarinan kuvittajana oli Lan Medina, jolle lämpenin huomattavasti enemmän. Jälki muistutti Mark Buckinghamin kynänjälkeä, joten hahmot olivat samannäköisiä kuin pitemmissä tarinoissa. Osasyynsä kyllä tähän preferenssiin myös siinä, että tarina toimittajasta, joka halusi paljastaa vampyyreiksi luulevansa fablet oli paljon kiinnostavampi kuin Jackin historia.

Albumin nimitarina Storybook Love jatkoi sarjan olennaista juonta eteenpäin. Jos kakkososassa alettiin revitellä, niin tässä panoksia lisätään kovaa vauhtia ja annetaan lukijan kasvattaa odotuksia. Meno on jopa niin hurjaa, että heikompia saattaa hirvittää. Kiinnostavinta tässä ehkä Snown ja ihanan Bigbyn suhteen kehittyminen. Ja piirtäjänä tässä tosiaan taas Buckingham, pidän ehdottomasti eniten.

Fables #4 March of the Wooden Soldiers (2004, DC Comic's Vertigo)

Albumin alussa taas yksi lyhyt tarina, jossa tällä kertaa kerrotaan Blue Boyn tarina ja samalla valotetaan lisää historiaa fablejen paosta Homelandseista. Piirtäjinä herrat Craig Hamilton ja Russell. Omituinen tyyli, mutta menköön, tarina oli kiinnostava.

March of the Wooden Soldiers jatkaa siitä, mihin Storybook Love jäi. Sotilaiden maininnasta varmaan osaattekin päätellä, että tässä valmistaudutaan nyt sotaan. Panosten kasvatus jatkuu huimasti, sekä minä että mies olimme melkoisen järkyttyneitä tätä lukiessa ja nyt odotetaan kiireellä sarjan viidettä albumia että miten tämä jatkuu. Buckinghamin kynänjälki on mainiota ja Willingham kirjoittaa kyllä (pahoittelen nykyilmaisua mutta se nyt tuntuisi tähän sopivan) älyttömän hyvää settiä.

Fables #5 The Mean Seasons (2005, DC Comic's Vertigo)

Tällä kertaa albumin alkuun oli lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa, Cinderella Libertine (piirtäjänä Tony Akins, tussaajana Jimmy Palmiotti) ja War Stories (sama kuin edellä). Juoneltaan ihan kivoja lyhäreitä mutta Akinsin tyyli on makuuni turhan huolittelematonta. Minusta on tulossa selvästi nirso. Isoin plussa molempiin tarinoihin siitä, että niissä oli Bigby (varo vaan Wolverine, sinulla on kilpailija).

Kuva: Mark Buckingham. Albumista Storybook Love.

Lyhyempien jälkeen jatketaan taas päätarinaa. Edelleen Buckinghamin kynänjälkeä ja Leialohan tussausta. Tässä tarinan osassa käydään mm. presidentinvaalit ja opetellaan lastenkasvatusta. Lisäksi Lumikki joutuu muuttamaan asumaan farmille. Tähän mennessä viitosalbumi on ainut, jonka aikana meinasi itkettää ihan tosissaan. Willinghamin kirjoittajanlahjoja voi vain ihailla.

Fables #6 Homelands (2006, DC Comic's Vertigo)

Alussa lyhyttarina David Hahnin kynästä, tarinana Jackin seikkailut Hollywoodissa. Turhan suoraviivaista piirtämistä, ei kiitos. Lisäksi en oikein jaksa lämmetä Jackin hahmolle joten luin tarinan vähän pakkopullana.

Albumin nimitarinassa seurataan Blue Boyn matkaa Homelandsissa. BB:n tavoitteena on löytää kadonnut rakastettuna Red Riding Hood ja samalla kylvää mahdollisimman paljon tuhoa pahan Adversaryn imperiumin joukkoihin. Tarina tarjoaa paljon hämmentäviä yllätyksiä ja nyt kun on joutunut odottamaan seitsemättä albumia jo useamman viikon alkavat sormet syyhytä.

Tänään varattiinkin kirjastosta vihdoin osat 7-10, kun eivätpä ne lukematta meidän taloudessamme kovin kauan ehdi olla. Suurimmat ongelmat tulevat siitä, kun toinen vahingossa jättää albumin auki kohdasta johon toinen ei ole vielä ehtinyt. Aijai.

Mutta lyhyesti: mainio mainio sarja.

Salla on ehtinyt jo osaan 13 asti, tässä linkki kaikkiin hänen arvioihinsa.

Tämä postaus on muutenkin omistettu Sallalle, joka eilen hoputti minua julkaisemaan Fables-tekstejä.

Lavalta : Sarasvatin hiekkaa

2012-02-15T10:14:00.000+02:00

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Huhhuh. Huhhuhhuh.

Tänään 15.2. Espoon Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saa Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa pohjalta dramatisoitu samanniminen näytelmä. Minä kävin katsomassa näytelmän ennakkoesityksen ystävänpäivänä.

Sarasvatin hiekkaa sijoittuu vuoteen 2021, eli ei kovin kauas tulevaisuuteen. Insinööri Sergei (Antti Virmavirta) on kehittänyt uudenlaisen sukellusveneen, jota tarvitaan Intiassa. Cambaynlahden pohjasta on vuonna 2001 löytynyt kaupungin rauniot ja meriarkeologi Amrita (Miina Turunen) on vihdoin saanut rahoituksen sen tutkimiseen.

Samaan aikaan Grönlannissa toimittaja Pierre Chamberlain (Markus Riuttu) on tullut tukemaan toivoa nostattavaa dokumenttia jäätiköiden sulamisesta. Tutkija Susan Holm (Leena Pöysti) ei vain suostu antamaan Pierren kaipaamaa lausuntoa, sillä ei tässä mitenkään hyvin ole käymässä. On jäätikköjärviä ja huolestuttavia tapahtumia, IPCC:n arviot liian optimistisia. Satu Silvo puolestaan esittää ympäristöministeriä, jolla on hyvinkin realistiset näkökannat siihen, mitä tällä pallolla tapahtuu.

Voiko jäätiköitä enää pelastaa? Tai, pikemminkin, voiko ihmiskuntaa enää pelastaa?

Maria Kilpi on mielestäni tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa. Toisinaan henkilöiden väliset suhteet saavat väistyä sen kaiken informaation tieltä ja se on tässä näytelmässä hyvä. Siis kyllä sitä on, henkilöhahmoja ja juonta, paljonkin ja toimivasti, mutta ei niin paljon ja perinteisesti kuin traditionaalisemmassa teatterikappaleessa. Kirjan juonta (jonka muistin harmittavan huonosti) on jonkin verran muunneltu, henkilöitä poistettu ja tapahtumia sen mukaan muokattu.

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Aika harva menisi tunkkaiseen luentosaliin vapaaehtoisesti kuuntelemaan kahden tunnin esitelmää siitä, mitä maapallolle ja meille voi tapahtua jos ilmaston lämpeneminen jatkuu. Sen sijaan toivottavasti useampi voisi mennä katsomaan näytelmää, jossa Antti Virmavirta, Miina Turunen ja muut näyttelijät kertovat nämä ihan samat asiat mutta roolihahmojensa kautta.

Yksi nykytanssimainen kohtaus hetken kummastutti, erosi (mielestäni) näytelmän muusta poljennosta. Toisaalta, kohtaus oli myös pysäyttävä ja hieno.

Erityiskiitokset menevät täältä nyt lavastuksella ja tekniikkapuolelle. Oli hiilarijäätä, hiekkaa lavalla ja yksinkertaiset mutta vaikuttavat lavasteet. Loppurytinässä kaatui seinää ja vilkkui valoja, tuli kylmät väreet (ja tulee edelleen, kun sitä ajattelee).

Mies on tässä jo monesti sanonut, että kyllähän se maapallo pärjää, ei sitä tartte pelastaa, mutta me ollaankin sitten vähän eri juttu.

Kiitos Espoon kaupunginteatterille tämän tekemisestä. Menkää katsomaan tämä. Lipputiedot, esitysajat yms. täältä.

Mahtaa huomenna harmittaa.

Sarasvatin hiekkaa on aiemmin taipunut näytelmäksi Rospuutto-ryhmän (esitetään edelleen, kiertueella!) ja Rovaniemen kaupunginteatterin käsissä (teoksen kantaesitys).

(Niin ja siis tämä Risto Isomäen samanniminen kirja (Tammi, 2005) on siis myös tosi hyvä, että jos Espoo on liian kaukana tai teatteri ei muuten iske niin lukekaa. Tai se sarjakuva. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jokke ja LukeVille ja sarjakuvasta Kirjava kukko. On pakko varmaan lukea itsekin. Ja Litium 6 (Tammi, 2007) ja Con Rit (Tammi, 2011) myös.)

Riikka Pulkkinen : Totta

2012-02-14T10:00:00.003+02:00

Vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen Riikka Pulkkiseeni, hänen toiseen romaaniinsa Totta (Otava, 2010). Kehuttuun, paljon luettuun. Eniten ehkä ystävän suosituksesta, joka sanoi viime vuonna tämän olevan todella hyvä.

Minä en tiedä osaanko olla äidittä, minä en tiedä ehdinkö oppia näinä viikkoina jotka ovat jäljellä, minusta tuntuu että se vie minulta lopun elämääni.

Totassa on hitaasti syöpään kuoleva vahvatahtoinen nainen, Elsa, ja hänen miehensä Martti, taiteilija, joka on yksi kertojista. Sitten on Ella, lääkäri, edellisten tytär ja hänen tyttärensä Anna, gradua kirjoittava, paikkaansa maailmassa etsivä. Molemmat myös kertojia. Ja Eeva, nainen kuusikymmentäluvulta, nainen jonka tarina kietoutuu edellisistä jokaiseen. Eeva, joka tuo tuulahduksen vanhasta Pariisista, Kuhmon pelloilta ja ranskan opinnoista, leveistä ikkunalaudoista. Rakkautta ja salaisuuksia, pelkoa ja kaipuuta, niistä Pulkkinen kirjoittaa.

Tottaa lukiessani minulle nousi vahvana mieleen viime kesänä lukemani Essi Tammimaan Paljain käsin. Molemmissa kirjoissa on kolme sukupolvea naisia, rakkautta ja rakkaudettomuutta. Ensimmäistä enemmän Totassa, jälkimmäistä Paljaissa käsissä.

Hesarin arvio sanoo: ihmeellisen kaunis tarina. Onhan se. Ja silti minulle jää levoton olo, tai ei, surullinen ja vähän väsynyt. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja minä tunnistan kirjasta, tarinasta paljon tuttuja tunteita ja paikkoja. Matkoja raitiovaunuissa ja se tunne, kun ei osaa sanoa vaikka haluaisi. Tai jos ei osaa päättää.

- Tulin etsimään erästä naista, hän on kotoisin kaskipellon kupeesta, mies sanoo.
- Täällä asuu vain maailmannaisia.
- Millaisia, mies kysyy.
- Unimaailman.

Jäin miettimään minne Annan sisar Maria jäi, nainen, jolla oli peltotyöläisen käsivarret ja käheä, tilan ottava nauru. Minne Mariaa tarvittiin, jos hän vain heiluu toisinaan taustalla, on hiljaa ja lohduttaa? Ja miksi Eeva oli sellainen kuin oli, tai oikeastaan miksi niin. Ja millainen suru täytyi Martin kannettavana olla, samoin kuin Elsan.

Suuria tunteita, hyvä tarina ja silti, silti minä en täysin vakuuttunut. Parasta oli menneen ja nykyisen limittyminen, se että ei aina tiennyt mikä on totta, ei voinut tietää. Jokin kuitenkin jäi otteen päähän, jokin sama tunne kuin Tammimaan kirjan kanssa, että en tiedä mihin minä tämän tarinan kanssa jäin, pidinkö vai enkö. Aika näyttäköön.

Suosittelen rauhallisiin hetkiin, suurten tunteiden ja limittyvien tarinoiden kaipuuseen.

Maalauksen mallinna istuneet mm. Jossu, Laura, Salla, Jaakko, Sara ja pihi nainen. Totan kävi KOM-teatterissa katsomassa Suketus.

Riikka Pulkkinen: Totta.
Otava, 2010. 333 s.
Kannen kuva: Aino-Maija Metsola.

Luettu osana Kuusi kovaa kotimaista - haastetta.

ps. Hyvää ystävänpäivää!
pps. Kuvassa osittain hieno aito pariisilainen mekko josta aion kustomoida hameen. Se on saatu ihanalta yli 90-vuotiaalta suomenruotsalaiselta naiselta, joka on elänyt aika huikeaa elämää ja matkustellut paljon.

Juho Juntunen : Manala

2012-02-13T10:00:00.000+02:00

Omana välipalalukemisena ja sarjassamme miehen lainaamat sarjakuvat esittelen tällä kertaa Juho Juntusen Manalan (Like, 2011). Kaikessa yksinkertaisuudessaan Manala kertoo elämästä Helvetissä; mukana on niin itse pääpiru, viikatemies kuin pirun poikakin. Sarjakuvaa on nähty muun muassa Poppamies-chilikastikkeen etiketeissä ja Viivi ja Wagner - lehdessä.

Juho Juntusen piirrostyyli on konstailematon ja jotenkin todella miehekäs, prätkäjätkämäinen (eikä tämä ihmetä, jos katsoo Juntusen kuvaa). Viiva on vahva, värit kirkkaat. Varjostuksiin ja muihin pipertelyihin ei juuri panosteta, mutta eipä sitä tällaiseen sarjakuvaan tarvitakaan.

Huumori on sellaista hehheh-tyyppistä, sanaleikkejä ja kieli poskessa hohottamista. Toistuvat Forssa-vitsit alkoivat vähitellen tympiä, eivätkä Teksasin moottorisahamurhaajan silpomisetkaan oikein jaksaneet kiinnostaa. Mies oli tästä aika samaa mieltä.

Manala ei ollut oikeastaan minun sarjakuvani. Pätkissä luettuina Juntusen huumori kyllä pääasiallisesti toimi, mutta pitemmän päälle vitsit toistivat itseään. Täytyy tosin myöntää, että Juntusen viikatemies, Riipperi, oli harvinaisen sympaattinen tapaus. Omiksi suosikeikseni päätyivät täten juuri kyseisen hahmon seikkailut.

Kuva luonnollisesti Juho Juntusen, lainattu Poppamiehen sivuilta.

Manalaa voi lukea esimerkiksi chilikastike Poppamiehen sivuilla.

Lukuhaaste : Hyppää lavalle

2012-02-11T09:11:00.001+02:00

Vaikka kirjablogistania taas pullistelee haasteita (jännää!) päätin silti kantaa korteni kekoon - vaan ei huolta, haaste ei ole suuren suuri vaan haastaa teitä vain lukemaan vähän eri tavalla tai ehkä jopa mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tavoitteena on siis lukea tämän vuoden aikana yksi tai useampi näytelmä, siis ihan mikä tahansa näytelmä. Ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoissa olen huomannut, että näytelmähyllyt ovat yleensä melkoisen kattavia ja valikoimaa löytyy niin klassikoista uudempiin eli valinnanvaraa pitäisi olla. Uskoisin, että tilanne on suurinpiirtein sama muuallakin Suomessa. Mukaan kelpuutetaan siis niin Minna Canth, Pasi Lampela, herra Shakespeare kuin Tšehovkin ja kaikki myös kaikki muut näytelmäkirjailijat jotka teitä nyt sattuisivat kiinnostamaan.

Itse ajattelin haasteen puitteissa lukea ainakin Edward Albeen Who's Afraid of Virginia Woolf? - näytelmän sekä Kansallisteatterin julkaisun Lentoharjoituksia, joka sisältää sekä Smedsin käsikirjoituksen Paul Austerin kirjasta Mr Vertigo että erilaisia muistiinpanoja näytelmän valmistamisen ajalta.

Toivoisin osallistujien kirjoituksiin jotain pohdintaa siitä, miltä näytelmän lukeminen tuntui, aihe nimittäin kiinnostaa minua kovasti ja osittain siksi tämän haasteen lanseerasinkin.

Aikaa näytelmän lukemiseen olkoon nyt lokakuun 27. päivään asti (joka muuten on allekirjoittaneen syntymäpäivä ;) ja järkkäilen silloin varmaan haasteen tiimoilta jonkinlaisen arvonnankin. Porkkanaa siis tässä teille tarjoilen.

Sikäli mikäli osallistut niin vinkkaapa tekstiä tähän postaukseen, lokakuussa rakentelen vielä jonkinlaisen palkitsemispostauksen.

Mielenkiintoista matkaa teatterin maailmaan!

Markus Bennemann : Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja

2012-02-10T10:00:00.003+02:00

Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Atena, 2011) jatkaa samalla tiedettä popularisoivalla tyylillä kuin kirjailijan edellinenkin kirja, Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Otsikosta varmaan jo käy ilmi kaikille, että nyt ei enää ihmetellä eläinkunnan ihmeellisiä saalistustapoja vaan on siirrytty suvunjatkamisen mystiseen maailmaan.

Periaatteessa kaikki saman valaspopulaation urokset laulavat samaa laulua, joka muuttuu vuosittain, niin että valailla on - siinä kuin ihmisilläkin - joka kesälle oma hittibiisinsä. Tavallisesti hitti eroaa edellisen vuoden laulusa vain jonkin pienen murahdus- tai vingahdussarjan osalta, jonka jokin uros on keksinyt siihen lisätä. Yhtäkkiä muunneltua versiota laulavat kaikki muutkin osoittaaksen olevansa ajan hermolla.

Bennemannin aikaisempaa opusta lukiessani minua välillä vähän tökki tämä toisinaan epätieteellisenkin oloinen kirjoitusasu, mutta Härkäsammakon kohdalla olin jo päässyt ajatuksesta yli. Ennakko-odotukset olivat kohdallaan ja kirja onnistui tuottamaan paljon huvitusta sekä myös aitoa ihmetystä siitä, miten ihmeellinen tämä luontomme tosiaan on.

Kirja on lajiteltu lukuihin teemoittain. On Lemmenlauluja, Rehentelijöitä, Rakkaudenpalveluksia, Avioliittohuijareita ja niin päin pois. Jokaisessa luvussa on esitelty yleensä useampia eri lajeja, jotka hoitavat lisääntymisensä jollain "tavallisesta" poikkeavalla konstilla.

Minulla oli tämä opus melkein elokuusta asti yöpöytäkirjana eli luin kirjaa silloin tällöin pienen pätkän, joko ihan kokonaisen luvun tai osia siitä. Kirja lieneekin parhaimmillaan pienissä osissa, sillä putkeen luettuna voi lukijalla tulla jonkinlainen infoähky erilaisista spermapaketeista ja parinvalinnan kiemuroista.

Meritursaat eivät juuri parittele päällekkäin vaan käytännössä ilman kehokontaktia. Parittelukumppanit istuvat liikkumatta riutalla metrin päässä toisistaan, ja koiras ojentaa naarasta kohti yhden lonkeroistaan niin asiallisen kiihkottomasti kuin se olisi merenpohjassa kulkeva öljyjohto. --- Eräät ovat paritellessaan aivan erityisen varovaisia. Silloin meritursaat kököttävät kumpikin omassa kallionkolossaan mahdollisimman kaukana toisistaan, ja jos koloja ei yhdistäisi pientä syvänmeren kaapelia muistuttava lonkero, kukaan ei ikimaailmassa arvaisi, mitä ne puuhaavat.

Kirjan lopussa on myös kattava lähdeluettelo kirjoittamisen apuna käytetyistä artikkeleista ja kirjoista. Luonnontiedeopiskelijana tätä arvostaa kovasti ja käytinkin lähdeluetteloa apuna etsiessäni materiaalia kandidaatintyöhöni (luvussa Lemmentuoksut on pätkä mulperiperhosista ja niiden feromonista, jota kandityöni pääasiassa käsittelee). Lisäksi kovakantisessa painoksessa on mukana kuvaliite, joista voi tutkailla esimerkiksi jääpingviininaaraita, jotka haluavat seksuaalisista palveluista palkakseen kiviä, tai molukkirapujen parittelutalkoita.

Molukkiravun kuori. Ovat melkoisen söpöjä.

Suosittelen humoristiseksi mutta yhtä kaikki opettavaiseksi lukemiseksi luontodokumenteista pitäville (allekirjoittanut hankki muuten itselleen joululahjaksi boksillisen Attenboroughin dokumentteja, ah!). Tästäkin varmaan tulee pokkariversio eli sopisi vaikka rantalukemiseksi.

Jos muistan oikein, sain tämän ihanalta mieheltä lahjaksi viime elokuussa vuosipäivän merkiksi. <3 Ja kuvassa olevat sammakot mies on saanut minulta syntymäpäivä- (tyttösammakko) ja joululahjoiksi (poikasammakko).

Sammakoiden kurnutusta on kuunnellut myös Hanna.

Markus Bennemann : Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010)
Atena, 2011. 301 s. + lähteet.
Suomentanut: Heli Naski
Kannen kuva: Stephen Krasemann.

Haruki Murakami : 1Q84

2012-02-08T10:00:00.000+02:00

Murakamin 1Q84:n kolmososa hyppi ensin silmilleni Omenan kirjastossa ja kun Norkku vielä luki ja arvioi opuksen kaikki kolme osaa, oli tähän tartuttava. Kyseessä on siis Haruki Murakamin trilogia 1Q84 (Book One and Two 2009, Book Three 2010, translated in 2011).

And after you do something like that, the everyday look of things might seem to change a little. Things may look different to you than they did before. I've had that experience myself. But don't let appearances fool you. There's always only one reality.

Yritin jo kerran selittää kirjan juonta miehelle. En onnistunut. Voin siis melkoisen varmasti luvata, että en tule paljastaneeksi juonen kulusta käytännössä mitään.

Tarinaa kertovat Tengo ja Aomame. Tengo on matematiikkaa opettava kirjailija, joka päätyy mutkan kautta kirjoittamaan uudelleen tarinaa nimeltä Air Chrysalis joka kertoo taianomaisen tarinan pikkuihmisistä (Little People) ja siitä, miten ne maailmaamme vaikuttavat. Aomame on viralliselta ammatiltaan liikunnanohjaaja, mutta pinnan alla on muutakin: Aomame on salamurhaaja, mutta ei mikään perinteinen ostettavissa oleva sellainen vaan kohteena ovat väkivaltaiset miehet.

Kertojista kumpikin päätyy valintojensa vuoksi rinnakkaismaailmaan 1Q84, jossa säännöt ovat erilaiset. Vaikka outo maailma tuo yksinäisyyden tunteen, löytyy Aomamen ja Tengon väliltä yhteys joka juontuu 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hetkeen.

Like it or not, I'm here now in the year, 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive. I have to learn the rules of this place and adapt myself to them.

Kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät esittelemään sekä olennaisia henkilöhahmoja että avaamaan pikkuihmisten ja Air Chrysaliksen merkitystä. Murakami ei päästä lukijaa helpolla, sillä tekstiä on paljon ja se on intensiivistä. Kaikkeen kuvailuun tunnutaan suhtautuvan yhtä suurella hartaudella; ruoanlaittoa kuvaillaan yhtä pikkutarkasti kuin olennaisimpia tapahtumaketjuja. Välillä mietin, onko osasyy pikkutarkkaan ja säännölliseen kerrontaan käännöksessä, että mahtaako japanin kieli soljua eri tavalla kuin englanti. En tiedä.

En saanut 1-2-osia kulkemaan julkisissa mukana, joten se oli pelkästään kotikirjana. Pääasiallisena huomiona kuitenkin se, että kiire Murakamilla ei ole. Ja ehkä se on hyväkin; mielestäni Tengo ja Aomame ansaitsevat että heidän tarinansa kerrotaan huolella ja toisaalta Murakami myös osasi pitää minulle jännitystä yllä.

Kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi mutta kertojien joukkoon on nyt liittynyt myös Ushikawa, omituisen näköinen mies joka tekee töitä Aomamen ja Tengon vastapuolelle jonkinlaisen yksityisetsivän tehtävissä. Kolmannen kertojan mukaanottaminen hidastaa tarinan kulkua ja sotkee välillä myös ajantajun kun kaikki henkilöt pyritään yksi kerrallaan saattamaan samaan pisteeseen ajassa. Välillä tämä turhautti, etenkin heti toisen osan lukemisen jälkeen, sillä jotenkin kaipasin päästä ja loppuun, saada tietää.

Tämä on toinen Murakamini, ensimmäinen oli Kafka rannalla. Molemmissa oli useita seksikohtauksia, mutta Murakami suhtautuu kohtauksiin pääosin hyvin kliinisesti eli mitään eroottista kirjallisuutta tämä ei tosiaan ole. Seksi on Murakamille lähinnä väline, jota välillä tarvitaan tarinan eteenpäin kuljettamiseen tai henkilöhahmojen kehittämiseen ja se kuvataan samalla pikkutarkalla ja objektiivisella otteella kuin kaikki muukin. (Huvittava tieto: 1Q84 oli lähellä voittaa Literary Review'n Bad Sex in Literature - palkinnon, en kyllä tavallaan ihmettele..)

1Q84 muistutti minua taas siitä, miksi pidän maagisesta realismista kirjallisuuden lajina. Arkisen ympäristön muuttaminen mystiseksi ja jopa pelottavaksi kiehtoo minua jostain syystä loputtomasti. Siinä mielessä tämä on poikkeuksellista, että yleensä en perusta mistään pelottavasta, en elokuvista tai kirjoista. Maagista realismia en kuitenkaan osaa olla lukematta. Murakami, Jonathan Carroll ja Pasi Ilmari Jääskeläinen edustavat minulle tällä hetkellä niitä kirjailjoita, jotka onnistuvat tuomaan minulle näitä kammottavan kiehtovia pelkokicksejä. Toisaalta lukemisen jälkeen on myös rauhallinen olo, tuntemus siitä että on hetken ollut osa jotain ihmeellisempää maailmaa.

Lyhyesti 1Q84 on tarina yksinäisyydestä, rakkaudesta, ja salaisuuksista. Murakami ei kerro kaikkea, mutta antaa lukijalle paljon työstettävää. Logiikkaa ei aina ole, mutta toisaalta, onko sitä jatkuvasti tässä meidänkään maailmassamme?

Suosittelen luettavana syksyisenä tai talvisena iltana viltin alla tahi villasukat jalassa. Juomaksi teetä.

Rinnakkaismaailmoissa on seikkaillut myös Norkku (1&2 ja 3).

Haruki Murakami : 1Q84 Books One and Two
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Jay Rubin. 623 s.

Haruki Murakami : 1Q84 Book Three
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Philip Gabriel. s.364

Cover art: Suzanne Dean

ps. Tätä ei ollut mitenkään helppo kirjoittaa, sillä laajan rinnakkaismaailman avaaminen muutamassa lauseessa tuntui käytännössä mahdottomalta. Jos pidit Kafkasta rannalla, uskaltaisin ehdottaa että pitäisit myös tästä.

pps. Hymisytti myös kun tässä luettiin Kadonnutta aikaa etsimässä.
"Have you read it?"
"No, I've never been in jail, or had to hide out for a long time. Someone once said unless you have those kind of opportunities, you can't read the whole of Proust."

PNG : Maailma mustavalkoinen

2012-02-06T10:00:00.005+02:00

Miten voivatkin yksinkertaiset kuvat saada kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun. Kirjoitan nimimerkki PNG:n teoksesta Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta (Otava, 2010) joka on koottu samaisen tekijän blogiteksteistä.

Sarjakuvassa esiintyvät pingviinit ovat kokeneet lapsettomuushoidot, keskenmenot ja adoptioprosessin harkinnan ja aloittamisen. Itse en ole samaisia teemoja henkilökohtaisesti kokenut, mutta aiheet koskettavat läheltä muista syistä.

Maailma mustavalkoinen koskettaa ja sattuu mutta välillä myös hymyilyttää. Se avaa verhoa suruun, jota tuskin voi täysin ymmärtää kokematta sitä itse. Se myös toivottavasti auttaa kohtaamaan heitä, jotka lapsettomuuden ovat kokeneet, kohtaamaan heidät reilusti ja ymmärtämään joskus silloinkin, kun ei jaksaisi ymmärtää. Surun keskeltä löytyy välillä toivoa, huumoriakin. Vielä jaksaa.

Joskus maailma on mustavalkoinen. Itsellä tai muilla.

Kuva: PNG

Tämä on tärkeä kirja. Sanon samoin kuin Adoptiomatkan luettuani: nyt minun on palautettava tämä pian kirjastoon, sillä ehkä se lähtee seuraavaksi jollekulle, joka tarvitsee tätä kirjaa enemmän kuin minä. Ja kiitos.

Samaisesta teoksesta kirjoittaneet myös ainakin Hanna ja anni.M.

PNG : Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta
Otava, 2010. 112 s.

Lavalta : Godota odottaessa

2012-02-05T15:31:00.000+02:00

Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Lähdetään.
Ei me voida.
Miksi?
No kun me odotetaan Godota.
Ai niin.

Ostin miehelle syntymäpäivälahjaksi liput Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävään Samuel Beckettin näytelmään Godota odottaessa. Esityksen on ohjannut Arto af Hällström ja rooleissa ovat mainiot Esko Salminen (Vladimir), Estragon (Eero Aho), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky). Pojan roolissa nähdään nuoria tulevia lahjakkuuksia, Amos Brotherusta ja Elias Majanderia.

Tiesin ennakkoon Beckettin näytelmästä jonkin verran, mutta en tiedä pystyikö tähän silti valmistumaan henkisesti. Päällepäin katsoen lähes kolmituntisessa näytelmässä ei nimittäin tapahdu yhtään mitään, siinä vain lähinnä tapetaan aikaa. Välillä tanssitaan ja sitten taas mietitään, että pitäisikö sitä hirttäytyä. Ja kuitenkin siellä on jokin logiikka, jotain timantinkirkasta totuutta ja hienoutta.

Esko Salminen ja Eero Aho ovat mieletön parivaljakko Vladimirin ja Estragonin rooleissa. Kun näytelmä on lähes pelkästään puhetta ja lavasteet pelkistetyt, on näyttelijän harteilla suuri taakka. Kaikki suoriutuvat tästä kunnialla. Ei ollut yksi kerta kun yleisö alkaa hermostuneesti hihittämään, kun näyttelijät vain istuvat lavalla, ihan hiljaa, tekemättä mitään. Tiedättehän sen tunteen, kun tietää että ei tässä nyt varsinaisesti mitään hauskaa ole mutta kun nuo vain istuvat tuolla eikä oikein tietäisi miten reagoida.

Mies mietti, että mitäköhän on ajatellut kantaesityksen yleisö. Itseänikin hirvitti ihan vähän, että onko toinen puoliaika täysin sama kuin ensimmäinen (en tiedä mistä tämä ajatus tuli, mutta pelko oli siis turha).

Björkman ja Reinikainen tuovat oman lisävärinsä tähän tarinaan. Björkmanin lavakarisma on huikea; välillä hän on kaatuileva koomikko ja seuraavassa hetkessä äärimmäisen uhkaava mies. Reinikaisen läsnäolo on myös käsinkosketeltavaa, vaikka hän suurimman osan näytelmästä vain seisoo ja on hiljaa. Osatapa joskus olla lavalla noin läsnä.

Godota odottaessa oli toteutettu hyvin perinteisesti. Oli itse asiassa todella virkistävää olla katsomassa esitystä, joka perustuu ihan vain siihen, että näyttelijät ovat lavalla ja näyttelevät. Ei ole joka paikkaan lentelevää popcornia tai isoja orkestereja (vaikka musikaalit ovatkin suuri rakkauteni).

Loppupeleissä Godota odottaessa oli todella hieno kokemus. Jopa mies meni sanattomaksi ainakin kymmeneksi minuutiksi kun piti ihan jäädä miettimään, että mitä tässä tapahtui. Näytelmässä on hienoa huumoria ja ystävyyttä, vaikka se on myös todella surumielinen.

On tämä kyllä vielä luettavakin. Sitä ennen meitä kylläkin odottaa yöpöydällä kirjailija toinen teos, Mercier ja Camier.

Syksyn esitykset olivat loppuunmyytyjä, mutta kevään esityksiin saa vielä lippuja, joten käykäähän hankkimassa (Lippupisteestä tai Kansiksen lipunmyynnistä saa).

"Kaikki näytelmäni pitäisi esittää kevyesti ja nopeasti. En halua velloa niiden vakavuudessa... näytelmieni ei pitäisi olla mahtipontisia." - Samuel Beckett

ps. Alun dialogi naputeltu ulkomuistista joten siinä voi olla virheitä.

Arvonnan onnekkaat ja synttärihulinoita

2012-02-04T10:35:00.002+02:00

Lumista lauantaita teille kaikille ihanille! Uhosin eilen, että arvonta olisi suoritettu jo illalla mutta koska juhliminen otti niin voimille, veti syntymäpäiviään eilen viettänyt onnettaremme lippuset vasta aamulla.

Tässä vaiheessa vielä suuri kiitos teille kaikille, jotka arvontaan osallistuitte ja kommentoitte blogin yksivuotista taivalta! Minulla oli useampaan kertaan ihan oikeasti tippa linssissä, sillä tähän kirjablogistanian pariin päätyminen on ollut parhaita juttuja ikinä. Kiitos teistä kaikista!

En kuitenkaan paljasta voittajia vielä vaan ensin vähän tunnelmia eilisen syntymäpäiväjuhlinnasta. Kävimme siis syömässä sushia Tokyo 55:ssa, juomassa sifonikahvia Fratello Torrefazionessa ja katsomassa hienon näytelmän Godota odottaessa Helsingin Kaupunginteatterissa (kirjoitan tästä lisää myöhemmin). Kotona syötiin mudcakea ja juotiin kuohujuomaa.

Valmis kakku. Arvannette, mitkä ovat päivänsankarin lempikarkkeja?

Juhlijan seuralainenkin sai sifonikahvia.

Synttärisankari nauttii.

Myöhäinen kakunleikkuu vihdoin suoritettu!

Ja sitten siihen arvontaan. Levyn ja kirjan voittajat arvottiin erillisistä kulhoista ja yllätyslaatikon arvontaa varten kaikki jäljelle jääneet lipukkeet siirrettiin silinteriin. Mies laittoi ihan arvontaa varten lahjaksi saamansa I am Mr Darcy - paidan päälleen mutta kuvaaja oli nyt laiska, pahoittelen.

Ensin arvottiin Tuomas Peurakoski Ensemblen esikoispitkäsoitto ja se menee bloggaajalle, joka toivoisi että kaikki nauttisivat jokaisesta päivästä eli

Sannalle Luettua - blogiin!

Seuraavaksi lähdettiin löytämään Jonathan Carrollin Valkoisten omenoiden voittajaa ja se lähtee nyt bloggaajalle, joka toivoisi että jokainen tänään nukkumaan käydessään voisi ajatella, että olipa hyvä päivä! eli

Susalle Järjellä ja tunteella - blogiin!

Viimeiseksi etsittiin vielä voittaja yllätyslaatikolle (jonka sisällön haaliminen on vielä ihan ihan vähän kesken mutta varmistunee tänään) ja se lähtee nyt bloggajalle, joka haluaisi joskus löytää peppipitkätossumaisen talon eli

Kaisalle Kannesta kanteen - blogiin!

Lämpimät onnittelut kaikille voittajille!

Laitattehan yhteystietonne osoitteeseen pigeonnaire@gmail.com niin saadaan paketit oikeisiin osoitteisiin.

Tähän väliin on muuten sanottava, että kaikki jotka levyä vielä jäivät kaipaamaan: sitä saa tosiaan ihan hankkia Levykauppa X:stä tai Keltaisesta jäänsärkijästä, biisejä saa hankittua vaikka yksittäisinä mp3-versioina EqualDreamsilta tai vaikka ihan laittamalla sähköpostia minulle tuohon ylläolevaan osoitteeseen. Ja tämä vinkki siis naiselta, jonka mielestä levy on upea mutta levylaatikot eivät se viehättävin sisustuselementti. ;)

Meillä viikonloppu jatkuu synttärijuhlinnan merkeissä, tänään painelemme kylään miehen perheen luokse ja myöhemmin istumaan iltaa ystävien kanssa. Sitä ennen pitäisi vielä hakea iiiso kirjapaketti postista.

Huomenna vietetäänkin sitten vaalivalvojaisia ja toivutaan kahden päivän juhlinnasta. Mitä te aiotte tehdä viikonloppuna?

Kupista : Crustum

2012-02-03T10:00:00.004+02:00

Tiistaina minulla oli lounasaikaan epäilyttävää luppoaikaa, kahvihammasta kolotti ja kun joka tapauksessa pyörin Töölöntorin kulmilla päätin vihdoin testata sen saksalaisen kahvilan, Crustumin. Pikkuinen myymälä, jossa on myös kaksi pöytää asiakkaille, sijaitsee osoitteessa Topeliuksenkatu 3, aivan vastapäätä Töölön kirkkoa.

Kahvin (2 e) kanssa piti tietysti saada jotain pientä ja päädyin valitsemaan kuvassa näkyvän mantelisarven (1,95 e) joka käytännössä on siis mantelirouheella kuorrutettua mantelimassaa, joka on dipattu suklaaseen. Ja minä siis rakastan mantelimassaa. Ehkä osittain siksi, että olen yksineljäsosa suomenruotsalainen (kyllä, tämä on tarkkaa ja olen tästä piirteestä vähän ylpeä). Suomenruotsalaisuus liittyy tähän myös niin, että ne kaksi asiakasta jotka myymälässä sen siellä oleskelemani puolen tunnin aikana kävivät, olivat molemmat finlandssvensk rouvia.

Pieni myymälä on tunnelmaltaan kotoisa; tiskin takana työskentelevä naishenkilö oli todella ystävällinen ja myymälän äänimaailma rauhallinen. Taustalla soi sopivalla volyymilla joku saksalainen radiokanava ja jonkun verran taustahuminaa tuli Topeliuksenkadun bussiliikenteestä. Minulle myös tarjottiin santsikuppia, mutta jätin sen tällä kertaa väliin. Ehkä ensi kerralla?

Kaiken kaikkiaan pistäytyminen Crustumissa oli äärimmäisen virkistävä ja ilahduttava kokemus.

Crustumilla on isompi myymälä/kahvila osoitteessa Pursimiehenkatu 7. Sielä saa aamiasbuffetin välillä ti-pe hintaan 9,50 ja viikonloppuisin 16,50. Kävin siellä viime vuoden tammikuussa ystävien kanssa pitämässä palaveria: hyvää oli eli lämpimästi suosittelen.

ps. Ei hätää, synttäriarvonta suoritetaan kyllä tänään kunhan miehen kanssa suoriudumme kotiin syntymäpäivien juhlinnasta. Mies täyttää. Tulos ilmoitetaan lauantaina.

pps. Ihanaa, teitä lukijoita on jo 80! Olen todella, todella otettu ja onnellinen teistä kaikista, kiva kun käytte täällä <3

David Foenkinos : Nainen, jonka nimi on Natalie

2012-02-02T10:00:00.002+02:00

David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus, 2011) päätyi minulla bussikirjojen epäkiitolliseen asemaan, se kun oli huomattavasti helpompi kuljetettava kuin tuo kotona silloin lukemani järkäle. Tämän kirjan kohdalla busseilu ei onneksi tuhonnut tunnetta, vaan kirja onnistui viihdyttämään suloisella, arkisella kepeydellään.

Nathalie on erikoinen nainen. Tai ei oikeastaan edes kovin erikoinen, mutta juuri sellainen johon kaikki miehet tuntuvat ihastuvan. Mieleeni tulee sana säpäkkä, sellainen liikkeissään tehokas ja jollain tavalla gasellimainen. Toisinaan kuitenkin myös ajatuksiinsa vaipuva ja silloin kuin Kaunottaren ja Hirviön Belle (se Disneyn). Nainen, jonka luulisi olevan töissä kulttuurialalla mutta onkin töissä ruotsalaisessa yrityksessä jossa syödään paljon Krisprollseja (jotka muuten olivat mielestäni siinä, hm, kolmasluokkalaisena suurinpiirtein parasta mahdollista välipalaruokaa).

Nathaliesta huokui liikuttava luonnollisuus, ja hänen sulokkaat liikkeensä saivat François's ajattelemaan: juuri sellainen nainen, jonka kanssa lähtisin mielelläni viikonloppulomalle Geneveen. Niinpä hän tarttui tilanteeseen kaksin käsin - neljäkin olisi kelvannut sillä hetkellä. Jo siksikin, että kerta oli hänelle ensimmäinen.

No, se siitä. Nathalie siis kohtaa miehen, aivan sattumalta, rakastuu ja menee naimisiin. Ei siinä vielä mitään, mutta mies kuolee ja nuori nainen päätyy surunmurtamaksi leskeksi. Nathalie ei kuitenkaan olisi Nathalie (vaikka Nathalie-nimisillä naisilla on usein selvä taipumus nostalgisuuteen) ellei tästä suosta jollain tavalla noustaisi. Yhtälöön liittyy viininjuontia, ruotsalaisia miehiä ja analyysiraportteja.

Foenkinoksen teos on jotenkin todella ranskalainen. Mieleen tästä tuli vahvimpana Jean-Pierre Jeunetin elokuva Amélie. Elokuvalla ja kirjalla on useampiakin yhtäläisyyksiä; sekä Nathalie ja Amélie ovat jollain tavalla poikkeuksellisia hahmoja ja molempien elämän kääntää päälaelleen onnettomuus. Molempiin teoksiin on ympätty paljon pieniä tuokiokuvia ja käytännössä merkityksettömiä, mutta yhtä kaikki kiinnostavia faktatietoja (esimerkkinä Améliessa kerrotaan kuinka monta kertaa kärpäsen siivet lyövät minuutissa, Nathaliessa kerrotaan esimerkkejä naurettavista puheenparsista, joita ihmiset toistelevat mielellään).

Kieli on, no, ei nyt varsinaisesti kaunista. Joudun taas turvautumaan sanaan ranskalainen (ja adjektiivina tämähän on minun käyttämänäni siis hyvin positiivinen). Foenkinoksen kieli ei varsinaisesti töksähtele, mutta etenee aivan omaan rytmiinsä ja sisältää lukuisia kiinnostavia kuvailuja. Siis sellaisia kuin puhua kuin amerikkalaiset naiset tai tilanne, jossa jokaisella ruuminjäsenellä on oma itsevaltainen sydämensä tai millaisia ovat anonymiteettihiukkaset.

Nathalie on kirjana suloinen myös ulkoisesti. Kansi on juuri niin herkkä ja ranskalainen kuin pitääkin. Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt hyvää työtä kannen suunnittelussa.

Lyhyesti Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie on kuin pieni makea leivos, macaron. Näyttää suloiselta, maistuu makealta ja tuo hetkellisen mielihyvän.

Aprikoosimehua ovat tilanneet myös anni.M, Arja, Jum-Jum, Maria ja Minna vanhassa blogissaan.

Kiitos kirjasta Hannalle!

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (La Délicatesse, 2009)
Gummerus, 2011. 268 s.
Suomentanut: Pirjo Thorel.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.

Pokkaan tällä myös toisen pisteen Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen (Ranska).

Blogistanian Globalia 2011 - ehdokkaani

2012-02-01T10:00:00.001+02:00

Logon suunnitellut Marja-Leena Liipo.

Blogistanian Finlandia - äänestys jäi minulta väliin, joten korjataan asia osallistumalla nyt Blogistanian Globalia 2011 - palkinnon äänestämiseen. Blogistanian Finlandia äänestyksen tuloksia voi muuten kurkata täältä.

Ideana on siis tämä: Nimeä listallasi 2-6 lukemaasi, vuonna 2011 Suomessa ilmestynyttä, viralliselle kotimaiselle kielelle käännettyä aikuisten kaunokirjallista, mielestäsi palkitsemisen arvoista teosta. Teokset voivat olla romaaneja, novellikokoelmia, sarjakuvia tai runokokoelmia. Linkitä mahdollisesti blogistasi löytyvät arviot ko. teoksista. Kokonaisuudessaan säännöt löytyvät Kirjavasta kammarista. Tämä postaus on ajastettu julkaistavaksi 1.2.2012 klo 10, jolloin kaikkien äänestykseen osallistuvien bloggaajien tekstien tulisi ilmestyä verkkoon. Muiden äänestyksiä voi tutkailla yllä olevasta linkistä; tekstin kommenttiosuuteen linkataan osallistuvat äänet. Tulokset julkistetaan huomenna eli perjantaina 2.2.2012.

Tässä siis omat ehdotukseni:

Michael Cunningham : Illan tullen
Luin itse kirjan englanniksi, mutta muiden arvioiden perusteella uskon suomennoksen kantavan teosta oikein hyvin ja täten uskallan kirjaa äänestää. Kirjoitin kirjasta mm. näin:
Lyhyesti sanottuna By Nightfall on kirja kauneuden, jonkin pronssiinvaletun ideallin kaipuusta.
sekä
By Nightfall on myös seksikäs teos, mutta ei millään turhan ilmeisellä tavalla. Pikemminkin klassisen seksikäs, think Humphrey Bogart and Marilyn Monroe.

Hannu Rajaniemi : Kvanttivaras
Tämän vuoden outolintu, suomalaisen kirjailijan alunperin englanniksi kirjoittama sci-fi-seikkailu käännettiin onneksi myös suomeksi. Minä en ehkä täysin hurmaantunut tästä kirjasta, mutta se on yhtä kaikki hieno kirja ja ansaitsee mielestäni paikan tällä listalla. Kirjoitin kirjasta mm. näin:
Kvanttivaras oli reippaasta 400 sivustaan huolimatta varsin nopealukuinen ja kahlasinkin sen läpi parissa päivässä. En nyt listaisi tätä minnekään suosikkikirjojeni joukkoon, mutta luonnehtisin lukukokemusta huvittavaksi. Tarkoittaen siis enemmän englanninkielistä lausahdusta it amused me. Ei huono veto ensimmäiseksi sci-fi-tekeleeksi ja lopussa heitetyt pari koukkua saavat minut varmaan lukemaan seuraavatkin osat kun ne julkaistaan.

Hugh Laurie : Järein asein
Jälleen kerran teos, jonka olen lukenut alkuperäiskielellä, mutta en voinut vastustaa sen laittamista listalle. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 1996 ja käännettiin tänä vuonna. Järein asein on toimiva jännityskirja, jossa on oivallista, kuivaa brittiläistä huumoria. Kirjoitin kirjasta mm. näin:
-- verbaalinen tulitus on aikamoista ja nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen (jota en yleensä tee, korkeintaan hymähdän, mutta nyt nauroin). Kirja on täynnä pieniä oivaltavia hetkiä, punchlineja, jotka tekevät sen lukemisesta varsin riemukkaan elämyksen.

Andrew O'Hagan : Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
O'Haganin teos on erilainen, suloinen ja rauhoittava. Koirakertojan onnistunut käyttäminen nostaa sen arvoa minulle. Kirjoitin kirjasta mm. näin:
Uskaltaisin suositella tätä niin Marilynin kuin koirienkin ystäville ja hienostunutta kerrontaa arvostaville. O'Haganin kirja rauhoitti, pysähdytti ja kiinnosti hitaalla mutta tarttuvalla otteellaan. Nautitaan sohvalla pörrötohveleissa tai villasukissa.

Tässä siis minun ehdotukseni, nyt vain odottelemaan tuloksia. Kiitokset taas jo tässä vaiheessa myös aktiiviselle kirjabloggaajayhteisölle ja niille henkilöille, jotka jaksavat järjestää ja organisoida.

Paul Dini & Bruce Timm : Mad Love and other stories

2012-01-31T10:00:00.002+02:00

Tutustumiseni DC Comicsin sarjakuviin jatkui Paul Dinin ja Bruce Timmin teoksella Mad Love and other stories (DC Comics, 2009).

Face it Harl. You're a certified nutzo wanted by the law in two dozen states... and hopelessly in love with a murderous, psychopathic clown.

Sarjakuvateoksen aloittaa nimisarja Mad Love, joka valottaa Jokeriin toivottomasti rakastuneen Harley Quinnin taustoja. Tarina on rakennettu todella taitavasti, se on kiinnostava ja avaa jälleen kerran sitä, kuinka kajahtunut Jokeri todella on.

Mad Love on myös voittanut erillisenä sarjakuvana amerikkalaisen Eisner-palkinnon, enkä ihmettele. Kukapa ei tuntisi henkilöä, tai olisi jopa itse käyttäytynyt samalla tavalla kuin Harley Quinn, eli rakastanut pyyteettömästi tyyppiä, joka on täysin kajahtanut eikä todellakaan ansaitse sinua. Niinpä.

Loppuosaan teoksesta on koottu lyhyempiä Batman-tarinoita, joita yhdistää se, että niitä on ollut tekemässä joko Paul Dini, Bruce Timm tai molemmat. Erikoismaininnan näistä ansaitsevat Jolly Ol' St. Nicholas, jouluspesiaali jossa nähdään Batgirl ja Clayface ja todella upea, film noir tyyliin tehty Two-Face tarina Two of a kind, jonka Bruce Timm on sekä piirtänyt että käsikirjoittanut. Harmi kyllä en löytänyt netistä yhtään hyvää ruutua tästä sarjiksesta, mutta uskokaa pois: se on upea ja todella surullinen, aitoon film noir - henkeen.

Ruutu Mad Lovesta. Bruce Timm.

Minä todella nautin Bruce Timmin piirrosjäljestä; se on mukavan pyöreä, hyvin sarjakuvaan sopiva ja todella ilmeikäs. Hahmot näyttävät sarjakuvahahmoilta, mutta tällä tyylillä niihin on saatu niin paljon persoonaa ja eloa että ihan hengästyttää. Täten Bruce Timm sai uuden fanin minusta.

Ei muissakaan piirtäjissä ole mitään vikaa, kaikki kirjan sarjakuvat ovat hienoja. En vain pääse yli Timmin kuvista; hän piirtää miehekkäitä miehiä (ks. Batmanin kulmikas leuka) ja seksikkäitä, mutta ei silti överiksi meneviä naishahmoja (ks. Harley Quinn yllä). Tämä sarjistyttö on tyytyväinen.

Jälleen kunnia Bruce Timmille.

ps. Tämä on luettu ja kirjoitettu jo joulukuussa mutta sain aikaiseksi julkaistua vasta nyt.

Kari Heusala : Rakkautta ja kihelmöintiä

2012-01-29T10:00:00.003+02:00

Huomasin tässä, että minulle on hankalaa lukea kahta fiktiivistä teosta samanaikaisesti. Koska Murakamin 1Q84 on edelleen aivan liian hankala bussikirja, otin hyllystä jo pitkään lukuvuoroaan odotelleen Kari Heusalan seksuaalisuutta käsittelevän teoksen Rakkautta ja kihelmöintiä (Like, 2005).

Heusala kertoo esipuheessaan, kuinka lähti työstämään kirjaansa roskalehdiksikin kutsuttujen (tämä on nyt oma termini) Seiskan ja sen kaltaisten julkaisujen pohjalta. Kirjassa siis esitellään muun muassa seksuaalisesti hyvin aktiivisia tai epäaktiivisia julkisuuden henkilöitä ja esitetäänpä myös keinoja arvioida ihmisen persoonallisuutta hänen sukupuolielimiensä ulkonäön perusteella. Lisäksi kirja sisältää osioita esimerkiksi sukupuolitaudeista, ehkäisystä, kukkaiskielestä ja avioelämästä. Ja on siellä esitelty monia kaavojakin, tässä esimerkkinä kaava jolla voidaan laskea milloin parisuhde hajoaa. Sen avulla pystytään kuulemma määrittämään 94%:n tarkkuudella, hajoaako suhde seuraavan neljän vuoden aikana.

Vaimolle tarkoitettu yhtälö on seuraava: w(t +1) = a + rl * w(t) + ihw[h(t)]. Yhtälössä w tarkoittaa vaimoa ja h aviomiestä. T on aika ja a vaimon mielentila, kun hän ei ole miehensä kanssa. Rl * w(t) merkitsee muuttunutta mielentilaa aviollisen keskustelun aikana. H(t) on aviomiehen pistemäärä 15 minuutin keskustelun jälkeen. Ihw on vaikuttava tekijä. W(t+1) tarkoittaa sitä, miten vaimo reagoi miehen huomautuksiin.

Kiitos tästä, psykologit ja matemaatikot.

Edellisen perusteella odotin hitusen raflaavampaa otetta, jotain samanlaista kuin myös tiedettä popularisoivia opuksia kirjoittava Markus Bennemannin tyyli. Tähän ei aivan päästä, mikä joissain asioissa vähän harmitti, mutta toisaalta osa asioista ovat jo itsessään niin absurdeja että eipä siitä tarvitse enää vitsiä vääntää. Mitä sanotte esimerkiksi siitä, että New Yorkissa on voimassa vanha laki, joka kieltää miestä katsomasta ohikulkevan naisen perään. Mies voi saada tästä 25 dollarin sakot. Mikäli hän jää toistamiseen kiinni naisten katselusta, miehelle voidaan määrätä silmälaput, jotta hän ei enää vilkuile sivulle. Ja tämä esimerkki oli siitä kevyemmästä päästä.

Feromoneista eli näistä "rakkauden tuoksuista" olisin mielelläni lukenut enemmän. Kiinnostavaa olisi ollut esimerkiksi tietää, miten saman sukupuolen kanssa parisuhteessa olevien feromonien havaitseminen ja niihin mieltyminen eroaa eri sukupuolen kanssa parisuhteessa olevista. Minä kirjoitin aiheesta kandidaatintyönkin, tosin en siis ihmisten vaan mulperiperhosten feromonista. Ja tästä myös päästään seikkaan, jossa haluaisin nyt ihan vähän päteä. Heusala nimittäin kirjoittaa, että feromoni - termin mainitsivat ensimmäisen kerran tutkijat Karlson ja Lüscher vuonna 1959. Väittämä on sinänsä ihan oikein, mutta termin määrittelivät samaan aikaan myös tutkijat Karlson ja Butenandt. Ni.

Kirjassa on myös kaksi liitettä. Niistä ensimmäinen on jonkinlainen seksuaalisuuden Guinnessin ennätyskirja, jossa esitellään sekä seksuaalista numerotietoa että esimerkiksi suutelun maailmanennätys (kesto 17 päivää, 10 tuntia ja 30 minuuttia, jonka jälkeen suorituksen osallistujat vietiin sairaalaan eivätkä intohimoiset suutelijat kuulemma nähneet toisiaan enää koskaan). Toisessa liitteessä esitellään alan sanastoa aberrationista zytheromaniaan. Rehellisyyden nimissä tosin tunnustan, että sanaston lukeminen kokonaisuudessaan jäi tällä kertaa väliin.

Kaikkiaan Rakkautta ja kihelmöintiä oli kiinnostava ja monipuolinen lukukokemus. Lukujen välillä oli jonkinlaista laadun epätasaisuutta, mutta jos tekijä itsekin luonnehtii kirjaa monenkirjavaksi voi tältä olla hankala välttyä. Mielenkiintoisin anti itselleni olivat kuitenkin suoraan biologiaan ja kemiaan liittyvät aihepiirit ja harkitsen nyt vakavasti lukevani myös Heusalan tieteellisemmät teokset Naisen seksuaalisuus (Like, 2001) ja Miehen seksuaalisuus (Like, 2003). Hauskinta antia sen sijaan olivat historialliset faktat ja uskomukset.

Suosittelen kevyeen tiedonnälkään luettavaksi, mutta älä ota matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin jos kammoat vieressäistujien kummia katseita kun lukemallasi aukeamalla on lihavoituna sanat jökötin ja hekumakeppi (itse tosin luin koko kirjan julkisissa ja en ainakaan huomannut yhtään paheksuvaa tahi kummaksuvaa katsetta).

Kari Heusala: Rakkautta ja kihelmöintiä.
Like, 2004. 270 s.

ps. Kuvassa kihlajaislahjaksi saamamme riitelynuket. Arvatkaa kumpi on kumpi?
pps. Eivät ole olleet vielä kertaakaan käytössä.

Hannu-Pekka Björkman : Kadonneet askeleet

2012-01-27T13:57:00.001+02:00

Minulla ei tietääkseni ole kokemusta essee-kirjojen lukemisesta, sellainen tämä kirja kuulemma on. Siis Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. (Kirjapaja, 2011). Tästä oli syksyllä juttua useammassa blogissa ja jotenkin tuli sellainen olo, että tämä pitäisi lukea. Taidetta ja henkisyyttä ja valoa.

Sitten jokin rikkoutuu. Hän pysähtyy. On aivan hiljaista. Varisten käheä raakunta ja tuulen puhallukset heinikossa ovat tauonneet. Jo näkyvissä oleva joen vaski tummuu ja kadottaa hohteensa. Mies katsoo taivaalle. Silmät näkevät, suu vavahtelee, hokee. "Rakas apostoli Luukas, kaikkien maalareitten suojelija, auta."

Kirjan pisin osuus käsittelee Mathias Grünewaldin Isenheimin luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, sen lukuisia viittauksia ja tulkintoja sekä samaan aikaan Euroopassa riehunutta tautia, Pyhän Antoniuksen tulta eli torajyvämyrkytystä. En olisi uskonut, että jaksaisin keskittyä alttaritaiteeseen näin pitkään. Jaksoin kuitenkin. Tästä osuudesta on myös edellä oleva lainaus, joka kertoo Grünewaldin kokemasta auringonpimennyksestä hänen matkallaan Isenheimin kylään.

Alttaritaiteen lisäksi paneudutaan maisemiin ja valon olemukseen. Siitä, miten muistot muuttavat maisemaa vai muovaavatko maisemat kenties muistoja, vievät meidät niihin takaisin. Miten valo vaikuttaa meihin. Miten valo näkyy taiteessa. Mitä on ihmisen oma valo, onko sitä.

Entä oma valoni? Onko sitä?- En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen.

Valo kiinnostaa minua, etenkin luonnonvalo. Kirkas valo talviaamuisin lumella. Kevään ensimmäinen pölyinen valo, silloin kun voi jo juoda kahvia pihalla. Kesäillan sininen valo ja aamun punainen.

En tiedä mitä jäin tässä kaipaamaan, vai jäinkö edes. Toisaalta olin lukiessani oikein tyytyväinen ja seestynyt, mutta ehkä jäin sitten kaipaamaan Venetsian valoja jotka loistavat kannessa. Oli tämä silti hyvä lukukokemus. Valoisa, hiljainen, rauhoittava. Sopivan pituinen. Rax Rinnekankaan valokuvat kuvittavat kirjaa juuri niin kuin pitää.

Björkman kirjoittaa rauhallisesti, syvästi, ajatuksella. Tätä on hyvä lukea. Ehkä minä jäin kaipaamaan lisää taidetta, torajyvien uhreja ja viittauksia. Koska ne olivat kiinnostavia.

Luin tämän pienen suuren teoksen yhden päivän aikana työ- ja kotimatkoilla julkisissa. Kotimatkalla kirja herätti kiinnostusta muissakin: vieressäni istuva nuori mieshenkilö kysyi, mitä luin kun oli niin hienot kuvat. Selitin että tällaista Hannu-Pekka Björkmanin kirjaa jossa puhutaan taiteesta mumimumi. Mies hymähti kohteliaasti ja palasi omiin papereihinsa (jotain englanninkielisiä artikkeleita Neuvostoliitosta). Niin se vaan on, että kiinnostaa mitä muut lukevat.

Täytyy nyt kuitenkin rehellisyyden nimissä myöntää, että minä myös nukahdin tuolla kyseisellä junamatkalla ainakin kahdesti. Tosin luin tätä kirjaa myös unessa ja sitten ihmettelin että missä minä menen. Ja syytän nukahtamisesta enemmänkin maanantaita kuin kirjaa. Mutta olipahan anekdootti.

En yritäkään väittää, että olisin ymmärtänyt tässä teoksessa kaiken. Silti tunnen olevani ihan vähän intellektuelli, ehkä se annetaan minulle anteeksi. Nautin tämän lukemisesta kovasti.

Alttaritaidetta katselleet myös Maria, Minna ja anni.M.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen.
Kirjapaja 2011. 176 sivua.

Jos minä saisin valita..

2012-01-26T10:00:00.001+02:00

Luettua-blogin Sannalta sain tämän hauskan Jos saisin valita... - haasteen. Tästä listasta jää varmasti paljon kaikkea koko maailman hyvinvointiin liittyvää mutta mennään nyt tällä.

Jos minä saisin valita...

... kesän muutto sujuisi niin kuin pitäisi.
... minä saisin perunamaan ja oppisin joskus hoitamaan puutarhaa.
... taululle löytyisi uudesta kodista hyvä paikka.
... talosta tulisi sellainen, että siellä olisi hyvä olla ja sinne hyvä tulla.
... jostain löytyisi punainen Volkswagen Taro, joka hyrräisi ekologisesti. (joo, tiedän etten tarvitse pick-up-autoa oikeasti mihinkään mutta minkäs teet <3 )

... graduni valmistuisi ajallaan.
... pääsisin työpaikkaan, jossa on hyvä olla ja positiivinen yhteishenki.
... oppilaat ymmärtäisivät mikä luonnontieteissä on niin siistiä vaikkeivät alalle lähtisikään.

... Jonathan Carroll kirjoittaisi vielä monta kirjaa.
... Uutta Sherlockia tulisi vielä monta jaksoa.
... musikaaleja arvostettaisiin taidemuotona enemmän.
... pakkasessa olisi aina hätäjäätelöä.

... kahviloissa olisi parempi leivos- ja kakkuvalikoima ja kahvilat olisivat auki myöhempään (niin kuin Pariisissa).
... saisin matkustaa vuoden Euroopan kauniissa kaupungeissa ja ennen sitä joku olisi keksinyt päästöttömän lentokoneen.
... lähiruokaa olisi saatavissa jokaisesta kaupasta ja Espanjankaan tomaatteja ei tarvitsisi pelätä.

... Suomeen valittaisiin hyvä presidentti ja ihmiset käyttäisivät äänioikeuttaan.
... muistettaisiin eduskunnan päätöksissä huomioida niin opiskelijat kuin kaikki muutkin ryhmät tasapuolisesti.
... kaikkia kohdeltaisiin tässä maailmassa tasa-arvoisesti mihinkään ominaisuuteen katsomatta.

... kaikki muistaisivat sanat kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja osaisivat käyttää niitä tarvittaessa.
... ihmisillä ei olisi aina niin kiire.
... sunnuntait olisivat muutaman tunnin pitempiä.

... kahvi olisi aina tummapaahtoista (edes kotona).

En nyt ole ihan kartalla miten tämä haaste on blogistaniassa levinnyt joten kaikki jotka tahtoisivat itse välillä valita, voivat kaapata tämän tästä. :)

Jean-Philippe Peyraud : Kauneuspilkkuja - Kolme muunnelmaa

2012-01-25T10:00:00.004+02:00

Jean-Philippe Peyraudin pieni sarjakuvateos Kauneuspilkkuja - Kolme muunnelmaa (WSOY, 2010; Grain de Beauté 2003) tarttui mukaan kirjastoreissulta ihan vahingossa. Lyhyesti teoksessa esitellään kolme mahdollista kohtausta, jotka seuraavat tapahtumaa jossa kaksi entistä rakastavaista on päätynyt yhdessä vuoteeseen ja mies päätyy jälleen kerran laskemaan naisen kauneuspilkkuja. Kirjan takakannessa kerrotaan, että tässä hienovaraisessa laskutoimituksessa pienetkin loppusumman muutokset voivat viedä rakkaustarinan suuntaan tai toiseen - tai jopa päättää sen. Tämä summaa teoksen varsin hyvin.

Kaikki kolme tarinaa paljastavat vähän eri näkökulmia sekä pariskunnan entiseen suhteeseen että heidän nykyisiin kumppaneihinsa. Kaikki vaihtoehdot, päätökset tälle "hairahdukselle" ovat aivan yhtä mahdollisia. Ollaan naisen luona, miehen luona ja hotellissa. Riidellään, jutellaan, muistellaan vanhoja.

Peyraudin tyyli on vaivaton ja vahvaviivainen. Arvostan piirtäjää, joka kykenee luomaan ihmisvartalon vain vähillä viivoilla ja saaden siitä silti aidonnäköisen. Piirrostyyli on myös jotenkin todella ranskalainen, en osaa sanoa miksi mutta siltä se tuntuu. No siis joo, Peyraud on pariisilainen piirtäjä mutta joka tapauksessa.

Mies kommentoi, että kirjan kansi on hieman harhaanjohtava sillä se antaa tarinan naisesta kovin haavoittuvan kuvan. Nainen on silti vähintäänkin yhtä vahva hahmo kuin tarinan mies. Minä perustelin kantta sitten sillä, että eivätkös kaikki näytä nukkuessaan haavoittuvaisilta?

Värit teokseen on sutinut Laurence Croix. Sopi hyvin yhteen konstailettoman tyylin kanssa, huomasin toisella lukukerralla että kaikki muunnelmat olivat myös taustaväreiltään tai yleissävyltään erivärisiä.

Mies huomasi myös, että kaikissa kohtauksissa mies ja nainen alkoivat pukea päälleen erilaisia vaatteita. Hieno yksityiskohta! Pidin myös siitä, miten Peyraud aloitti ja lopetti jokaisen muunnelman samoihin kuviin (ensin kauneuspilkut, lopuksi taivaalla paistava kuu).

Kauneuspilkkuja ei ollut minulle mikään tajunnanräjäyttävän upea kokemus, mutta se oli hieno pieni sarjakuvakirja. Minusta on mukavaa että se on suomennettu. En välttämättä pistäisi pahakseni lukea Peyraudilta myös jotain muuta, mutta muita teoksia ei ilmeisesti ainakaan vielä ole käännetty.

Suosittelen kevyeksi fiilistelypalaksi, dialogin nälkään.

Hesarin arvio löytyy täältä.

Luettu Satun Minihaastetta 1/12 : Sarjakuvat varten.

Antonio Skármeta : Runoilijan häät

2012-01-23T10:00:00.002+02:00

Koska pääasiallisesti kesken oleva kirja on turhan tiiliskivi mahtuakseen reppuun, on työmatkoille otettava lukemiseksi jotain muuta. Tällä kertaa hyllystä valikoitui mukaan chileläisen Antonio Skármetan romaani Runoilijan häät (Like, 2002; La boda del poeta 1999).

Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa kuvitteellisella Geman saarella jossain Adrianmeren aallokon helmassa. Hieronomys Franck, varakas itävaltalainen tahtoo naida Geman saaren kauneimman nuorikon Alia Emarin. Häitä järjestellään koko kylän voimin ja tilaisuutta odotetaan innolla. Jäänsiniset silmät kuitenkin kaipaavat kobolttista vastapariaan paikallisesta nuoresta miehestä, Stefano Coppetasta.

Suunnitelmia sotkee myös Itävalta-Unkarista lähetetty värväyslaiva, jonka miehistön tuliset saarelaisnuorukaiset teloittavat halutessaan välttää sotaan joutumisen. Tulista hyökkäystä agitoi Stefanon veli, Reino. Itävalta-unkarilaiset kokevatkin karun kohtalon ja tästä ei tietenkään hyvää seuraa pienen saaren asukkaille.

Sinä suloisena yönä tuuli oli tyyntynyt leppeäksi henkäykseksi. Edes mistraali, jonka raivokkaat pyörteet olivat muutamaa viikkoa aiemmin nostaneet hiekkaa kirkon kupoliin asti, ei olisi voinut liikuttaa painavia pronssikelloja sentin senttiä. Kirkon ovella tyttö hymyili omalle järjenjuoksulleen. Eihän mistraali nyt puhaltanut, ja vaikka se olisi myrskynnyt vihaisesti, se ei olisi ikinä pystynyt laantumaan ja ilmoittamaan kellonaikaa neljällä tasaisen rytmikkäällä kellonlyönnillä.

Saippuaoopperamaisiakin piirteitä saavan ihmissuhdesotkuilun lisäksi pohditaan lähestyvää sotaa ja ihmetellään uusien keksintöjen maailmaa. Saarella järjestetään mm. ensimmäinen elokuvanäytös Suuresta junaryöstöstä ja espanjalainen Torrentes esittelee huikeita valaisinkeksintöjään ja radioinnovaatioitaan. Ihmetystä herättää myös saaren kirkonkello, joka on yhtä suuri kuin kirkko. Ja puhuu tässä paavikin, lennättimen välityksellä.

Skármetan tekstillä on oma poljentonsa, joka ei pikaisilla bussimatkoilla aina ota kyytiinsä. Mutta silloin kun ottaa, se iskee ja toimii kuin pasodoble (vaikka kirjassa tanssitaankin tulista turumbaa). Ulospäin rauhallisten mutta sisältä tulisten saarelaisten elämänrytmiin pääsy vaatii siis lukijalta rauhallisuutta ja totuttelua, mutta on mielestäni sen arvoista.

Kriittialaiset, siis Geman saaren asukkaat, osaavat olla melkoisen melodramaattisia. Hesarissa romaania luonnehditaan veijariromaaniksi. Minä en ehkä noin hilpeään luonnehdintaan lähtisi sillä tarina on mielestäni loppupeleissä lähinnä traaginen, mutta ymmärrän kyllä pointin. Kriittialaismiekkoset kun kuvataan mm. repaleiset reput selässään, suolaveden piiskaamat hiukset takussa, ryhdikkäinä tärkätyissä paidoissaan merilevälle ja kelpille tuoksuen ja jatkoksi on helppo kuvitella hieman hölmistynyt nuoren miehen hymy.

Kansiliepeen mukaan Runoilijan häät on ensimmäinen osa trilogiaa, joka kertoo Chileen muuttavista siirtolaisista (Skármeta on itsekin Chileen muuttaneiden immigranttien sukua, tosin hänen sukulaisensa tulivat Bračin saarelta, Adrianmereltä). Sääli kyllä, seuraavia osia ei ole suomennettu. Sen sijaan Skármetan selvästi tunnetumpi teos Nerudan postinkantaja (Like, 1996) löytyy, joten luen sitten sen varmaan jossain vaiheessa.

En tiedä keneltä tämä oli tullut bloggaajien jouluiseen tapaamiseen, mutta kiitos Sinulle siis.

Hesarin arvion voi lukea täältä.

(Täytyy muuten tunnustaa, että ihmettelin ensin että miten Adrianmereltä voi muka purjehtia Italiaan vajaassa neljässä tunnissa mutta taisi nyt mennä Mustat ja Adrianit sekaisin. Onneksi en ole maantieteilijä. Hups.)

Bill Willingham & Mark Buckingham : Fables - 1. ja 2. osa (Legends in Exile ja Animal Farm)

2012-01-22T12:00:00.001+02:00

Kiitos sinulle Salla tämän sarjan esittelemisestä!

Tutustuminen Bill Willinghamin käsikirjoittamaan ja Mark Buckinghamin piirtämään Fables - sarjakuvaan on ollut mahtavaa. Tiivistettynä Fables kertoo satuolentojen, siis fablejen elämästä New Yorkissa sen jälkeen, kun vihollinen on ajanut kaikki maanpakoon satujen maailmasta eli Homelandsista. Elämä tavisten eli mundyjen maailmassa ei ole satujen hahmoille ihan helppoa, sillä erikoista luonnettaan ei tietysti saisi paljastaa ja näin pois päin.

Ensimmäisessä osassa, Legends in Exile, esitellään sarjan päähahmoja dekkarimaisen juonen kautta. Snow Whiten sisaren, Rose Redin, asunto on tuhottu täysin ja Rosen epäillään olevan joko siepattu tai kuollut. Ongelmaa ryhtyy tutkimaan Bigby Wolf (l. Iso Paha Susi), joka muistuttaa epäilyttävän paljon Ryhmä-X:n Wolverinea (seikka, joka ei fanityttöä haittaa laisinkaan).

Kuva: Mark Buckingham (pencils) / Steve Leialoha & Craig Hamilton (inks) / Sherilyn van Valkenburgh (colours)

Toisessa osassa, Animal Farm, perehdytään eläinhahmoisten satuolentojen elämään mystisellä farmilla, joka on taikojen avulla suojattu "tavallisten ihmisten" katseilta. Juonesta nyt sen verran, että jos on lukenut George Orwellin Eläinten vallankumouksen niin voinee jo vähän päätellä mihin suuntaan ollaan menossa. Kakkososa eroaa ykkösestä siinä, että se on toiminnallisesti jo paljon vauhdikkaampi eikä väkivallaltakaan säästytä. Överiksi silti ei mielestäni mennä ja tämän jälkeen haluan ehdottomasti lukea kaikki loputkin albumit. (paljon rakkautta Tikkurilan kirjastolle, jossa nämä taisivat olla melkein kaikki hyllyssä!)

Toinen osa kehittää hahmoja jo paljon enemmän ja sivuhahmotkin pääsevät näyttämään persoonaansa. On Wizard of Ozista peräisin oleva apina, Bluebeard (Ritari Siniparta) ja se rasittava Prince Charming (Prinssi Uljas). Snow White eli Lumikki on varsinainen tähti eikä mikään turhanaikainen prinsessa; toimeen tartutaan jos siihen on tarvetta.

Kuva: Mark Buckingham (pencils) / Steve Leialoha (inks) / Daniel Vozzo (colours)

Piirrostyyli muistuttaa minua eniten supersankarisarjakuvien tyylistä, saman oli huomannut Salla verratessaan tätä nimenomaan tuohon Ryhmä-X:ään. Tämä selittänee osan viehättymyksestäni, sillä teininä mm. luin aina ennen pikkuveljeäni hänelle tilatun Spiderman - lehden ja meidän dvd-hyllystämme löytyy tällä hetkellä melkein kaikki tähän mennessä tehdyt supersankarielokuvat. Pitää kyllä kehua Mark Buckinghamin (pencils), Steve Leialohan (inks) ja (colours) yhteistyötä; näyttää harkitulta ja tyyliin sopivalta.

Juteltiin miehen kanssa tästä myös verkon välitse ja tuo esitti hirveän hyviä pointteja, joten lainailen tässä niitä. Hän siis mietti sitä, että jos mietit että se eka albumi ois käsitellyt pelkästään sitä miten ne lähti pois sieltä Homelandsista ja ois ollut pitkää laahaavaa selostusta että voi voi, katsokaa nyt näitä, mitenköhän näiden tuolla oikeessa maailmassa käy! Ja olen kyllä ihan samaa mieltä, ei tällainen Sormusten ritarit - tyyppinen vaeltaminen toiseen maailmaan olisi varmaan sarjakuvaa kannattanut. Se olisi ollut tylsä. Nyt fablesit ovat olleen "ihmisten" maailmassa jo vuosikymmeniä ja se on toiminut näin ja näin.

Plussaa tosin kyllä siitä, että itse sarjiksen jälkeen oli ykkösosassa vielä novellimainen kertomus siitä, miten Bigby Wolf päätyi lopulta elämään ihmismäisten fablesien kanssa eikä suinkaan farmille. Samalla vähän taustoitettiin sitä siirtymää, mikä oli maailmasta toiseen tehty. Näin, jes.

Kuten jo sanoin, nämä lainataan meille varmasti ihan kaikki, luetaan vuoronperään ja sitten jutellaan. Koska on muuten kiinnostavaa.

Tässä vielä suorat linkit Sallan arvioihin sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta. Sallan lukupäiväkirjasta löytyy muuten arvioita albumeista osaan 11 asti.

Kirjablogistin asu ja lukunurkka

2012-01-21T18:12:00.000+02:00

Kirjablogistien keskuudessa oli tässä hetki sitten keskustelua kirjablogistien virka-asuista ja siitä, pitäisikö kirjablogeissakin esitellä päivän asuja. Uudesta kamerasta innostuneena päätin lähteä tähän hommaan mukaan ja kuvata oman yleisimmän lukuasuni, tietysti muotiblogihengessä (ja ei, en yritä tässä mitenkään pilkata muotiblogeja).

Kotona onneksi voi ottaa rennosti eikä mieskään katso pahalla kun hiihtää luku- eli oloasussa ympäriinsä. Yleensä asusetti on seuraavanlainen:

Paidan tyyppi tietysti vaihtelee mutta yleensä suosin kotona hihattomia ja ei-puristavia paitoja. Tämä on näköjään Espritin. Sain äidiltä, oli kuulemma ostanut vahingossa väärän koon. Ei haittaa.

Jalassa pidän mieluiten sortseja, yleensä noita alla olevia Rocky - elokuvista tuttuja Italian Stallion - sortseja. Ovat ihan älyttömän mukavat jalassa. Hard Rock - sortsit on hankitty Nykin Hard Rock Cafésta mutta ovat enemmänkin tällaista kesäkäyttömallia. Jostain löytyy vielä kukalliset sortsit mutta ne on nyt jossain kaapin perällä, en jaksanut kaivaa. Kesämallia nekin. Kuvassa bonuksena kuvaajan varjo ja varvas.

Asusettiin kuuluu yleensä myös sukat tai villasukat, jotka kuuluu potkia jossain vaiheessa pois jalasta ja kaivaa seuraavana päivänä sohvan alta.

Koska kokonaisuuskuvaa ei tänään tipu (hovikuvaajani on treeneissä ja ulottuvuuteni eivät riitä itseni kuvaamiseen) päätin bonuksena vielä osallistua Jennin viime toukokuussa lanseeraamaan lukunurkkahaasteeseen. Luen kotona mieluiten sohvalla ja toisinaan ennen nukkumaanmenoa sängyssä. Onneksi meillä on sen verran iso sohva että mahdumme siihen molemmat, mies pelaamaan ja minä lukemaan.

Valo ei kyllä taaskaan tehnyt taululle oikeutta. Huokaus.

Tänään on myös käyty katsomassa leffateatterissa upea Leijonakuningas 3D. Leijonakuningas kuuluu ehdottomasti Disney-suosikkeihini ellei ole jopa se numero 1. Ja olihan se hienoa nähdä isolla kangaalla ja kauniisti tuunattuna. Ai ai. Tykkään.

Mutta nyt sohvalla odottelee Murakami ja vieressä on viinilasi joten leppoisaa lauantai-iltaa kaikille.

Kirjablogistin virka-asusta bloggasi juuri myös Amma.

Joel Haahtela : Elena

2012-01-20T10:00:00.001+02:00

Haahtela on nyt ollut tapetilla blogistaniassa ja saanut kirjoittajan jos toisenkin huokailemaan ihastuksesta. Minulla on itselläni hyllyssä jo kolme Haahtelan teosta, Lumipäiväkirja (Otava, 2008), Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) ja Katoamispiste (Otava, 2010), mutta päädyin kuitenkin aloittamaan tutustumiseni Haahtelan tuotantoon teoksella Elena : pienoisromaani (Otava, 2003).

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetken ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Mies jää tammikuussa kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois raitiovaunusta. Puistossa hän kohtaa naisen ja tämä kohtaaminen muuttaa miehen elämän. Hän jää odottamaan naista, joka aamu. Kuluu kevät, koittaa kesä. Mies rakentaa Elenan niistä tiedonmuruista, joita hän saa ohimennen, kuin varkain. On Puisto, Saaristo ja Kaupunki. On penkki, kastanjat ja odotus.

Elena on pienieleinen ja hiljainen kirja. Ulkoisesti siinä ei tapahdu paljon, istutaan ja tarkkaillaan, mutta taustalla heiluvat puiden oksat ja meren aallot vellovat. Haahtela kuljettaa tarinaa omalla painollaan, kuin hengityksen rytmiin, ja lukija sulautuu osaksi kertojan elämää. Tarina myös kertoo sen mitä on, se ei leikittele turhaan metaforilla koska se ei tarvitse niitä.

Mutta mikään tästä ei pidä paikkansa. Elena on joku muu, enkä tunne häntä lainkaan. Hänellä on salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä. Mistä hän on saanut hymynsä? Mitä hän häpeää? Ketä hän on rakastanut?

Se on sulkeutuneita ja avautuvia ovia, hämäriä iltoja, salaisuuksia ja pakkomielteenomaista kaipuuta, suolan tuoksua ja raitiovaunun kolinaa. Minä näen kirjan Helsingissä, vaikka se ei siellä tapahdukaan. Tai ehkä tapahtuukin, minun Helsingissäni, Missä kuljimme kerran - Helsingissä vaikka Kaivopuiston puut eivät olekaan lumen vaan lehtien peitossa.

Kirjan sulkemisen jälkeen kaikki tuntuu unenomaiselta mutta silti tarkalta, ääriviivat vaikuttavat vahvemmilta. Erotan kaikki junan päästämät äänet, havaitsen kirkkaansinisen talvitakin harmaiden joukossa, kuuntelen kuinka kauppakeskuksen ovet kuulostavat torvisoittokunnalta.

Vähän tosin harmitti, että olin erästä kautta saanut vahingossa tietooni pienen tarinaan liittyvän yksityiskohdan. Ei se varsinaisesti lukukokemusta haitannut tai huonontanut, mutta tiedostin kyllä sen vaikutuksen siihen miten suhtauduin tarinaan ja henkilöhahmoihin. Niin sitä vaan huomaa, miten pienet asiat siihen lukukokemukseen ja tulkintaan vaikuttavat.

Minä olisin silti voinut lukea tämän heti uudestaan. 123 sivuun mahtuu kaikki.

Luettavaksi hiljaa, rauhassa, mutta myös junassa tähän voi upota.

Puistonpenkillä ovat istuneet myös Zephyr, pihi nainen, Susa, Katja, Booksy, Satu, Riina ja Sara. Muitakin Haahtelan teoksia on luettu ahkerasti, mutta ne jutut saatte nyt ihan itse etsiskellä.

ps. Kuvassa meidän uudet ihanat Arabian Kaupunki - mukit jotka mies urheasti varasi Sokokselta. Aamukahvi on saanut uusia ulottuvuuksia.

Vuoden verran kujerruksia - kuulumisia ja synttäriarvonta

2012-01-19T10:00:00.009+02:00

Enpä tiennyt viime tammikuussa mihin pääni pistin, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. En tainnut edes olla varma, kuinka pitkään sitä jaksaisi. Nyt ainakin vuoden verran ja eiköhän tätä jatku niin kauan kuin siltä tuntuu. Onnittelen nyt siis blogiani, joka on nyt saavuttanut yhden vuoden iän! Ja kiitän, jälleen kerran, Hannaa joka minut tälle tielle ajoi.

Aika monella blogilla on ollut tässä tammikuun korvilla syntymäpäivät ja onnittelen tässä nyt kollektiivisesti vielä kaikkia syntymäpäiviään viettäviä!

Mitä tämä bloggaaminen on sitten saanut aikaan? Luen varmaan aika paljon samoja määriä kuin ennenkin, mutta ehkä vähän erilaisia kirjoja. Tänä vuonna olen tutustunut moneen uuteen kirjailijaan, joita en olisi ehkä muuten löytänyt (esim. Susan Fletcher ja Pasi Ilmari Jääskeläinen) ja lukenut varmaan useamman (kotimaisen) esikoisen kuin koskaan ennen. Olen myös lukenut enemmän sarjakuvia, mutta siitä voinee syyttää eniten miestä joka niitä roudaa kirjastosta kotiin.

Olen myös kirjoittanut paljon teatterista (siellä tuli käytyä yllättävän ja ilahduttavan monta kertaa tänä vuonna) sekä muutaman kahvilatekstin. Minusta on mukavaa olla vähän tällainen väliinputoaja-blogi, siis ei ihan kirjablogi. Välillä mukaan eksyy myös höpinöitä neulomuksista ja leipomuksista. Onko tämä sitten kulttuuriblogi? En tiedä, mutta tällä mennään.

Joskus tekstiä tulee enemmän ja julkaisutahti kiihtyy, joskus taas vähemmän jos minulla nyt ei yksinkertaisesti ole mitään asiaa juuri sillä hetkellä. Minä koin valaistuksen omasta bloggaamisestani viime viikon perjantaina; huomasin, että minulle tulee hyvä fiilis kun tulen tänne päivittelemään. Olen tyytyväinen siitä, että blogiin kirjoittelu on aktivoinut omaa kirjoittamistani. Ja sitten on hymy siitä, kun joku kommentoi. Ja ilo, kun jossain toisessa blogissa joku on lukenut mielestäni hyvän kirjan ja pitänyt siitä tai kirjoittaa jostain kirjasta niin vetävästi, että minulle nousee tarve lukea se kirja. Mahtavaa.

Mutta mennäänpä sitten asiaan: Kuten jo joulukuussa lupailin, käynnistän nyt myös syntymäpäiväarvonnan. Mies ystävällisesti auttoi palkintojen päättämisessä ja ne ovat seuraavat:

Yksi palkinto on eräs suosikkikirjailijani Jonathan Carrollin tuotoksista eli Valkoiset omenat (oma arvioni löytyy täältä). Kyseessähän on muuten käytännössä keräilykappale, sillä kirjasta on otettu Suomessa vain yksi painos ja näitä ei oikeastaan juuri markkinoilla liiku, joten nyt on hyvä hetki napata tämä hieno kirja omakseen. Kirja on nyt kerran luettu mutta hyvin ja hellästi pidetty. Toivon, että tämä pääsee hyvään kotiin.

Toinen palkinto on Tuomas Peurakoski Ensemblen hieno esikoispitkäsoitto, joka kantaa bändin nimeä. Tämä palkinto osittain siksi, että levy on ihan älyttömän hyvä (jos et usko, niin lue vaikka täältä tai täältä) ja osittain siksi, että minusta olisi kiva ettei sängymme päädyssä olisi noin täyttä pahvilaatikollista levyä koska ne ansaitsevat päästä maailmalle ja kuunteluun.

Laitamme sitten arvontaan mukaan vielä lohdutuspalkinnon, joka tulee olemaan jonkinlainen mysterybox.

Onnettarena toiminee jälleen kerran Tuomas.

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen. Yhden arvan saa olemalla lukijana ja toisen jakamalla tietoa tästä tapahtumasta. Ilmoitathan myös, miten haluat mahdolliset useammat arpasi jakaa: voit esim. laittaa kaksi arpaa kirjan tai levyn arvontaan, tai sitten laittaa yhden arvan molemmille. Ilmoitathan myös tämän kommentissasi.

Koska nämä ovat blogisynttärit, hyväksyn osallistujiksi nyt vain rekisteröityneitä lukijoita. Sellaiseksi voi toki rekisteröityä vaikka nyt, jos ei ole aiemmin ennättänyt.

Niin ja arvontaan voi siis osallistua to 2.2.2012 asti. Arvotaan sitten viikonlopun aikana.

Syntymäpäivän hengessä mietin myös uudistuksia ja parannuksia. Blogi on vuoden aikana läpikäynyt useammankin kasvojenkohotuksen ja nyt alan olla melkoisen tyytyväinen siihen, miltä täällä näyttää. Minulle on silti tärkeää, että myös te lukijat viihtyisitte täällä. Siksi kysyn: Onko sinulla ehdotuksia / ideoita / toiveita siihen, mitä täällä blogissa voisi vielä olla ja mikä täällä on hyvin ja mikä ehkä huonosti? Otan mieluusti vastaan sekä ruusut että risut, kehittymässähän tässä ollaan, omaan tahtiin.

Nyt siirryn kakun pariin, sillä pitäähän blogillakin olla kakku. Tein taas kerran ihanaa sitruunamarenkipiirakkaa Hesarin ohjeella lisäten taas tosipaljon enemmän sitruunaa ja vähemmän sokeria. Ja enempi kardemummaa. Resepti löytyy tämän tekstin kommenttiosiosta, mikäli kiinnostaa.

Nam.

ps. Kuvassa melkein kaikki yöpöydällä juuri nyt majailevat kirjat eli jotain tämänsuuntaista voi olla tulossa. :)

Maija Haavisto : Marian ilmestyskirja

2012-01-17T10:00:00.003+02:00

Tulipa koettua tämäkin, kirjan lukeminen läppärin näytöltä. Maija Haaviston esikoisromaani Marian ilmestyskirja (Muruja, 2011) ilmestyi viime syksynä kovakantisena ja julkaistaan nyt lähiaikoina myös e-kirjana.

Maria on ihan sama ihminen kuin ennenkin, joten toivottavasti kohtelette häntä sen mukaan, sanoo opettaja ja hymyilee reippaasti. Kukaan ei vastaa hymyyn, paitsi avustajani, joka edelleen hymyilee ja kokee suurta tyytyväisyyttä, että vaikka ei päässytkään eläinlääketieteelliseen, on silti valinnut hienon ammatin, jossa pääsee auttamaan muita ihmisiä.

Marian elämä heittää kuperkeikkaa 11-vuotiskesänä, kun mystinen sairaus iskee ja Maria päätyy pyörätuoliin. Tutkimuksia jatketaan, mutta lääkärit eivät pääse diagnoosin kanssa puusta pitkään. Pyörätuoliin joutuminen saa kaverit kaikkoamaan yläasteella, lukiossa tunnelma sentään on vähän vapautuneempi. Onneksi Marialla on piirustusharrastuksensa ja muutama hyvä ystävä, muuten elämästä ei tulisi oikein mitään. Tarina liikkuu kahdessa tasossa kerraten muutamalla luvulla Marian ala-, ylä- ja lukioaikaisen elämän ja siirtyen sitten nykyhetkeen, jossa Maria asuu jo omassa asunnossaan.

Minusta oli huimaa kuulla, että Haavistolla ei itsellään ole kokemusta pyörätuolissa olosta. Lukijana Marian kokemukset tuolista käsin ainakin tuntuivat varsin aidoilta ja sitä tosiaan alkoi Jorin tavoin miettiä, kuinka sitä pääseekään paikasta toiseen jos olisi pyörät alla.

Mitä haluaisin tehdä jos olisin terve? Millainen ihminen olisin nyt? Se oli sama kuin olisi kysynyt, millainen tyyppi olisin, jos en olisikaan nainen vaan mies. Ei sellaista voi hahmottaa. En tiedä nytkään, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Haluaisinko olla loppuikäni muiden elämien pelastaja? Voisinpa olla kuin Sini, joka sentään tietää tasan tarkkaan mitä haluaa.

Marian tarina on kiinnostava ja tärkeä, sillä se paneutuu tärkeisiin seikkoihin: miten kohtelemme pyörätuolissa istuvaa henkilöä, teemmekö hänestä välittömästi omia oletuksia? Välillä silti tuntui että kirjaan oli yritetty saada mukaan liikaa puhuttelevia elementtejä. Oli ongelmia seksuaalisuuden suhteen, anoreksiaa, itsemurha-ajatuksia, psoriaasia ja niin pois päin, ei tosin onneksi kaikki samalla henkilöllä mutta kuitenkin. Minua tarina olisi jaksanut kiinnostaa vaikka se olisikin keskittynyt "vain" Marian kokemuksiin elämästä pyörätuolissa ja sairautensa kanssa ja siitä, että hänelle on lähes mahdotonta soittaa puhelimella yhtään minnekään (tunnen kuvatunlaisia ihmisiä useamman).

Marian ilmestyskirja piirtää myös ikävän mutta myös osittain totuudenmukaisen kuvan terveydenhuollon ongelmista. Ammattitaitoa ei aina ole riittävästi ja hoitojakaan ei välttämättä voida jatkaa, jos virallista diagnoosia koodinumerolla ei ole tai hoito ei auta ns. tarpeeksi. Olen itse juossut yli vuoden eri lääkäreillä erään vaivan vuoksi, eikä minulla ole edelleenkään siihen virallista diagnoosia koska Suomessa ei ole ainuttakaan siihen alaan erikoistunutta lääkäriä. Onneksi on silti myös paljon ammattitaitoista henkilökuntaa niin sairaanhoitajissakin kuin lääkäreissäkin eikä kaikki ole aina samanlaista.

Loppu Marian tarinaan tuli vähän yllättäen ja hämmennyin kun kirja ei enää viimeisen sivun jälkeen jatkunutkaan. Ei sillä, avoimehko loppu sopii tähän ihan hyvin mutta jotain jäi kaipaamaan. Selitystä, selvitystä, conclusion.

Pdf-muotoinen lukeminen oli minulle uudehko kokemus, sen formaatin olen yleensä varannut vain tieteellisille artikkeleille. Yllättävän kivuttomasti se sujui kuitenkin ja Adobe Readerin haku-toiminto oli yllättävän kätevä silloin kun piti etsiä jotain mieleenjäänyttä kohtaa.

Suosittelen vahvoista henkilökuvista ja elämästä pyörätuolissa kiinnostuneille.

Videoita ovat Marian kanssa editoineet ainakin Jori, Vinttikamarissa, Susa, Booksy, Sanna, Venla ja Norkku.

Sain kirjan pdf-muotoisena kirjailijalta, kiitos.

(ps. yläkuvassa vaijeripyöräilyä tiedekeskus Heurekassa)

(ai niin psps. tätä blogia voi nykyään seurata myös blogilistan kautta!)

Kansi: Reinhard Schmid.

Lavalta : Yökyöpelit

2012-01-16T10:00:00.002+02:00

Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri.

Koska lapsiin on vaikutettava jo pienestä pitäen, päätimme viedä miehen kummitytön 7-vuotislahjaksi Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan lasten musiikkiteatteriesitystä Yökyöpelit. Näytelmä on rakennettu Laura Ruohosen runojen ympärille ja musiikin niihin on säveltänyt Anna-Mari Kähärä.

Yökyöpelit on hilpeä, vauhdikas, suloinen ja kaunis. Martti Suosalo on mainio Agenttinero Naru fysiikan lakeja uhmaavine liikkeineen (jos jonkun näyttelijän liikehdintää ihailen, se on Suosalo) ja Seela Sella maailman energisin mahtimummeli, Päätäi Väätäinen. Vuokko Hovatta on väsymätön vauvakaani, jonka vanhemmat Tuukka Leppänen (jonka fanittamista mies kai vähän paheksuu ;) ja Anna-Maija Tuokko (aiemmin Emilia Nyman) ovat niin väsyneitä että laulavat unissaan. Ja sitten on lintubändi (Sami Kurppa, Sara Puljula, Marko Puro) hyvine fiiliksineen ja upea ilma-akrobaatti, salaperäinen Nakertaja jonka herättää eloon Katja Korström. Ja Seppo Halttunen talonmies Hossana ja kuulemma vähän pelottavana Imulimana. Melkein kaikilla näyttelijöillä oli useampi rooli, joten voitte kuvitella sen vilinän ja vilskeen lavalla.

Juonta Yökyöpeleissä on juuri ja juuri nimeksi, mutta ihan tarpeeksi niin että jonkinlainen logiikka säilyy. Ruohosen runot ovat hauskoja ja hihityttäviä. Mukaankin pääsi laulamaan "oiii makaroni", nauratti kun linnut lauloivat Oi pullaa ja lavalla kruisaili kakku. Ja sitten oli vesivahinko ja janoinen Iivana ja käki jonka vaimo muni minne sattuu ja päätäi joka halusi perustaa lastentarhan ja Nakertaja vaan haluaisi kotiin ja sitten on sfäärien kaunista musiikkia.

Virallisesti tätä suositellaan yli 5-vuotiaille mutta kyllä aikuinenkin viihtyi. Suositukset tästä sain alunperin aikuisilta ystäviltä, jotka olivat käyneet ihan omaksi huvikseen. Ja oli kuulemma huikea, silloinkin.

7-vuotiaskin taisi tykätä, paras oli kuulemma äiti kun sillä oli hiukset niin sekaisin ja se oli niin väsynyt.

Niin, tästä on trailerikin, täällä.

Annelies Verbeke : Kalanpelastaja

2012-01-15T10:56:00.002+02:00

Kannen kuva: Satu Ketola. Valas National History Museumissa, Lontoo.

Annelies Verbeken Kalanpelastaja (Avain, 2011; Vissen redden 2009) tuli minulle sattumalta lukuun. Tai ei sattumalta, kyllä minä niistä arvosteluista kiinnostuin ja sitten kun Sinisen Linnan kirjaston Maria halusi luopua omastaan tartuin tilaisuuteen ja teimme vaihtokaupat. Kiitos siis Marialle tästä kirjasta!

Juuri sitä hän tarvitsisi: hän pelastaisi kalat. Hän olisi uusi muiden joukossa. Ja hyödyksi. Pelkkä mahdollisuus sai hänet niin hyvällä tuulelle ja toiveikkaaksi, että hän päätti juhlistaa asiaa suurimuotoisesti.

Monique Champagnella ei mene ihan hyvin. Mies lähti ja nyt naista kiinnostavat vain kalat ja niiden pelastaminen. Turskat ja tonnikalat ovat keskiössä, eikä entinen kirjailija oikein osaa muusta enää kirjoittaakaan. Elämä tuo kohdalle kuitenkin yllätyksen, kun Moniqueta pyydetään osallistumaan erinäisiin tiedeseminaareihin ja esittämään siellä oma, tunnepitoisempi versionsa kalojen suojelusta. Matka käynnistyy Itämeren rannikolta kohti kaukaisempien merien rantoja.

Seminaarien aikana Monique paitsi syventää tietämystään kaloista, myös tapaa uusia ihmisiä. Itävaltalainen Oskar ja slovakialainen Michaela päätyvät tavalla tai toisella osaksi Moniquen haavetta pelastaa kalat. On valheita, viettelystä, vapahtajuutta ja vinksahtanuutta. Monique on omassa tarinassaan kuin kala verkossa.

Ylhäältä katsottuna vesi oli kaunis kuten aina, aallot kuin valtavan kalan pienet, hopeiset suomut. Sade sekoittui aamuaurinkoon ennen kuin Itämeri nieli sen. Ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, Monique Champagne ajatteli.

Minulle jäi Kalanpelastajaan varsin kaksijakoinen suhde. Toisaalta Verbeke kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ajankohtaisesta aiheesta. Ja sitten toisaalta tyyli, tai tarina, oli sellainen että en oikein tiennyt miten siihen suhtautua. Olo oli ehkä vähän tirkistelevä. Ja hämmentynyt. Olen ehkä jopa vähän pettynyt, jollain tasolla odotin tästä erilaisempaa lukukokemusta. Minä en osannut pitää Moniquesta eikä se ehkä ollut tarkoituskaan, mutta kun päähenkilö on niin hukassa olin minäkin lukijana.

Sanoma on kuitenkin hyvä. Liikakalastus on todellinen ongelma ja ihan tavallisenkin ihmisen on hyvä pysähtyä säännöllisin väliajoin pohtimaan, mitä voisi tehdä oman ekologisuutensa nimissä. Että jos vaikka jättäisi sen tonnikalapurkin väliin. Tässä kuitenkin uiskennellaan enemmän metaforien maailmassa ja tietosisällöstään huolismatta on enemmän yhden naisen kasvutarina.

Suosittelen ekologisesta kalastuksesta, metaforista, kasvutarinoista ja vähän omituisista naisista pitäville. Luetaan vaikka soutuveneessä tai meren rannalla sitten kun taas on lämmin. Talvella kelpaa kotisohvakin.

Maailma ei ole koskaan ollut niin vanha kuin tänään.

Seminaareissa ovat istuneet myös Katja, Maria, Helmi K. ja Arja.

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen.

ps. Millainenkohan on tonnikalapuku?

Lavalta : Rockville

2012-01-13T10:58:00.003+02:00

Rockville. Kaikki enkelit eivät ole samanlaisia.

Mahtavaa raportoida kerrankin esityksestä, joka menee vielä ja johon saa lippujakin. Ja siis menee tässä tammikuussa 28.1. asti, eli nyt menette samantien varaamaan niitä lippuja eikö niin?

Rockville on Helsinki Rock Oopperan (HRO) ja Peacock-teatterin uusin yhteisponnistus. Alunperin musikaali on nähnyt päivänvalon Itävallassa vuonna 2009 ja nyt se on saatu myös meille Suomeen.

Tarinana Rockville on kertomus yhteisöllisyydestä ja yhdessä tekemisen voimasta. Se alkaa, kun rock-tähti Brian Carriin (Markku Häkkinen) iskee salama kesken keikan ja hän joutuu taivaallisempiin maisemiin. Enkelit ovat kuitenkin sitä mieltä, että Carrin menneisyys ei ole tarpeeksi puhdas jotta hän voisi saada siivet, joten Carr passitetaan takaisin maan päälle auttamaan Rockvillen kaupungin asukkaita. Kaupunki on joutunut tornadon uhriksi ja tällä hetkellä käynnissä ovat kunnostustyöt. Korruptoitunut pormestari (Keijo Kumanto) Bushnell tosin ei oikeasti halua kunnostaa kaupunkia ja yrittää kaikin keinoin häätää kaupungin asukkaat pois.

Tarinan keskiössä Brianin lisäksi ovat nuori poika Billy (Valtteri Turunen) kavereineen, jotka haluavat pelastaa kaupungin pormestarin suunnitelmilta. Kaupungin asukkaisiin kuuluu myös esimerkiksi diivamainen Evelyn-mummo (Sanna Mäkelä), vanha musiikkikauppias Mr Rogers (Markku Porkka) ja Billyn äiti Jackie (Tuuli Immonen). Pahisosastosta vastaavat pormestarin lisäksi hänen apurinsa Eye Biggz (Lasse Turunen), jolla tietysti on mukanaan se vähäpukeinen naisapuri Clarice (Salli Helminen) ja teräsketjuilla varustautunut iskujoukko.

Rockville on raikas, hieno ja musiikillisesti monipuolinen. Mukaan mahtuu niin vauhdikkaita rokkinumeroitakin hyvin laulettuna kuin levottomia vitsejäkin. On hienoa, että Suomessa voidaan tehdä musikaaleja ilman, että työryhmään on kiinnitettävä julkkiksia. Kyllä täällä osataan, vaikka nimi ei olisikaan tv:stä tai lehdistä tuttu (ainakaan vielä). Markku Häkkinen on oiva krapulainen ja kajaalisilmäinen vanha rokkari ja nuoret tähdet suoriutuvat rooleistaan hienosti. Erityiskiitos annettava Billyn (Valtteri Turunen) ja Olivian (Emma Hynnä) pienestä romanssista; kuinka voikin olla niin vaivaannuttavaa ja aidon sydämellistä teinien tunteenpaloa! Ah!

Tanssikoreografiat olivat myös hienoja ja tanssijat taitavia, tällaista on aina ilo katsoa. Tähän voisi liittää myös kehuja hienoista "zapping"-kohtauksista, nyt oli onnistuttu sekä äänien että liikkeiden suhteen. Ja täytyypä vielä mainita Brian Carrin siivetkin: ne olivat todella upeat, aidonnäköiset ja kuulemma saatu eleenä lainaksi Itävallasta alkuperäisiltä musikaalin esittäjiltä. Hienoa, että on tällaista kulttuurista yhteistyötä.

Iso tila aiheutti tähän näytökseen tosin hieman ongelmia; miksauksessa oli ensimmäisellä puoliajalla ilmeisesti jotain häikkää ja osa laulujen sanoista puuroutui. Toiseen puoliaikaan mennessä tämä seikka oli kylläkin korjattu oikein mallikkaasti ja eipä tuo ajoittainen epäselvyys silti vaikuttanut juonen seuraamiseen.

Käsiohjelmassa ohjaaja Jalle Kivelä totesi, että häneltä kysytään usein miksi ihmeessä hän tekee musikaaleja kun ne ovat niin kalliita ja eihän se nyt ole kovin järkevää. Oma vastaukseni tähän on ja samaa sanoo Kiveläkin, että niin, eihän siinä järkeä ole mutta onhan se nyt älyttömän hienoa.

Parasta tässä show'ssa oli kuitenkin se, että näyttelijöistä välittyi ilo olla lavalla ja yhdessätekemisen hyvä fiilis. Juuri näin.

Musikaaliin voi tutustua osoitteessa http://www.rockvillemusikaali.fi ja sillä on myös oma Facebook-sivu. Lippuja saa Lippupalvelusta.

Kupista : Fratello Torrefazione osa 2 + LUX Helsinki

2012-01-11T10:47:00.000+02:00

Juujuu, tiedetään. Kirjoitin jo tästä kahvilasta. Mutta viimeksi söin siellä vain jäätelöä, nyt kokeilin myös niitä leipiä (ja otin taas lattea).

Meinattiin kyllä ensin mennä siihen Aleksanterinkadun pienempään La Torrefazioneen, jossa on myös paahtimo, mutta siellä oli taas niin täyttä että mentiin kuitenkin Kluuviin. La Torrefazionesta saa kyllä kivasti kahvia mukaan jos jaksaa jonottaa hetken ja siellä olen maistanut ensimmäistä kertaa aivan taivaallisia sitruunacroissantteja.

Kahvista sanon sen verran, että täällä on laadunvalvonta kyllä kohdallaan. Barista kysyi, saisiko tehdä kahvimme vielä uudestaan kun maidon kanssa tuli joku ongelma. No totta kai saa. Kupit tuotiin sitten pöytään. Mies kiitteli sitä, että kahvi ei polttanut suuta vaan oli sopivan lämpöistä (ja kiittelen minäkin, sen verran monta kertaa on suunsa kahvihampaan kolottaessa polttanut). Ensi kerralla voisin kyllä vihdoin kokeilla sitä sifonikahvin juomista.

Mutta ne leivät sitten. Minä päätin ottaa sellaisen, missä oli parmankinkkua, rucolaa, mozzarellaa ja taisi siellä pestoakin pilkottaa välistä. Miehelle tuli kylmäsavulohta, versoja ja jotain. Leiväksi saisi myös ciabattaa, mutta meillä oli ihania tummempia sämpylöitä, sellaisia salmiakin muotoisia ja vähän suolaisia.

Mies pohti samalla teoriaa, että sisältääkö jokainen leipä aina pettymyksen. Täytettä kun on lähtökohtaisesti keskellä aina muhkeiten ja keskikohdan jälkeen leipä on sitten ikään kuin alamäkeä. Ratkaisin asian syömällä leivän päädyt ensin, mutta ei kuulemma saisi närppiä. Höh. Yritä sitten nauttia leipäsi maksimaalisesti.

Kymmenen minuutin henkisen painin jälkeen taivuin vielä hakemaan tiskiltä yhden pallon ihanaa veriappelsiini - sorbettia (a lá Sweet Life). Yksi kolmen euron pallo riitti meille kahdelle ihan kivasti pieneksi jälkiruoaksi.

Lähtiessä barista tuli vielä kysymään, että oliko kahvi hyvää. Oli se. Kiitos.

Ja Fratellon nettisivut edelleen täällä.

***

Kahvireissun päätarkoitus ei silti ollut tällä kertaa kahvi, vaan päätimme nyt olla kulttuuritietoisia kansalaisia ja käydä katsomassa LUX Helsinki - tapahtuman valoteokset. Selvästi taas ajoissa liikkeellä, teokset kun olivat viimeistä päivää esillä maanantaina 9.1.

Ja olivathan ne teokset ihan hienoja. Eniten pisteitä minulta saivat hämyistä Hesperianpuistoa valaisseet moni-ilmeiset valaisimet. Tulishowkin olisi varmasti ollut hieno, mutta kylmä ja kauppojen aukioloajat sunnuntaina rajoittivat ja se jäi nyt sitten tällä kertaa näkemättä. Tässä nyt joka tapauksessa muutamia kuvia.

Hergé : Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre

2012-01-10T10:13:00.001+02:00

Tintti-elokuvan Yksisarvisen salaisuus jälkeen ajattelin, että voisi olla hyvä kokeilla lukea sama tarina sarjakuvanakin. Yksisarvisen salaisuudesta (Otava, 1976 / WSOY, 1962; Le Secret de la Licorne 1943) ja Rakham Punaisen aarteesta (Otava, 1976 / WSOY, 1962; Le Tresor de Racham le Rouge 1944) oli kätevästi tehty yhteispainos (Otava, 2011) joten se sitten haettiin kirjastosta.

Yksisarvisen salaisuudessa ja Rakham Punaisen aarteessa selvitellään kapteeni Haddockin esi-isän, Rakham Punaisen, aarteen kätköpaikkaa ja metsästetään hyökkäyksen yhteydessä uponnutta alusta, Yksisarvista. Tintin ja Haddockin seikkailuissa mukana ovat tietysti Milou, etsivät Dupond ja Dupont sekä professori Theophilus Tuhatkauno.

Tintti on jollain tavalla hellyyttävän kirkasotsaisin, Haddockin kiroukset jaksavat naurattaa ja Miloun välikommentit ovat nekin hyvää antia.Se minua vähän hämäsi, että parivaljakko Dupond ja Dupont eivät suinkaan väännelleet toistensa sanoja vaan vain toistivat niitä. Ehkä näin on vanhemmissa (?) Tinteissä ollut, itse vähän kaipailin sitä sanaleikkiä. Professori Tuhatkaunon hajamielisyys ja kuulottomuus taasen lähinnä ärsyttivät minua jatkuvana toistonaan (vaikka se sukellusvene oli kyllä aika nasta).

Tuntuu siltä, että olen nyt vähän huono ihminen mutta taisin kuitenkin pitää elokuvasta enemmän kuin näistä albumeista. Toisaalta elokuvassa on otettu mukaan pätkiä myös albumista Kultasaksinen rapu, joten seikkailumateriaalia on myös ollut helpompi työstää. Minusta tämä Tintti-albumiduo oli ihan kiva, mutta en nyt ainakaan ihan heti lähde lukemaan lisää Tinttejä.

Tunnustan toki Tintin ansiot, ei siinä mitään, ja pidän Hergén piirustustyylistä kovasti. Mutta eipä nyt vaan tällä kertaa iskenyt. Muistan pitäneeni niistä animoiduista seikkailuista kyllä pienenä kovasti. Yritämme myöhemmin uudestaan.

Tinttiä on viime aikoina lukenut ainakin Mari A.

Sally Muir & Joanna Osborne : Muotovaliot - neulo oma koira

2012-01-09T10:00:00.002+02:00

Pipo- ja paitaprojektien jälkeen kaipasi jotain muuta ja huutoon vastasi Sally Muirin ja Joanna Osbornen suloinen Muotovaliot - neulo oma koira (Karisto, 2011; Best in Show - knit your own dog 2010). Söpö neulontakirja sisältää ohjeet 25 eri koiraan.

Koska kirjassa ei ollut ohjetta kultaiseennoutajaan ja labradorinnoutaja oli vähän omituisen näköinen, päädyin neulomaan bullterrierin. Bullterrierin siksi, että lähestulkoon jokaisessa rakkaan Jonathan Carrollini kirjassa esiintyy sellainen. Ja tällainen siitä tuli:

Bullin nimeksi tuli Walker Jonathan Carrollin Sleeping in Flame - teoksen päähenkilön Walker Easterlingin mukaan. Mietin kyllä ensin nimeämistä Naurujen maan henkilöiden mukaan, mutta toinen Tuomas (= Thomas) on ehkä taloon liikaa. ;)

Koiran osat oli varsin helppo neuloa, ainut ongelma tuli kaulaa neuloessa. Ymmärsin ohjeen nimittäin ensin vähän väärin ja yhtäkkiä niska olikin kaulan puolella. Hups. Onneksi tämä tosiaan on sen verran pieni, että purkaminen ei ollut mikään iso juttu. Lopulliseksi kooksi tuli takamuksesta kuonoon noin 28 cm ja päälaesta lattiaan noin 19 cm. Ohjeen mukaan mittojen olisi pitänyt olla 19 cm ja 13 cm eli vähän isompi tuli mutta mitäs tuosta, minusta tämä on nyt juuri sopivan kokoinen.

Tuskaisinta tässä minulle oli osien ompeleminen yhteen, minä nimittäin inhoan sitä vaihetta neulomisessa. Jälleen kerran, onneksi tämä koira on aika pieni. Saumat olisivat ehkä voineet olla siistimmät mutta omaksihan tämä tuli joten en viitsinyt nipottaa. Koira näyttää muuten todella hassulta ennen kuin kaikki osat on liitetty yhteen mutta tarpeeksi napakalla toppauksella ja jalkojen ja korvien paikalleenmallauksella tästä tuli kyllä mielestäni aika näköinen.

Kirjassa ehdotaan neulontalangoiksi Rowan - merkkisiä lankoja, joita saa Helsingistä ainakin FiinaNeuleesta, firmalla on myös nettikauppa. Itse käytin tätä kuitenkin tilaisuutena päästä eroon jämälangoista, joten käytin tähän valkoista, mustaa ja punaista Novitan Seitsemän veljestä - lankaa ja neuloin tietääkseni koon 3 puikoilla (olen aina vähän pihalla näiden puikkokokojen kanssa enkä ole vieläkään hankkinut itselleni sellaista kokomittaa). Lisäksi neuloin koiran naamakuvion mustalla ohjeen ruskean sijaan, koska minulle bullterrieri on mustalaikkuinen vaikka rodussa molemman näköisiä on. Hyvin sujui näilläkin langoilla.

Täytepumpulia sai ainakin Ison Omenan Tiimarista pussillisen hintaan 1,99. Uskaltaisin väittää, että yhdellä pussillisella täyttää kaksi tai kolme tällaista koiraa riippuen vähän neulojan käsialasta.

Vähän himottaisi vielä neuloa ainakin ranskanbulldoggi, ehkä villakoirakin (kun olisi sopivaa lankaa valmiina) ja paimenkoirat ovat kyllä tosi ihania myös..

Koiria on neulonut myös marjis, jonka blogista tämän kirjan alunperin bongasinkin eli kiitos!

Steve Martin : An Object of Beauty

2012-01-08T09:00:00.001+02:00

Tapahtui kirjastoreissulla: hmm en lainaa mitään hmm miehellä kestää sarjishyllyllä, mitäs täällä englanninkielisissä kirjoissa on.. Mitä, onko Steve Martin kirjoittanut kirjan? Niinpä mukaan lähti Steve Martinin kolmas romaani, An Object of Beauty (Phoenix, 2010). Kannessa kirjaa verrataan Lauren Weisbergerin kirjaan Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta höystettynä siveltimillä.

I am tired, so very tired of thinking about Lacey Yeager, yet I worry that unless I write her story down, and see it bound and tidy on my bookshelf, I will be unable to ever write about anything else.

Tarinan kertojana on taidetoimittaja Daniel Franks, mutta tarina ei varsinaisesti kerro hänestä Päätähtenä on Lacey Yeager, nuori nainen, joka kapuaa huutokauppakamari Sotheby'sin alipalkatusta työstä itsenäiseksi galleristiksi. Kirja kattaa ajanjakson vuodesta 1993 noin vuoteen 2009 nivoen kirjan juoneen mukaan niin kaksoistornien sortumisen kuin Wall Streetin pörssiromahduksenkin.

Lacey ei ole oikeastaan millään tavalla sympaattinen hahmo: nainen on varsinainen opportunisti ja vaikka vaikuttaakin välillä olevan hieman eksyksissä itsensä kanssa en oikein osannut tuntea myötätuntoa. Eipä se taida kyllä olla tarkoituskaan, eikä se haitannut kirjan lukemista lainkaan. Laceyn elämä nivoutuu monesta kohtaa yhteen kertojamme Danielin elämään ja Daniel onkin oikeastaan se hahmo, jonka puolesta ainakin minä heilutin lippua.

Lacey ei varsinaisesti ole häikäilemätön henkilö, mutta on kuitenkin sellainen, että pyrkii saamaan sen minkä haluaa. Häikäilemättömyyttä parempi sana lienee välinpitämättömyys; Lacey oli kiinnostunut asioista juuri sen verran kuin se häntä kiinnosti. Kiinnostava hahmo hän kyllä on, mutta ah miten raivostuttava. Martin myös yllätti minut (minkäs teet, kun miehen käsittää lähinnä koomikkona) kirjoittamalla Laceylle varsin höyryisiäkin intiimejä kohtauksia mutta ne sopivat kyllä hahmolle.

Martin kirjoittaa taidemaailmasta kiinnostavasti ja onkin kuulemma ollut mukana taidepiireissä 20-vuotiaasta asti. Sen uskoo, sillä kirjan kuvaukset gallerioiden toiminnasta, huutokauppakamareista ja itse tauluista vaikuttavat ainakin omaan korvaani uskottavilta. Kaiken lisäksi informaatio on nivottu kiinnostavaan muotoon.

A deserted painting scares buyers. Why did no one want it? In the trade, it was known as being "burned". Once a picture was burned, the owner had to either drastically reduce the price or sit on it dor another seven years until it faded from memory. When Lacey began these computations, her toe crossed ground from which it is difficult to return: she started converting objects of beauty into objects of value.

An Object of Beauty oli jollain tavalla hämmentävä ja toisaalta äärettömän kiinnostava. Välillä teksti tuntuu etäiseltä, mutta tuntuu että se on enemmänkin tyyliseikka, kaiku Daniel - kertojan toimittajataustasta. Jos jotain, niin tämä nostaa arvostustani Steve Martiniin, sillä mies on kirjoittanut hienon kirjan.

Kirjaan olisin toivonut lisäksi kuvaliitteen tai taiteilijahakemiston, koska useamman kerran lukiessaan teki mieli googlata että onko tämä taiteilija nyt oikea vai ei (aika moni oli), mutta kun kesken lukemisen ei kehdannut niin sitten ei enää muistanut mistä oli lukenut. Mutta nyt siis tiedän mitä hienoa on Robert Goberin Playpen - teoksessa, tiedän miltä näyttävät Joseph Beyusin huopapuvut ja kuka on Maxfield Parrish.

Taidemaailma on minulle itselleni tärkeä, vaikken itse kuvataiteita varsinaisesti harrastakaan. Syytän tästä äitiäni, joka jaksoi lapsuudessani raahata minua jos jonkinlaiseen taidenäyttelyyn. Tällä hetkellä kalleimpia hankkimiani esineitä on ystäväni tekemä öljyvärimaalaus, joka näkyy myös ylläolevassa kuvassa (kuva ei tee sille oikeutta, värit ovat oikeasti kirkkaammat). Se oli sellainen rakkausostos. Joistakin taulu on kuulemma ollut pelottava, minusta se on valoisa ja kaunis. Onneksi taidetta saa tulkita monella tavalla.

Jos pidit Michael Cunninghamin Illan tullen - kirjasta ja taidegallerioiden maailma kiinnostaa, lue tämä. Martin ei pääse kielessään aivan Cunninghamin surulliseen kauneuteen, mutta kirjoittaa yhtäkaikki mielenkiintoisesti.

ps. Kiitos taas miehelle kuvan ottamisesta vaikka kello oli taas vaikka mitä, valoa vähän ja kuvattava nipo!

Kivilaattoja ja kandidaatintutkielmaa

2012-01-05T21:00:00.001+02:00

Kerrankin muistin mennä Ateneumin näyttelyyn ajoissa, eihän litografianäyttely Painavat kivet lopukaan kuin vasta 15.1. Minä ihastuin litografiaan toden teolla siinä vaiheessa, kun tutustuin ranskalaisen Toulouse-Lautrecin töihin ja luin hänen elämäkertansa Punainen Mylly (Pierre de la Mure).

Toulouse-Lautrec

Ateneumissa on esillä litografioita niin koti- kuin ulkomaisiltakin taiteilijoilta. Kotimaisista pidän erityisesti Kuutti Lavosesta (joskus äiti on luvannut lahjoittaa minulle sen meillä kotona olevan työn, oih) ja siitä jostain taiteilijasta jonka nimen ehdin jo unohtaa (oi voi). Scherfbeckiltäkin oli esillä muutama kaunis työ.

Ulkomaisista näyttelyssä esillä olleista suosikkejani olivat luonnollisesti tuo Lautrec sekä Matisse (vahva, vaivaton viiva viehättää). Erikoismaininnan ansaitsevat myös mainiot vanhat koulujen opetustaulut, joita myös mielelläni ottaisin seinälleni. Ihastuin myös virolaisen graafikon Eduard Viiraltin suloiseen virtahepografiikkaan mutta sitäpä ei tietenkään löytynyt korttina/julisteena saati sitten netistä. Höh.

Helmikuussa Ateneumissa avataan Carl Larssonin näyttely, senkin mielelläni kävisin kurkkaamassa jos vain muistaisin.

Kävimme kurkistamassa myös Lapin taika - näyttelyä (8.1. asti, tiukoille meni), jossa oli esillä Lapin inspiroimaa taidetta 1800-luvulta nykypäivään. Reidar Särestöniemen pikkutarkat työt viehättivät, samoin lukuisat uivat porot ja hyttyset. Oli siellä myös omituinen videoteos Mark Robertsilta, Terra Incognita, jonka voi katsoa täällä. Sitä kuvitteli rauhoittavaksi kunnes huomasin että eihän se auto käänny mihinkään! Turhauma!

Reidar Särestöniemen töitä. Tuo vasemmanpuoleisin on hieno, Tunturimonologi. Kuva: Pekka Niemiaho

Ja olihan ne kokoelmatkin käytävä pikakurkkaamassa kun viime Ateneum-käynnistä on jo aikaa. Harmitus tuli kyllä siitä, että aikanaan Edelfelt - näyttelyssä olleet Virginie ja kauniit pastellityöt olivat taas muualla. Mutta on se Ateneum vaan kiva, ei mahda mitään. Ollapa vielä alle 18-vuotias lukiolainen, joka kykeni ravaamaan Lautrec-näyttelyssä kahden kuukauden aikana kolmesti ilman pääsymaksua.

***

Niin ja kuten otsikossa jo ilmoitettiin niin pitäähän tästä nyt ihan vähän leveillä: kandidaatintutkielmani on nimittäin nyt arvioitu, hyväksytty ja kävin tänään tulostamassa siitä versiot tiedekunnalle. Vielä pitää viritellä omaa hyllyyn tuleva versio mutta tässä se nyt on. Eli ei kun gradun kimppuun seuraavaksi!

Leppoisaa loppiaista kaikille!

Sofi Oksanen : Stalinin lehmät

2012-01-04T12:52:00.001+02:00

Olen jo pitkään aikonut lukea Sofi Oksasta. Kysyin ystävältä, joka kirjailijasta pitää, että mistä kannattaisi aloittaa. Hän ojensi minulle Stalinin lehmät (WSOY, 2003).

Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä.
Minä olin siinä hyvä heti.

Stalinin lehmät on tarina äidistä ja tyttärestä, Katariinasta ja Annasta. Menneisyydestä neuvostomiehityksen alla ja nykyisyydestä Helsingissä, josta pääsee lautalla ilman vierashakemusta suoraan Tallinnaan. Sysi-Suomeen muuttaneesta Katariinasta, joka ei halua ryssän tai huoran leimaa itselleen tai tyttärelleen. Annasta, joka ei uskalla kertoa virolaistaustastaan ja haalii hyvää oloa oksentamalla, juomalla ja naimalla. Joka haluaisi kertoa taustastaan, mutta ei uskalla eikä osaa vastata kysymyksiinkään, ei halua ihmisiä liian lähelle kuitenkaan. Katariina ja Anna, jotka ovat erilaisia ja silti niin kovin samanlaisia.

Oksanen kirjoittaa maanisesti, minulle vähän liiankin. Melkein viisisataasivuinen kirja tuntui toistavan itseään ja minnekään ei edetty. Syötiin, oksennettiin, käytiin lääkärissä, voitiin pahoin, voitiin hyvin ja sitten taas oksennettiin. En sano, että kirjassa pitäisi olla aina iloa ja onnea. Tätä toistamista en vain kestänyt, lähinnä ahdistuin ja mieskin huomasi. Lopputunnelma oli voimaton; näinhän sitä voi käydä enkä minä, tässä lukijana, voi asialle yhtään mitään. Ei se nyt mikään masentavakaan ollut, mutta.. turhauttava, ehkä.

Tuli mieleen teiniajat, kun oli jopa muodikasta lukea Ihan oikeesti!-sarjan kirjoja. Kirjoja, joiden nimiä olivat mm. Rakastaako kundit laihoja, Kaikki pitää mua tosi helppona ja Se diggas pilveä enemmän kuin mua. Siis ns. rankkoja tosielämän kuvauksia, niin sanotusti. En väitä, että Oksasen kirja oli samanlainen, mutta fiilis, joka minulle jäi oli hyvin samankaltainen. Että en nyt tiedä miten tässä olisin.

1968
Katariina ei suostu mitään lomakkeita täyttäessään kirjoittamaan vanhempiensa ammatin kohdalle kolhoosnik. Maanviljelijöitähän ei maiden yhteiskäyttöön ottamisen jälkeen ollut ja kolhoosilaisiksi ei Katariina koskaan vanhempiaan kutsuisi. Katariina kirjoittaa sen sijaan eläkeläinen. Jokaisesta tulee joskus eläkeläinen.

Eipä sillä, Viron historia oli kyllä mielestäni kiinnostavaa luettavaa ja kuvaukset Neuvosto-Virosta taiten tehtyjä. Tallinna heräsi eloon, se vanha, josta Anna ja Katariina kertovat. Mukulakivet ja kauppojen mystiset jonot, suklaarasiat ja lukuisat meikkituotteet. Prostituoitujen nauru ja poppelit. Kunnes tulevat suomalaiset kiiltävine lenkkareineen ja saavat ravintolat kääntämään listansa suomeksi ja muuttamaan hinnat turisteille "sopivammiksi".

Stalinin lehmät on merituulta, liian tiukkoja paitoja, tuoreen leivän tuoksua, vieraiden pelkoa, kaipuuta ja sekaisuutta. Minä en nyt oikein osaa suositella tätä. Mutta niin, josko Viron historiasta ja intensiivisistä henkilötarinoista kiinnostuville.

Tallinnan katuja on kulkenut myös Norkku.

Korkkaan tällä pistetilin Morren Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseen.

Guy Delisle : Merkintöjä Burmasta, Shenzen ja Pjongjang

2012-01-03T10:00:00.004+02:00

Norkku kirjoitti blogissaan Guy Delislen sarjakuvateoksesta Merkintöjä Burmasta (WSOY, 2008; Chroniques Birmanes, 2007) niin mielenkiintoisesti, että tyyppiin oli tutustuttava. Sitten kun vielä Näkymättömien käsien takakannessa Tietäväistä verrattiin Delisleen, niin homma oli selvä. Lyhyen ajan kuluessa kirjastosta kuljetettiin meille kotiin Burman lisäksi myös Shenzen (WSOY, 2010; Shenzen 2000) ja Pjongjang (WSOY, 2009; Pyongyang 2003).

Kaikki Delislen sarjakuvat ovat matkakirjoja. Shenzenissä ja Pjongjangissa Delisle on matkustanut animaattorityönsä vuoksi näihin Aasian maihin. Burmassa matkaan on puolestaan lähdetty Delislen Nadége-vaimon työn Lääkärit ilman rajoja - järjestössä vuoksi ja mukana on myös pariskunnan vauvaikäinen lapsi Louis. Matkoillaan kanadalainen animaattori ja sarjakuvapiirtäjä havainnoi ympäristöään rehellisesti sekä ihmettelee ja kokee vieraiden maiden elämänmenoa.

Sekä minä että mies nauroimme näille teoksille monesti ääneen ja keskustelu pyöri kirjojen ympärillä paljon kun niitä luimme (pääsitkö jo siihen kohtaan, missä vauva itkee sopivaan aikaan?). Delisle on tarkkanäköinen ja vaikuttaa todella rehelliseltä kertojalta. Kummallisistakaan asioista ei niinkään kohkata vaan ne esitetään niin kuin ne ovat, vierasmaalaisen silmin. Toisinaan Delisle liittää teksteihin omia mietintöjään, joita on mielenkiintoista lukea.

Mies innostui Pjongjangista niin paljon, että se kuulemma tilataan meille ihan omaksi. Ei haittaa. Albumista on kohkattu muutenkin; etelä-korealaiset innostuivat kärjistämättömästä maakuvauksesta niin paljon, että käänsivät sen samantien koreaksi. Käännöstä ei tosin kuulemma juuri arvostettu maan pohjoisessa naapurissa ja Delislellä ei ilmeisesti ole sinne enää juuri menemistä.

Kuva: Guy Delisle. Albumista Pjongjang.

Guy Delislen tyyli on mukavan luonnosmaista ja pyöreää, minä pidän. Burmassa viivoja on jonkin verran siistitty; sekä Shenzenissä että Pjongjangissa piirroksissa on jopa hiilimäinen jälki. Pidin tästä luonnosmaisesta jäljestä enemmän.

Delislen matkasarjakuvia voi lukea sekä pätkittäin nautiskellen tai yhteen pötköön hihitellen ja ihmetellen. Burmassa pätkissä lukeminen on tehty helpommaksi, sillä erilliset tarinat on jaoteltu jopa pienin otsikoin. Mietimme, että näitä sarjakuvia olisi mahtava nähdä myös animoituna, vaikka sellaisina muutaman minuutin minipätkinä.

Delislen kanssa ovat matkustelleet myös ainakin Salla, Norkku toiseen kertaan, anni.M, Paula, Paula toiseen kertaan ja Booksy. Myös Hanna kehui Delisleä.

Kuva: Guy Delisle. Kuva albumista Merkintöjä Burmasta.

Kupista : Café Lasipalatsi

2012-01-02T13:41:00.000+02:00

Café Lasipalatsi on niitä harvoja kahviloita, jotka ovat Helsingin keskustassa auki vielä illalla. Tämä siis, jos ketjukahvilat otetaan yhtälöstä pois. Lasipalatsin puolesta puhuvat viihtyisät sisätilat ja kohtuulliset hinnat (sekä se, että aina on tarjolla kakkua eikä sitä pelkkää suklaakakkua tai muffinssia). Kävin Lasipalatsissa vierailemassa (taas kerran) joulukuussa, mutta parempi se on kirjoitella myöhemmin kuin ei milloinkaan.

Tällä kertaa kahvi tosin jäi reissulla välistä, sillä kipeytynyt kurkku vaati jotain lämmintä. Tähän Lasipalatsi tarjosi iloisen yllätyksen: listalta löytyi lämmin teemojito, joka sisäksi Anti Stress - yrttiteetä (Forsman Tea), hunajaa, minttua ja limeä. Juoma oli ihan älyttömän hyvää ja tässä juuri pohdiskelen, että pitäisikö samanlaista ihmekeitosta tehtailla kotonakin. Hinta taisi olla siinä neljän euron paikkeilla. Ai niin ja sitä teetä sai muuten santsata kuppiin lisää.

Teemojiton kylkeen nautiskelin feta-paprika-jotain-piirasta, joka oli kivan täpäkkää (paprika taisi olla chilipaprikaa tai sitten seassa oli myös jalapenoja) mutta ei polttavaa. Kurkku kiitti tästäkin.

Seuralainen nautiskeli paikan lounaan, joka vuodenajan huomioon ottaen oli silloin joululounas. Hyvää kuulemma oli. Koko lounasbuffetti kustantaa 12 euroa, keittolounaan saa hinnalla 6,50. Suosittu tämä ainakin on, tämä lounas, itse en ole syönyt. Jos siis haluaa ihan vaan kahville ja kakulle tulla, niin klo 11-15 ei ehkä kannata yrittää tunkea sekaan. Brunssikin on kuulemma kiva, se on 15 euroa.

Lasipalatsille siis kiitosta suhteellisen järkevistä hinnoista, santsikupeista ja ilmaisesta w-lanista (ainakin aikaisemmin on ollut). Ja siitä kivasta fiiliksestä.

Michael Ende : Mielinkielinliemi

2012-01-01T12:37:00.003+02:00

Oli miehen vuoro lukea ääneen ja ehdoton valinta olisi kuulemma Michael Enden Mielinkielinliemi (WSOY, 1991; Der Wunschpunsch 1989). Kirja ehdittiin lainaamaan kerran jo kirjastostakin, mutta onni oli myötä kun löysimme kirjasta aivan uudenveroisen kappaleen kesäiseltä kirpputorilta. Koska Mielinkielinliemen tapahtumat sijoittuvat uudenvuodenaatolle, luimme kirjan sopivasti loppuun aattopäivänä ennen iltajuhlinnan aloittamista.

Pelsepuupi Pönttöpää juoksi aamutakki liehuen pitkin käytäviä ja huoneita etsiessään epätoivoisesti keinoa pelastuksekseen. Itse hän tiesi liiankin hyvin, että kaikki oli jo myöhäistä. Hän voihki ja huokaili kuin rauhaton aave ja mutisi itsekseen. Hänen askeleensa kajahtelivat talon hiljaisuudessa.

Kähmäneuvos Pelsepuupi Pönttöpäätä ei vuodenvaihde ilahduta; Pönttöpää on täyttänyt pirulle velkaa olevansa velvollisuudet tänä vuonna vain puolittain eikä puolitiehen suoritettuja ilkeyksiä katsota hyvällä vaan edessä on pantin lunastaminen Manalassa. Samassa sopassa on myös Pönttöpään täti, rahanoita Tyyranna Vampyrra. Viivästykset ilkitöissä johtuvat siitä, että molempien pahantekijöiden luokse Eläinten Ylin Neuvosto on asettanut vakoojat tutkimaan noitujien toimia.

"Ahaa!" Maurizio sanoi. "Tämä siis tarkoittaa että maailman tulevaisuus on nyt meidän käpälissämme."
"Sinnepäin", vastasi korppi toikkaroidessaan paperikasassa, "vaikken minä kyllä käpälistä puhuisi."

Nämä vakoojat ovat myös tarinan sankarit, eli noitumisen lomassa seurataan vähän hidasjärkisen mutta urhean kollikissa Maurizio de Mauron ja älykkään sekä hieman, hm, kevytmielisen korppi Jaakoppi Korpinvarpaan toimia. Loitsijakaksikko on nimittäin löytänyt käärön, jossa on ohjeet juomaan jonka avulla sekä Pönttöpää että Tyyra saisivat vuoden pahantekonsa suoritettua ja tämähän on estettävä tai koko maapallo on vaarassa. Tuo juoma on tietysti Mielinkielinliemi, joka toteuttaa kaikki juojansa toiveet, mutta päinvastoin. Juoma tosin on juotava kokonaan ennen keskiyötä ja jo ensimmäinen kellojen kumaus kumoaa juoman käänteisvaikutuksen.

Michael Ende kirjoittaa lennokkaasti eikä juurikaan sievistele sanojaan. Välillä kirotaan ja loitsitaan, toisinaan ollaan vähän juovuksissa vahvan juoman vuoksi. Ei tässä kuitenkaan huolestua kannata, esimerkiksi Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttärestä taitaa löytyä aivan samantasoista manailua (paitsi että Ronjassa ei taideta mainita perversiohiukkasia, jotka olivat olennainen juoman ainesosa). Kirjan seikkailut on mahdutettu tasan seitsemään tuntiin, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää: välillä tehdään liemiastiaa kylmästä tulesta ja toisaalla kiivetään aivan liian korkeaan kellotorniin.

Kirjassa on myös hauska mustavalkoinen kuvitus. Kuvat on aseteltu tekstin lomaan luonnollisesti, lukemisessa oli helppo vaikka pitää paussi ja näyttää että "no niin, tässä ne nyt tekevät sitä liemimaljaa!"

Oman osansa kirjan viehätykseen antoi tietysti mies, joka ansiokkaasti loi jokaiselle hahmolle oman persoonan. Välillä hekotimme molemmat niin kovaa, että lukeminen oli pakko keskeyttää hetkeksi; kyseessä on siis varsin hauska kirja ihan täysi-ikäisillekin. Viimeisistä luvuista ei meinannut saada selvää kumpikaan meistä, loitsijat olivat juomastaan nimittäin sen verran hiprakasha ja teksti sen mukaista.

Mies ei nyt tällä kertaa kirjoittanut omaa mielipidettään tästä erikseen, koska ei kuulemma pystyisi olemaan objektiivinen yhden lapsuuden lempikirjan äärellä. Sanonpa nyt kuitenkin lukijan puolesta, että selvästi kirja maistui edelleen ja se ei kuulemma aliarvioi lapsilukijaa.

Lyhyesti Michael Enden Mielinkielinliemi on nopealukuinen (sivuja 215), hauska, vauhdikas ja suunnattoman sympaattinen uudenvuodentarina, jota kyllä kelpaa lukea vuoden muinakin päivinä.

Suositellaan luettavaksi porukalla huumorilla ja heittäytymisellä. Jos seuraa ei löydy, otetaan kirjan kanssa jotain hupaisaa juotavaa oman maun mukaan.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haaste ja pohdintaa tästä lukuvuodesta

2011-12-30T12:00:00.007+02:00

Osallistunpa minäkin tähän Susan kehittelemään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 - haasteeseen. Haasteen idea menee näin: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen.

Eli näillä mennään (paitsi että en minä osaa olla täysin perustelematta aina, tällainen höpöttelijä kun olen).

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ja kälylle uskalsin hankkia David Nichollsin Sinä päivänä, koska sitä on täällä niin kehuttu. Minua se vielä odottaa.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Emily Brontën Humiseva harju.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Kyllä se on myönnettävä: Christopher Paolinin Inheritance Cyclen viimeistä osaa, Inheritancea oli odotettu jo monta vuotta.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Hugh Laurien tänä vuonna suomennettu Järein asein, jonka luin taas uudelleen englanniksi.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Toivottoman hankala kysymys. Kaipa minä ottaisin kuitenkin Jonathan Carrollin Valkoiset omenat englanniksi ja pohtisin siellä mosaiikkiteoriaa (ja salakuljettaisin samalla muutkin Carrollin teokset mukanani).

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Haruki Murakamin Kafka rannalla. (tosin herätti ehkä ennemminkin halun pohtia ja makustella)

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Mietin ensin ihan muita kirjoja, mutta alitajunta vaati tähän laitettavaksi Jarkko Martikaisen Pitkät piikit.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Stephen Fryn Making History.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - bändäreitä ja takahuoneiden muusia.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Andy Merrifieldin The Wisdom of Donkeys. Kirjassa oli ihana rauha.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything (suom. Lyhyt historia lähes kaikesta, tästä on myös todella hieno kuvitettu suomenkielinen painos lapsille), koska pitäähän nyt tulevan opettajan suositella jotain sivistävää. ;> (ja tämä on hyvä kirja)

Kiitos Susa haasteesta, ensi vuoden kirjoja odotellen!

***

Ajattelin ensin kirjoittaa omasta lukuvuodestani vielä erikseen toisen postauksen, niin moni kun on jo (todella kiinnostavan) sellaisen tehnyt. On ollut kiinnostavaa lukea "vanhempien" bloggaajien pohdintoja siitä, miten tämä kirjablogivuosi on eronnut edellisistä. Mutta niin, päätin nyt sitten liittää nämä tilastohöpinät tähän samaan kyytiin.

Google Analyticsin mukaan blogini luetuin teksti vuonna 2011 oli arvioni Suomenlinnan Ronja, ryövärintyttärestä (esitys oli mainio ja päivä muutenkin ikimuistoinen). Sitä myös on googlattu ylivoimaisesti eniten. Luetuimpia kirjoihin liittyviä tekstejä olivat arviot (Mrs) Stephen Fryn Mrs Fry's Diarysta, Bill Brysonin Short History of Nearly Everythingistä, Siri Hustvedtin Summer Without Menistä ja, minut yllättäen, Haug, Sand & Sjaastadin Ihmisen fysiologiasta.

Hakukoneet ovat johdattaneet sivuilleni eniten teatteriaiheisten hakujen kautta. Haettu on niin Jesus Christ Superstaria, eri näyttelijöitä kuin Eero Ritalan osoitettakin (ei, sitä minulla ei ole). Monta hakua on tullut myös blogin nimellä, mikä tietysti lämmittää sydäntä.

Blogini on kohta vuoden ikäinen ja tässä näiden kuukausien edetessä se on hiljalleen muotoutunut nykyiseen asuunsa. Pääpaino taitaa olla kirjoilla, mutta suurinpiirtein joka kuukausi on tullut juttuja myös teatterista tai musikaaleista. Nyt olen myös aloittelemassa kahviloihin keskittyvää Kupista - sarjaa. Juttuja on tällä hetkellä tulollaan ainakin kolme, mutta julkaisu on vähän viivästynyt.

Blogaamisen aloittaminen on selvästi monipuolistanut lukemistani (niin, kiitos Hanna että innostit minut tähän juttuun!). Luen aiempaa enemmän kotimaista kirjallisuutta. Tänä vuonna on tullut myös luettua monta sellaista kirjaa, jotka muuten olisivat todennäköisesti menneet minulta iloisesti ohi. Lisäksi olen lukenut enemmän sarjakuvia: siitä saan kiittää miestä, joka niitä meille eniten kirjastosta lainaa. Muuten pääpainotukset (kaunokirjallisessa) lukemisessani taitavat olla samoja kuin ennen; luen edelleen enemmän mieskirjailijoiden tekstejä, ja kirjat ovat aika tasaisesti suomeksi ja englanniksi.

Osallistuin myös muutamaan lukuhaasteeseen, niistä olennaisimpina Karoliinan Totally British - haaste ja Susan Nostalgian jäljillä - haaste. Ne, joita en ole muistanut tuonne haastesivulle merkitä, löytynevät täältä, sieltä löytyy ainakin kiinalainen satu ja yksi 500+-sivuinen kirja.

Tähän kirjavuoteen mahtuu monta upeaa lukukokemusta. En nyt viitsi lähteä tekemään mitään listaa (koska se olisi liian vaikeaa), mutta mainittakoon tässä nyt sekalaisessa järjestyksessä vielä muutama, joita en maininnut Susan haasteessa: Jani Kaaron ja Väinö Heinosen Evoluutio, Hannu Rajaniemen Kvanttivaras (odotan jo toista osaa), Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär, Jacqueline Kellyn Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Sokalin Ankardot, Paul Reiserin Parisuhteellisuus ja vähän yllättäen Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä.

Ensi vuotta varten olen jo ehtinyt kasaamaan aimo pinon kirjoja yöpöydälleni. Pyrkimyksenä olisi lukea nyt kirjastosta olevat lainat pois ja keskittyä sitten oman hyllyn antimiin. Lisäksi on tarkoitus osallistua ainakin Morren Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseen ja ehkä lanseerata myös oma haaste. Katsellaan.

Uusi vuosi menee meidän taloudessa ensin niin, että käymme tervehtimässä ystäviä ja suuntaamme sitten kaksi We Love Helsingin Uuden vuoden tansseihin Korjaamolle. Emme ole käyneet pitkään aikaan tanssimassa, joten tätä on odotettu. Saa sitten nähdä, osaammeko vielä, mutta yritämme parhaamme. Mukavaa uuden vuoden odottelua kaikille!

Viime vuonna uutta vuotta vietettiin iloisissa merkeissä Töölössä.

Grant Morrison & Frank Quitely : All-star Superman (volume 2)

2011-12-29T12:00:00.004+02:00

Kuten alkukuussa jo uhkailin niin olihan tässä nyt luettava Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn toinen osa All-star Supermaniin (DC Comics, 2009).

Here the choice is simple. To remain at play within the field of living, fluid consciousness. Or to turn and face down evil one last time.

All-star Supermanin kakkososassa jatketaan luonnollisesti siitä, mihin ensimmäinen osa jäi: Superman on kuolemassa saatuaan liikaa Auringon radioaktiivista säteilyä. Ennen odotettua kuolemaa Supermanin on suoritettava kaksitoista ihmetekoa, joista hänelle kertoi aikamatkustaja Samson. Supermanin voimat kuitenkin heikkenevät nopeasti, eivätkä tehtäviä helpota lainkaan jos jonkinlaiset maapallolle hyökkäävät olennot kuin juonitteleva Lex Luthorkaan.

Vähän tässä pänni, että selvästi viitattiin monesti muissa sarjoissa tapahtuneisiin asioihin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun Superman-tuntemukseni edelleen on niin pinnallinen niin kyllähän tässä paljon meni asioita ohi. Esimerkiksi Bizarro-planeetasta olisin ihan mielelläni saanut lisää tietoa.

Täytyy tosin myöntää, että ei tätä sarjaa varmasti turhaan kehuta vaikka minulla ei niin paljon vertailupohjaa olekaan. Loppuratkaisu jätti minutkin ihmettelemään: aikamoista. Lisäksi pidän edelleen Quitelyn piirrosjäljestä, vahvoista viivoista ja Jamie Grantin tarkasta tussauksesta ja kirkkaasta värityksestä.

Saa nyt sitten nähdä, luenko minä näiden sarjakuvien innostamana lisää Supermania. Ehkä, ehkä en. Mutta en ainakaan ihan heti. Taidan keskittyä ensin odottelemaan The Dark Knight Rises - elokuvaa DC:ltä.

Kuva: Frank Quitely / Jamie Grant

Ykkösosasta kirjoittelin täällä.

Christopher Paolini : Inheritance or The Vault of Souls

2011-12-28T11:23:00.001+02:00

Ei siitä ajasta, kun suurkulutti fantasiakirjallisuutta ihan tosissaan, taida päästä eroon ihan niin helposti: odotin Christopher Paolinin opusta Inheritance (2011, Alfred A. Knopf) vuodesta 2008. Inheritance on viimeinen eli neljäs osa Paolinin kirjasarjaa Inheritance Cycle, joka on suomennettu nimellä Perillinen.

Tiivistettynä ennen tätä neljättä osaa on tapahtunut jotakuinkin seuraavaa: Tarina sijoittuu maahan nimeltä Alagaësia, jota hallitsee julma ja ilkeä kuningas Galbatorix. Ennen Alagaësiaa suojelivat lohikäärmeratsastajat, mutta heidän aikansa on jo ohi, ja uskotaan että lohikäärmeiden aika on ollutta ja mennyttä.

Nuori maalaispoika Eragon löytää sattumalta retkillään mystisen kiven, joka myöhemmin paljastuu lohikäärmeen munaksi. Eragonissa esitellään suurin osa tarinan keskeisistä henkilöistä, erityisesti vastarintaliike Vardenin jäseniä ja Eragon aloittaa Lohikäärmeratsastajana olon harjoittelemisen ratsunsa Saphiran kanssa. The Eldestissä ja Brisingrissä Eragon jatkaa koulutustaan, joutuu taistelemaan, tapaa vielä yhden vanhan Lohikäärmeratsastajan ja saa tietää omasta perimästään. Lisäksi perehdytään muiden rotujen (kääpiöt, haltiat jne). tapoihin ja perinteisiin ja seurataan vastarinta-armeijan toimia.

"The world is round," he whispered. "The sky is hollow and the world is round."
So it would appear, Glaedr said, but he seemed equally impressed. I heard tell of this from a wild dragon, but I never thought to see it myself.

Inheritancessa keritään sitten kaikki langanpäät yhteen. Kirjassa kahlataan läpi valmistautuminen ratkaisevaan taisteluun, käydään se viimeinen kamppailu ja sitten selvitellään vielä että mitäs me nyt tehdään. Juoni kiemurtelee moneen suuntaan ja kaikkien sen haarojen selvitteleminen tässä olisi varsin turhaa, sillä taustatiedoksi vaaditaan kolmen ensimmäisen osan tuntemista (vähän muuten harmitti, etten oikein nyt ehtinyt kahlata noita kolmea edeltävää tiiliskiveä tähän alle, onneksi netistä löytyvät fanien kirjoittamat tiivistelmät!). Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että Inheritance noudattelee melkoisen perinteistä kaavaa siitä, mitä viimeisissä osissa yleensä tapahtuu ja eipä siinä mitään. Sanotaan nyt sen verran, että Paolini on tehnyt suhteellisen rohkeita vaikkakin myös odotettavia ratkaisuja eräiden henkilöhahmojensa suhteen (siis että ei olla menty sieltä missä aita on matalin, tosin silloin tämä kirja olisi varmaan 300 sivua ohuempi).

Paolinin kirjat eivät missään nimessä ole mitenkään ihmeellisen omaperäisiä, mutta sepä on fantasiakirjoissa varsin yleinen seikka. Melkein mistä tahansa kirjasta voi repiä viittauksia muihin. Inheritance Cyclen voinee yhdistää ainakin Taruun Sormusten Herrasta, Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritareihin ja miksei Robert Jordanin Ajan pyörä-sarjaan tai vaikka jopa Star Warsiin. Kiinnostavinta on mielestäni se, että Paolini aloitti neliosaisen sarjansa kirjoittamisen 15-vuotiaana, ensimmäinen kirja julkaistiin kun hän oli 19 ja kirjat tuntuvat silti tuoreilta. Vaikutteita tai ei, Inheritance Cycle on mielestäni varsin viihdyttävä ja omillaan seisova fantasiakirjakokonaisuus. Minusta on myös varsin herttaista, että Paolini on kehittänyt yhden olennaisimmista ja mystisimmistä hahmoista pikkusiskonsa pohjalta.

Tosin, okei, myönnetään. Sotastrategiakuvausten ja taistelun kuvaaminen oli välillä ihan pikkuisen puuduttavaa, mutta toisaalta koko ajan tapahtui ja mitäpä muutakaan sitä voi odottaa kirjalta, jonka pääjuonena on se taistelun käyminne. Että niin, en minä viitsi tästä nipottaa.

She sniffed. There's no need to make fun of me. How would you like it if the fur on your head started falling out, or you lost one of those silly little nubs you call teeth? I would end up having to comfort you, no doubt.

Täytyy kyllä myöntää, että minun tulee vähän ikävä Eragonia ja kumppaneita. Sydäntä lähellä on erityisesti hurmaavan turhamainen lohikäärmeneito Saphira, joka mm. eräässä kirjan vaiheessa on kovin huolissaan siitä että eräs hänen kuononsa suomuista lähti taistelussa irti (ks. yllä). Odottelen, että tämä tulee myyntiin pokkarina ja sitten tämä värisarja löytyy minulta hyllystä kokonaan; aina voi onneksi palata tuttujen pariin uudelleen.

Suosittelen lohikäärmeiden ystäville, seikkailua kaipaaville ja fantasian maailmassa viihtyville. Täydellistä viihdettä 849 sivullaan jouluhuminaan samalla, kun mies leikkii salamurhaajaa vanhassa Roomassa.

Ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa en sen sijaan suosittele; erillisenä se on ihan ok mutta ei mielestäni tee oikeutta kirjalle.

Täytyy muuten vielä kiitellä kirjojen kansia; kauniit lohikäärmeenpäät on taiteillut John Jude Palencar.

"Kirjallinen pyhiinvaellus" - haaste

2011-12-27T12:00:00.002+02:00

Hanna lanseerasi Kirjainten virrassa - blogissaan viime kesänä "Kirjallinen pyhiinvaellus" - haasteen. Alkuperäisenä periaatteena oli kai tutkisella suomalaisia kirjakohteita mutta teenpä nyt silti hypyn kanaalin yli ja esittelen muutaman lontoolaisen kohteen, joita oli käytävä vilkaisemassa.

Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes on yksi suosikkejani kirjallisuuden hahmoista. Omalaatuisen etsivän ja hänen tohtoriystävänsä Watsonin seikkailut jaksavat ihastuttaa minua edelleen. Olen jopa tainnut pitää ensimmäisen kirjaesitelmäni (tai ainakin isomman sellaisen) Conan Doylen Baskervillen koirasta viidennellä luokalla. Eli kun nyt Lontoossa oltiin, niin Baker Streetillä oli käytävä.

Matkasta tulikin sitten varsinainen pyhiinvaellus. Tulimme bussilla Baker Streetille, ihmettelimme hetken että mikä suunta ja totesimme sitten, että tarvontaanpa tietä nyt eteenpäin, kyllä se museo vastaan tulee. No, eipä tullut ja fanitytön on nolostuksekseen mainittava, että muisti asunnon numeronkin väärin: oikeastihan se on 221 ja minä jostain syystä muistelin numeroa 6. Eipä aikaakaan, kun olimme kävelleet koko Baker Streetin toiseen päähän, siihen väärään (karttaahan tajusin katsoa vasta tässä vaiheessa, isolla oli museo sinne merkitty), ja siinä vaiheessa oli niin kova nälkä että emme lähteneet enää takaisin.

Seuraavana aamuna ajoimme sitten Baker Streetille uudestaan, mutta koska viimeisen päivän aikataulu oli melkoisen kiireinen pällistelimme museota vain ulkopuolelta. Ensi kerralla menen sitten sisään käymään, toivottavasti. Sara on kirjoittanut museosta täällä, kuvien kera.

Toinen ehdoton kohde oli tietysti King's Crossin juna-asema ja siellä laiturien 9 ja 10 välinen kaistale, siis Harry Potterista tuttu Platform 9 3/4. No eipä ollut siellä laitureilla mitään merkintää, remontissakin olivat, ja hipsimme vähin äänin ulos asemalta ennen kuin joku tulee häätämään (laiturilta ei siis todellakaan ollut lähdössä sillä hetkellä ainuttakaan junaa). Ulos päästyämme huomasimme hämmentävän suuren väkijoukon jonottamassa jonnekin ja siellähän se oli: Platform 9 3/4 oli ystävällisesti siirretty remontin ajaksi ulos.

Mies sai minut vakuuttuneeksi siitä, että jonottaminen ei ole noloa ja niinpä minäkin olen nyt sitten ollut hetken matkalla Tylypahkaan.

Stephen Fry : Making History

2011-12-26T11:18:00.000+02:00

Lontooseen täytyi tietenkin saada jotain paikallisväriin sopivaa lukemista, joten nappasin hyllystä mukaan Pariisin reissulta miehelle hankitun Stephen Fryn Making Historyn (Arrow Books, 1997). Stephen Fry on eräitä suosikkinäyttelijöistäni ja pidän myös hänen julkisuuskuvastaan.

It starts with a dream. This story, which can start everywhere and nowhere like a circle starts, for me - and it is after all, my story and no one else's, never could be anyone else's but mine - it starts with a dream one night in May.

Michael Young on historianopiskelija, joka on juuri saanut valmiiksi väitöskirjansa, Das Meisterwerkin, eli tutkielman Adolf Hitlerin varhaislapsuudesta. Erinäisten sattumien kautta, joihin liittyy sekä kiukustunut tyttöystävä että ikävät tuulenpuuskat, Michael tutustuu Leo Zuckermanniin, joka toimii samassa yliopistossa fysiikan professorina. Myös Leolla on omat syynsä olla kiinnostunut natsi-Saksan historiasta.

Yllättäen syntynyt parivaljakko yrittää kokeilla hurjaa koetta, jonka lopputuloksena olisi maailma ilman Hitleriä. Historian muuttaminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja seuraukset kokeesta ovat moninaiset. Ja oliko maailma sitten parempi paikka ilman Hitleriä? No, ei varsinaisesti.. Ja mitä muita eroavaisuuksia rinnakkaismaailmassa on verrattuna meidän maailmaamme?

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Välillä ollaan nykyhetkessä, siis jossain kohtaa 1990-lukua, ja toisinaan luetaan Michaelin väitöskirjan tarinallisia osia Hitlerin nuoruusvuosista. Lukija pääsee myös tutustumaan elämään juoksuhaudoissa saksalaisten puolella ensimmäisen maailmansodan aikaan. Vaikka en historioitsija olekaan, uskallan väittää Fryn tehneen aikamoisen määrän taustatutkimusta tätä teosta varten ja ottanut selvää myös historiankirjoituksen perusteista (tai miten sitä nyt pitäisi kutsua).

MICHAEL

So who wants to be a rat?

LEO

You didn't let me finish. The difference is that a rat does good or evil by changing things around him, by acting. The mouse does good or evil by doing nothing, by refusing to interfere. Which do you want to be?

Stephen Fry sekoittaa kirjassaan taitavasti historiantutkimusta ja science fictionia. Vaikka Fryn teksti onkin pääosin humoristista, on tämä silti enemmän vakava kirja. Välillä se muistuttaa vakavampaa seikkailuelokuvaa (mieleen tulee esimerkiksi Inception) ja osa kirjan luvuista onkin kirjoitettu käsikirjoitusmuotoon. Huomaa, että Fry on ennenkin tehnyt käsikirjoituksia; homma nimittäin toimii ja juoni kulkee sekä perinteisenä tekstinä että käsikirjoituksena.

Michael Young on kiinnostava päähenkilö, ja hänessä saattaa jopa olla kaikuja kirjailijan omasta persoonasta. Tämä on tietysti täysin oma tulkintani. Michael on samalla innokas, nuori opiskelija, fiksukin vielä, mutta silti nuori mies, koheltaen silloin tällöin alkoholin ja naisten kanssa. Zuckermann on myös kiinnostava hahmo, jonka taustatarinaan paneudutaan pikkuhiljaa. Sivuhahmot on rakennettu taiten ja rinnakkaismaailman luomisessa on ollut paljon tekemistä.

Making History on kiinnostava teos historiankirjoituksesta ja valinnoista ja niiden vaikutuksista. Joutunen tässä vielä lainaamaan Eureka Street, Belfastin kirjailijaa Robert McLiam Wilsonia: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Toteamus sopii myös tämän kirjan kuvaamiseen. Making History sai minua arvostamaan Fryn kirjoitustaitoa vielä enemmän, vaikka tämä ei olisikaan parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Aion ehdottomasti lukea myös Fryn muut kirjat.

Suosittelen luettavaksi pimenevinä iltoina, kun kaipaa vähän jännitystä. Seuraksi kuppi teetä (tietenkin) ja vaikkapa joulukonvehteja.

Aiemmin olen lukenut (Mrs) Stephen Fryn opuksen Mrs Fry's Diary.

Jouluntoivotus

2011-12-23T12:00:00.001+02:00

Joulumieli alkaa vähitellen vallata mieltä. Lieneekö syynä tuo pieni valkoinen peite ulkona vai mikä, mutta fiilis on oikea joka tapauksessa.

Meillä aatto vietetään lähinnä autossa kun suhaillaan vanhemmilta toisille, mutta onneksi autossa on mukana se tärkeä ihminen, jonka kanssa joulua haluaa nyt ensisijaisesti viettää.

Joulupäivän sen sijaan ajattelimme olla kotona. Koska kinkkua syödään muualla, ajattelimme paistella kaikessa rauhassa luomukaritsan lavasta jääpaistin. On muuten hyvää.

Ja tietysti ajatuksena on lukea.. Onneksi sohvalla on tilaa kahdelle: mies saa pelailla rauhassa ja minä mahdun siihen viereen kirjojeni kanssa. Joulun luvussa tällä hetkellä tuo reilu 800-sivuinen Inheritance ja sen jälkeen Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja Riikka Pulkkisen Totta. Blogi päivittyilee varmaankin taas välipäivinä.

Toivotan kaikille lämmintä ja rauhallista joulua hyvässä seurassa!

Carolyn Keene : Neiti Etsivä ja hurjat hevoset

2011-12-22T18:00:00.002+02:00

Uskaltaisin väittää, että varmasti aika moni minun ikäluokkaani kuuluva ja vanhempikin on lukenut nuoruudessaan Carolyn Keenen Neiti Etsivä - kirjoja. Itse omistan näitä opuksia edelleen useita, sillä ostin niitä joskus ala-asteikäisenä kirjastojen poistomyynnistä. Susan Nostalgian jäljillä - haaste antoi hyvän tekosyyn kurkistaa taas näitä kirjoja. Pistin miehen valitsemaan minulle kirjan, ja luettavaksi päätyi Neiti Etsivä ja hurjat hevoset (Tammi, 1990; The Mystery of Misty Canyon 1988).

- Minun tekisi totisesti mieli nähdä Raju, hän tunnusti Georgelle, kun tytöt kävelivät takaisin päärakennukselle vaihtaakseen vaatteita päivälliselle.
- Arvasin sen, George sanoi ja virnisti hellästi. - Pidä vain mielessäsi, että River Heightsin kuuluisa Neiti Etsivä on lomalla. Ei arvoituksia, muistatko? Niin me sovimme.

Hurjissa hevosissa Neiti Etsivien tyttökolmikko Paula Drew, George Fayne ja Bess Marvin ovat lähteneet lomalle Callowayn hevoslomatilalle Sumulaaksoon. Ystävykset ovat päätyneet farmille Georgen äidin lapsuudenystävän kutsumana; tyttöjen on määrä auttaa keittiötöissä ja vastineeksi he saavat majoituksen ja osallistua muiden vieraiden kanssa ratsastukseen.

Callowayn tila on kuitenkin pulassa; talon isännän kuoltua tämän tytär Tammy, entinen rodeotähti, alkoi pitää tilasta huolta mutta rahatilanne oli jo mennyt huonoksi. Tammy päättää aloittaa rodeouransa uudestaan voittaakseen suuren palkinnon. Tähän tarvitaan hänen hevostaan Kiertäjää, joka on paholaisen maineen saaneen Raju-hevosen kaksonen. Tyttöjen saavuttua tilalle, alkaa tapahtua kummia: Raju katoaa mystisesti ja joku selvästi sabotoi tilan toimintaa. Ei mitenkään yllättävästi Paula alkaa tutkia asiaa ja seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Muistelin, että Neiti Etsivät ovat todella nopeita lukea, ja että tapahtumat ovat äärimmäisen ennalta-arvattavia. Veikkaukset osuivat oikeaan, eikä tämä liene yllätys kenellekään, vaikkei sarjaa olisikaan lukenut. 131 sivuisen kirjan luki muutamassa tunnissa, tapahtumat etenivät nopealla tahdilla eikä hahmokehitystä ollut käytännössä laisinkaan. Johtolangatkin olivat melkoisen ilmeisiä, vaikka jotain yritystä olikin tehty hämäyksen suuntaan.

Muistan olleeni hämmentynyt kuullessani vuosia myöhemmin, että kirjoja ei todellakaan ole kirjoittanut Carolyn Keene - niminen henkilö, vaan kustannusyhtiö Stratemyer Syndicate palkkasi eri kirjoittajia kirjoittamaan sarjaan teoksia. Myöhemmin Statemeyer Syndicate myytiin Simon & Schuster, Inc.:ille, joka on myös tämän opuksen kustantaja. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen aloittamaan wikipedia-sivustolta. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että Neiti Etsivän nimi on jostain kumman syystä käännetty Nancysta Paulaksi. Tiedä sitten mikä juju siinäkin on ollut.

Suosittelen kevyeksi välipalaksi. Flunssapäivään tämä sopi oikein mainiosti, mutta en varmaan pystyisi lukemaan näitä niin monia peräkkäin kuin joskus ala-asteikäisenä (myös silloin nämä olivat parasta mahdollista sairastusluettavaa, joskus oikein toivoin olevani kuumeessa että saisi jäädä kotiin lukemaan näitä).

Tämä on myös viimeinen kirja, jolla osallistun Susan hauskaan Nostalgian jäljillä - haasteeseen. Alunperin minun oli tarkoitus lukea tähän myös ala-astesuosikkini, Eric Knightin Lassie palaa kotiin, mutta jääköön se nyt sitten odottelemaan vuoroaan vielä. Yhtä kaikki haasteen suorittaminen oli äärimmäisen hauskaa, kiitos Susa!

Copycat-kirjankansi

2011-12-21T18:00:00.004+02:00

Nyt vihdoin minäkin ehdin osallistumaan Amman lukuhetken järjestämään copycat-kirjankansikilpailuun. Täytyyhän nämä flunssapäivät käyttää jotenkin hyödyksi. Mietin pitkään, että mistä tätä lähtisin tekemään ja aina vain palasin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin - kirjan kanteen. Oma paperikanteni on jossain hukuksissa ja käännöskannesta en löytänyt tarpeeksi isoa kuvaa, joten mennään tällä englanninkielisellä versiolla.

Mies auttoi ystävällisesti kuvan ottamisessa, itse kasailin sitten tämän lopputuloksen.

Kilpailuun on tullut todella hienoja kuvia, joita olen innolla ihastellut. Kiinnostuksella odotan Amman koostepostausta tästä. Ja kaikki osallistuvien kuvien linkitykset löytyvät tuolta haastepostauksesta, joten käykäähän kurkkaamassa!

Tänään on vielä ohjelmassa kummipojan joululahjan tekoa; tarkoituksena olisi äänittää satuja ja polttaa ne sitten cd:lle. Saa nähdä miten oma ääni kestää, mutta onneksi mukana lukemassa on myös tuo maailman parhaan Uppis-äänen osaava mies.

Ja tuo kyselynikin päättyi, eli heti kun olen kahlannut tuon järkälemäisen Inheritancen läpi (oi tätä teini-iän fantasianostalgiaa!) aloitan Stalinin lehmät ja eiköhän tuo Tottakin tule luettua.

Ihanaa joulun odotusta kaikille!

Hetkiä Lontoossa

2011-12-21T12:00:00.001+02:00

Minulle Lontoo oli: doubledeckereitä, metroasemia (Oyster Card oli mahtava sijoitus), talvista auringonpaistetta, järjettömiä määriä perunamuussia, ihania cupcakeja, The Lion King, ihana ketjuruokala Pret A Manger (tällaista Suomeenkin kiitos), omituisia pattereita, tukkoinen Oxford Street, vaellus Baker Streetillä, Thamesin rantatiet, kummallinen suihku (sitä oikeasti tuli ikävä, siis toimivaa suihkua), kohteliaita ihmisiä, mukavia kohtaamisia, Gordon Ramsayn ravintola York & Albany ja ne monet lounaat ja aamiaiset ja välipalat.

Ostimme reissusta vain kaksi kirjaa: David Nichollsin One Day (vihdoin ja viimein) tarttui mukaan pikavisiitillä Notting Hillissä ja Michael Cainen omaelämäkerta löytyi Thamesin rannan kirjakirpputorilta.

En voi tosin sanoa vielä rakastuneeni Lontooseen (koska Pariisi on minulle Pariisi), mutta pidin kaupungista todella paljon ja haluan ehdottomasti mennä sinne vielä uudestaan, ehkä pitemmäksi aikaa. Ja nähdä lisää musikaaleja, kiitos.

Lavalta : The Lion King (West End)

2011-12-20T18:04:00.000+02:00

Lontoon matkan kohokohtia oli ehdottomasti West Endin Lyceum Theatressa vuodesta 1999 pyörinyt iki-ihana The Lion King. Leijonakuningas on minun ehdottomia Disney-elokuvasuosikkejani; olen nähnyt sen kymmeniä kertoja ja osaan käytännössä kaikki repliikit ulkoa. Voiko siis olla parempaa syntymäpäivälahjaa kuin päästä katsomaan tätä upeaa teosta lavalla?

Leijonakuningas ei todellakaan ole helpoin lavalle siirrettävä teos, ovathan sen kaikki esiintyjät eläimiä. Toteutus olikin aivan omaa luokkaansa.

Kuva : Catherine Ashmore

Ja tunnustettava on: itku pääsi, heti kun Circle of Life alkoi soimaan. Lavalle marssi yhtäkkiä gepardi ja kirahveja (kuvassa), aivan kuin elokuvassa mutta millä tavalla. Kaikki tekniikka oli näkyvillä ja näyttelijöiltä vaaditaan jos jonkinlaista koordinaatiokykyä (itse en ainakaan lähtisi esittämään kirahvia tuplapuujaloilla). Loput eläimet seurasivat hetkeä myöhemmin alakatsomon käytäviä pitkin ja siinä vaiheessa olin jo myyty: tämä on täydellistä.

Tarina lienee monelle jokseenkin tuttu, joten en nyt ala sitä tässä purkamaan. Vaikutteita on otettu paljon Shakespearen Hamletista, eli luvassa on juonitteluja ja seikkaluja. Eikä tietenkään unohdeta huumoria ja romantiikkaakaan. Muutama juonenkäänne, jonka oli ollut tarkoitus olla myös elokuvassa, on lisätty musikaaliversioon.

Kuva : Catherine Ashmore (tässä Scarina James Mitchell, meillä George Asprey)

Kappaleet ovat myös tuttuja elokuvasta, muutamia on sävelletty musikaaliversiota varten. Näistä uusistakin kappaleista muutamat olivat minulle tuttuja, sillä ne on ympätty Disneyn Leijonakuningas 2 : Jylhäkallion ylpeys - elokuvaan. Eikä muuten yhtään harmittanut kuulla upeaa He Lives In You - biisiä. Huhhuh.

En ole edelleenkään päässyt yli siitä, miten hienosti kaikki eläimet oli lavalle toteutettu. Näyttelijöiltä, oli sitten puheroolissa tai ensemblessa, vaadittiin aikamoista akrobatiaa samalla kun piti vielä laulaa ja näyttää hyvältä. Kiitokset pitää myös antaa suloisille lapsinäyttelijöille, jotka esittivät nuorta Simbaa ja Nalaa, he olivat aivan mielettömän lahjakkaita! Omat suosikkini lienivät silti se ihana Scar, Timon ja Pumba, gepardit ja seeprat. Ja Zazu (koordinoitu ajoitus, herra kuningas)! Ja voi hyvänen aika, pitää vielä hehkuttaa että se gnu-kohtaus missä ollaan solassa, se oli toteutettu niin hyvin ja ai että..

Ei tätä upeutta voi oikein sanoin selittää, joten annetaan virallisen, youtubesta löytyvän videon puhua puolestani:

Ja jos nyt vielä vähän itse teatterikokemuksesta. Lyceum Theatre oli uskomattoman kaunis vanha teatteri ja sen miljöö oli suorastaan täydellinen tälle musikaalille. Teatterissa tai musikaaleissa käyminen on mitä ilmeisemmin Briteissä hieman vapaampaa, sillä omat takkinsa sai ottaa mukaan katsomoon ja katsomossa sai myös syödä esimerkiksi pop cornia ja jäätelöä (!). Itse tykkään pukeutua teatteriin vähän hienommin ihan omaksi ilokseni, ja kyllä me taisimme miehen kanssa erottua osasta porukkaa mutta mitäpä tuosta, meillä oli ihanaa.

Liput mies muuten osti etukäteen London Theatre Directistä; siellä ne ilmeisesti olivat halvemmat kuin monessa muussa paikassa ja liput tulivat postilla kotiin ennen matkaa.

Toiveissa on, että joskus pääsisi Lontooseen pitemmäksi aikaa ja voisi käydä katsomassa useammankin musikaalin, tuolla kun tuota valinnanvaraa on aika rutkasti. Sitä odotellessa vaalin tätä muistoa lämpimästi.

Robert McLiam Wilson : Eureka Street, Belfast

2011-12-19T13:22:00.001+02:00

Aloitellessani Totally British - haastetta Katja suositteli minulle Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastia (Otava 1998; Eureka Street 1996) ja kun teos sitten tuli kierrätyskeskuksessa vastaan, nappasin sen mukaani. Katja kuvaili tätä iki-ihanaksi ja vähän rappioromanttiseksi, eikä tämä kuvaus ole kirjalle lainkaan hassumpi.

Kuten nimestä jo näkyykin, sijoittuu Eureka Street, Belfast suurimmaksi osaksi Pohjois-Irlannin riitaisaan pääkaupunkiin, Belfastiin. Aikakausi on 1990-luvun puoliväliä, jolloin protestanttien ja katolisten järjestöt mellakoivat kaupungissa ja virittelivät pommeja niin kaduille kuin kauppoihinkin. Kirjassa elellään pääosin tulitauon aikaa, siis vuotta 1994.

Ensisuudelmat olivat minulle aivan yhtä huikeita kokemuksia kuin kenelle tahansa, vaikka koko maailma oli tulvillaan muistoja sadoista kuolemattomista ensisuudelmista. Ensisuudelmien ansiosta elämä oli kaiken sen iänikuisen junnaamisen arvoista - tarkoitan vessassa istumisia, päänsärkyjä ja parturireissuja.

Tarinan keskiössä ovat katolinen Jake Jackson, joka pyrkii toipumaan pieleen mennestä rakkaussuhteesta runnellussa Belfastissa, ja Chuckie Lurgan, lihava protestantti, joka päättää vihdoin tehdä elämällään jotain, eli siis saada mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Jake ja Chuckie kuuluvat samaan ystäväpiiriin (vaikka Chuckie onkin protestantti) ja piirissä on myös muita oluttuopin reunaan enemmän tai vähemmän nojaavia miehiä. Naisiakin näkyy välillä, esimerkiksi tulisieluinen Me Itse - puolueen jäsen Aiorghe ja suloinen tarjoilija Mary.

Loppupeleissä siis sekä Jake että Chuckie yrittävät etsiä rakkautta elämäänsä. Kirja jopa alkaa seuraavasti: Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Jake yrittää parantaa elämäntapojaan, eli käytännössä pyrkii olemaan mukiloimatta ihmisiä ja järjestämään muutenkin asioitaan kuntoon. Chuckie puolestaan kehittää mystisiä afäärejään ja ihmettelee, kuinka kaunis amerikkalainen Max voi haluta olla hänen kanssaan. Taustalla jysähtelevät satunnaiset pommit, joihin kukaan ei oikeastaan enää jaksa kiinnittää huomiota.

Raskaasta taustakumustaan huolimatta Eureka Street, Belfast ei ole turhan tummasävyinen. Ihmisiä kuolee, pommeja räjähtelee ja niin kauheaa kuin se onkin, se on arkipäivää. Enemmän keskitytään ihmisten välisiin suhteisiin. Aistin tässä jotain samaa kuin Sarah Watersin Yövartiossa. Voisin kuvailla näitä molempia kirjoja värillä tuhkanharmaa, mutta McLiam Wilsonin tarinassa tämä harmaus ei ahdistanut minua samalla tavalla vaikka tunnelmat ovatkin paikoin todella vakavia.

McLiam Wilson ei unohda kirjassaan myöskään huumoria. Teoksen miesten maailmassa huumori on varsin kuivaa, toisinaan jopa mustaa (tai kuten mies sanoi, hyvin irlantilaista huumoria). Belfastissa selvitään päivä kerrallaan eikä aina jakseta hymyillä, mutta turha sitä on aina surrakaan. Ja jos ei huumorikaan auta, niin aina ovat olemassa pubit ja tarjoilijat, jotka kantavat sinulle seuraavan juoman pöytään.

Joudun palaamaan taas Katjan termiin rappioromanttinen. Eureka Street, Belfast on rumankaunis, ihana ja inhimillinen. Siinä on henkilöitä, jotka elävät parhaansa mukaan sisäisten ristiriitojen kyllästämässä Pohjois-Irlannissa. Siinä on rakkautta, hämmennystä, kiukkua, vihaakin. Se on hyvä kirja, yksinkertaisesti.

Suosittelen viileämpien aikojen luettavaksi. Seuraksi olutta ja jotain pientä suolaista.

On muuten vielä mainittava, että kuvassa kirjan takana komeilee varsin mainio Guinness-kakku, jota teen tänään jo toista kertaa. Raskasta, mutta hyvää.

Luettu osana Totally British : Éirinn go Brách! - haastetta. Tällä kirjalla myös nappaan omalta osaltani pistetilin viimeisen pisteen.

Jonathan Carroll : Valkoiset omenat

2011-12-16T12:00:00.005+02:00

Sanottakoon heti alkuun, että minä rakastan Jonathan Carrollin kirjoja. En siis osaa olla kovin objektiivinen kertoessani tästä kirjasta, siis Carrollin toisesta suomennetusta teoksesta Valkoiset omenat (Loki-kirjat, 2006; White apples 2002).

Sen sijaan hän kysyi, mikä Vincentistä oli tärkeintä elämässä. Hän toivoi, että mies sanoisi jotain ihmeellistä tai ainakin hämmästyttävän erilaista, ei, että tärkeintä oli "rakkaus" tai "vapaus" tai "yksilöllisyys", ei niitä nuivia kliseitä. -- Siinä missä Vincent halusi rakastaa kuin hullu, Isabelle halusi, kerrankin elämässään, ihailla ja kunnioittaa miestä. Ettrich aisti, että paljon riippuisi hänen vastauksestaan siihen kysymykseen. Hän katsoi pitkään käsiään ja vastasi lopulta: "Se, että tulee ymmärretyksi."

Vincent Ettrich on naistenmies, eikä välttämättä mukavin sellainen. Eräänä päivänä hän onnistuu iskemään viehättävän naisen, Coco Hallisin, ja tästä tarina vasta alkaa. Coco Hallis ei nimittäin ole mikään joka päivä vastaantuleva pimatsu, eikä Ettrichkään ole enää sitä mitä luulee; hän on nimittäin kuollut. Lisäksi kuvioihin pölähtää vielä entinen rakastettu Isabelle, joka ilmoittaa olevansa raskaana ja että heidän lapsensa, Anjo, on tekevä myöhemmin jotain ihmeellistä.

Jos tässä vaiheessa huippaa, niin lohdutan vähän. Carrollin kirjat eivät ole fantasiaa, vaan ennemmin maagista realismia. Kummallisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on integroitu tähän niin kutsuttuun normaaliin maailmaamme hyvin perustellen.

Kaaos arvostaa särkyneitä sydämiä ja petettyjä lupauksia. Niin pateettista kuin se onkin, rakkauden edessä kaikki ovat samanarvoisia, ja yksin kuolema voi aiheuttaa ihmissielussa yhtä suurta myllerrystä.

Vincent Ettrich ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Hän on manipuloiva (ja vielä taitava siinä), vähän itsekäs eikä aina niin kohteliaskaan. Ja silti, jollain tavalla, niin kovin inhimillinen, että en minä voi kuin pitää hänestä. Aina minulle ja näille kirjojen renttumiehille käy näin. Eikä Isabellekaan ole mikään pyhimys; hänellä on monia luonnevikoja eikä hän osaa aina tehdä oikeita päätöksiä. Toisaalta, ehkä juuri siksi olen niin viehättynyt tähän kirjaan. Että kaikki ei ole aina niin täydellistä, henkilöhahmotkaan.

Loppupeleissä Valkoiset omenat on kirja rakkaudesta ja valinnoista, joita teemme elämämme aikana. Sen maailma ei ole mustavalkoinen, vaan näyttäytyy harmaan sävyissä. Ja se tuo tähän maailmaan ripauksen jotain maagista, joka on kuitenkin uskottavaa. Esimerkiksi kirjan esittelemä mosaiikkiteoria on mielestäni yksi kiinnostavimmista kuulemistani ajatuksista siitä, mitä meille kuoleman jälkeen saattaa tapahtua.

Miehen mielipide
Valkoiset omenat on selvästi myöhempää Jonathan Carrollin tuotantoa, sen olisin osannut aavistaa jo tekstistä. Yleinen tyyli joka Carrollilla oli Naurujen maassa on nyt jalostunut hieman eksentrisemmäksi ja selkeän lukijaa kuljettavan tarinan sijaan puhutaan enemmän tunteista, tilanteista ja eri ajatuksista. Tekstillisesti kirja on todella upea ja Carroll osaa kirjoittaa. Amerikkalaista elokuvaakaan tästä ei taatusti saisi suorilta monien tasojen ja asioiden ratkaisemattomuuden tähden.

Ainoa mikä välillä pisti korvaan oli ns. "exposition fairy", eli henkilöhahmot selittivät enemmän asioita kuin näyttivät. Selittämisestä olisi toki päässyt eroon paksuntamalla kirjaa 100-200 sivua eikä se olisi tehnyt lainkaan pahaa, sillä maagiseen realismiin jäi helposti koukkuun. Mielenkiintoisia hahmoja oli lukuisia ja niiden syventäminen olisi tehnyt terää, potentiaalisesti heihin törmää seuraavassa kirjassa. Viimeisen 50 sivun aikana oli pakko kysyä jatkuvasti montako sivua oli jäljellä, sillä en vain yksinkertaisesti voinut ymmärtää, kuinka tarina voitaisiin siinä sivumäärässä sitoa tyydyttävästi nippuun. Siinä kuitenkin onnistuttiin…tai ehkä sitä ei oikeastaan haettukaan. Loppu oli silti varsin mainio.

Arvostin myös sitä, ettei kirjassa ollut oikeastaan lainkaan hyviä tai pahoja ihmisiä, kaikki olivat enemmänkin harmaan sävyjä. Tästä ilmeisesti jotkut ovat jopa ottaneet nokkiinsa, kun ikäville ihmisille käy hyvin. Minusta se on vain realistista.

Sen verran maalailen tulevaa tähän, että tämä kirja on lähdössä tammikuussa blogisynttäreiden aikaan hyllystäni. Pitäisin kirjan itse, mutta koska minulla on sama teos jo englanniksi ajattelin etsiä tälle uuden hyvän kodin. Eli jos tutustuminen herra C:hen kiinnostaa niin pysykäähän kuulolla.

Lisäksi, Valkoisien omenien tarina jatkuu kirjassa The Glass Soup (2005).

Mosaiikkiteoriaa ovat makustelleet Penjami, Ilse ja Satu.

Grant Morrison & Frank Quitely : All-star Superman (volume 1)

2011-12-14T12:00:00.001+02:00

Superman ei ole koskaan ollut minulle mitenkään läheinen sarjakuvasankari; en ole katsonut yhtään hänestä kertovaa elokuvaa tahi katsonut Smallvilleä, joitakin piirrettyjä jaksoja tai elokuvia lapsena kyllä. Ei mitenkään yllätyksellisesti tämä on siis taas sarjakuva, jonka mies lainasi kirjastosta ja kehotti lukemaan, eikä vähiten siksi että sarjakuva on voittanut Yhdysvalloissa Eisner Awardin joka annetaan luovista saavutuksista amerikkalaisen sarjakuvan alalla. Tässä siis All-star Superman, volume 1 (DC Comics, 2009).

"...the measure of a man lies not in what he says but what he does."

All-star Superman alkaa, kun Superman pelastaa ensimmäisen miehitetyn aurinkolennon miehistön - tuhoisin seurauksin. Lähes voittamaton Superman nimittäin saa matkalla liian suuren annoksen auringonsäteilyä ja hänen solunsa aloittavat apoptoosin eli tuhoutuvat itsestään. Yhtäkkiä Supermanissa on paljon enemmän jotain inhimillistä, kun hänen yllään leijailee kuoleman mahdollisuus.

Näistä lähtöasetelmista seikkaillaan kuuden episodin verran, jossa Superman muun muassa joutuu pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, haastattelee Clark Kentinä kuolemantuomiotaan odottavaa Lex Luthoria ja keskittyy, edelleen, Lois Lanen piirittämiseen.

Sarjakuva on Grant Morrisonin käsikirjoittama ja Frank Quitelyn piirtämä. Digitaalisesta tussauksesta ja värityksestä on puolestaan vastannut Jamie Grant. Pidin sarjakuvan piirrostyylistä; ihmishahmot ovat sopivan ihmismäisiä mutteivät liian huoliteltuja. Toinen huomioonotettava seikka on se, että ns. mieslukijoille suunnattuja ruutuja oli melkoisen vähän eivätkä nekään saaneet minua tuhahtelemaan paheksuvasti.

All-star Superman on mielenkiintoinen paketti ja tällainen Superman-aloittelija kuten minä sai myös tarinasta paljon irti. Sarjakuvan seuraaminen vaatii ehkä jonkin verran pohjatietoja Superman, mutta suurimman osan siitä minä ainakin olen saavuttanut ihan populaarikulttuurin tuntemuksen avulla enkä kokenut olevani mitenkään pihalla tarinan edetessä.

Kuva : Frank Quitely / Jamie Grant (Fair Use)

Sarjakuva jäi sen verran kesken (siis kuoleeko Superman?) tässä ykkösosassa että kaipa tuo toinenkin osa on nyt luettava, onneksi sitäkin saa meidän kirjastostamme.

Ville Tietäväinen : Näkymättömät kädet

2011-12-12T15:37:00.003+02:00

Ensin tätä suositteli lämpimästi entinen äidinkielenopettajani, sitten tätä näkyi blogeissakin. Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) lienee tämän vuoden tärkeimpiä kotimaisia sarjakuvatapauksia.

Suuremmassa kädessä ei tarvitse pelätä.

Tietäväisen sarjakuva kertoo Espanjan laittomista siirtolaisista ja siitä kamppailusta, joka käydään toimeentulon ja elämän säilyttämiseksi. Laillisia papereita on hankala saada, joten Gibraltarinsalmen yli on matkattava laittomasti ja toivottava löytävänsä töitä, joissa papereita ei kysytä. Ei mitenkään yllätyksellisesti tarvittavat hommat ovat sellaisia, joita kukaan muu tuskin suostuisi tekemään; tomaattien myrkyttämistä ilman kunnollisia suojaimia, rihkaman kauppaamista turisteille jonkun muun laskuun.

Tarina kerrotaan Rashidin näkökulmasta, miehen, joka menettää räätälin työnsä ja päättää lopulta matkustaa Espanjaan saadakseen rahaa elättääkseen vaimoaan ja pientä tytärtään. Matka on vaarallinen eikä perilläkään ole ihan sellaista kuin piti olla. Töitä on kuitenkin tehtävä, oli mikä oli, ja lähetettävä kotiin se vähä minkä onnistuu kokoamaan.

Rashid on todella inhimillinen kertoja tarinalle. Hän on mies, joka yrittää parhaansa saadakseen perheelle elannon ja pysytelläkseen edes suurinpiirtein kaidalla tiellä. Aina uskollisuus tai rehellisyys ei ole niin helppoa, joskus sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Näkymättömät kädet ei ole helppo tarina, saati sitten lempeä. Se on kyllä hetkittäin kaunis, mutta ei anna lukijalle tilaa tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Joka nurkan takana saattaa olla poliisi tai joku muu, joka haluaa vahingoittaa sinua tai viedä rahasi. Tarina jää takaraivoon nakuttamaan, enkä minä esimerkiksi pystynyt lukemaan tätä yhdellä kerralla koska en halunnut näitä kuvia uniini.

Ei Näkymättömät kädet silti ole pelkkää tuskaa ja kauhistuttavia kuvia, vaan siinä myös valoa ja ystävyyttä. Yllättäviä kädenojennuksia. Jälkimaku on jollain tapaa suloisenkarvas.

Tietäväinen on tehnyt teostaan varten paljon taustatyötä (kirjan tekemiseen meni viisi vuotta) ja sen huomaa. On järkyttävää, että vaikka kirjan tarina ei ole tapahtunut koskaan, -- siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta. Tietäväisen piirrostyyli sopii tarinalle kauniisti; viivat ovat vahvoja ja väritys vaihtelee keltaisen ja sinisen sävyissä. Toisinaan yksityiskohdissa mennään huimiin ulottuvuuksiin. Maamerkit on toteutettu pienintä viivaa myöten pikkutarkasti ja toisinaan ruudun reunasta katseen kiinnittää huolella tehty mainoskyltti.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille. Se ei ole helppo, mutta se on tärkeä ja kiinnostava. Luettavaksi turvallisessa ympäristössä.

Pimeän Gibraltarinsalmen yli ovat purjehtineet ainakin Salla, Booksy, Jenni ja Minna.

Kupista : Ravintola Sävel

2011-12-11T13:50:00.000+02:00

Ehkä hieman asian vierestä kun en kyseisessä paikassa kahvia juonut.. mutta glögiä kyllä join ja sehän tähän vuodenaikaan sopii eikö niin?

Ravintola Sävel sijaitsee Hakaniemessä vastapäätä Hakaniemen hallia. Sisustus on kotoinen ja vähän hämyisä, sopii tunnelmaan. Arvoimme mennäkö Säveleen vai vieressä olevaan Taloon, mutta tällä kertaa Sävel voitti.

Seuralaiseni nautti ravintolan lämpimän chevresalaatin, joka kieltämättä näytti herkulliselta ja aion varmasti tulla tänne vielä jonain päivänä syömään. Itse niin sanotusti tyydyin talon lämpimään suklaakakkuun (6,90e).

Suklaakakusta sen verran, että asettelua on ehdottomasti kiitettävä sillä annos oli sekä kaunis että herkullisen näköinen. Satsiin kuului siis sitä kakkua, vaniljajäätelöä, kermaa, marjakastiketta ja olettaisin että vielä hunajaa ja jotain suklaakastikettakin oli koristeluun käytetty. Kakku oli sopivan lämmintä, natsasi jäätelön kanssa ja oli makeaa aiheuttamatta sokerishokkia. Ehdottomasti siis testaamisen arvoinen ja muistiinlaitettava, jos joskus tarvitsee ilta-aikaan kakkua Hakaniemen suunnalla.

Sävelessä on myös ystävällinen palvelu; sekä glögit että syötävät tuotiin pöytään (glögi kun ei ollut vielä valmiina) ja olipa muistettu tuoda rusinat ja mantelitkin. Tykkään. Sävel on mukava ja viihtyisä paikka illanviettoon kaveriporukassa, halusi sitten ruokaa tahi juomaa.

Valhe ja viettelys - tarinoita pettämisestä

2011-12-10T12:02:00.004+02:00

Helsinki-kirjojen julkaisema Valhe je viettelys - tarinoita pettämisestä (Helsinki-kirjat, 2011) jäi mieleen blogiteksteistä ja varasinpa teoksen itselleni samoin tein. Kirjan kirjoittamiseen ovat osallistuneet Riku Korhonen, Tiina Raevaara, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tuija Välipakka, Asko Sahlberg, Leena Parkkinen, Tommi Liimatta ja Tiina Lymi, jokainen yhdellä novellilla. Suurin osa näistä oli minulle nimen perusteella tuttuja, varsinaisesti lukenut olen vain Riku Korhosta ja Pasi Ilmari Jääskeläistä.

Vaikka teoksessa on tarinoita pettämisestä, ei siinä nähdä kahdeksaa hermoja repivää parisuhdedraamaa. Kirjoittajat ovat löytäneet aiheeseen omat näkökulmansa; pettää voi niin muisti, ruumis kuin maailmakin.

Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä kaikkea on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Suosikkini teoksessa olivat ehkä Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle ja Leena Parkkisen Rouva Uljanovich. Kirjeessä Lethelle esiteltiin mielenkiintoinen sairaus, delfoilainen muistinmenetys, jossa siihen sairastunut ei muista menneisyyttään vaan tulevaisuuttaan. Ajatuksena ehdottoman mielenkiintoinen ja kummallinen. Rouva Uljanovich sen sijaan oli toisaalta ihan kamala ja kuitenkin se vähän hihitytti, siitäs sai (tai sitten olen vain vähän huono ihminen).

Vaimo piti kirjoista. Se huvitti Uljanovichia, naiset olivat valmiita tuhlaamaan aikaansa kaikenlaiseen roskaan. Kyllä hän salli vaimolleen harrastuksen, ei hän ollut mikään itsekäs mies.

Olivat muutkin novellit kyllä hyviä. Tiina Raevaaran Perro negron ja Tuija Välipakan Itkevän Samettiruusun luin kahdesti; molemmat sen vuoksi etten ensimmäisellä kerralla ihan saanut jutusta kiinni ja mietin josko toinen kerta selkeyttäisi ajatuksia. Perro negrosta en kyllä oikein saanut otetta sittenkään, vaikka pidin Raevaaran kirjoitustyyliä hyvin mielenkiintoisena. Itkevän Samettiruusun tapahtumat sen sijaan aukeutuivat minulle kokonaisuudessaan vasta toisella lukukerralla. Toisin sanoen Välipakka on osannut kirjoittaa tapahtumat juuri niin, että ne tulkitsee helposti väärin ja sitten vasta tajuaa että siis näinhän se menee!

Tommi Liimatan Venenäyttelyssä pidin aidonoloisesta poikien puuhastelusta kerrostalon pihapiirissä, Sahlbergin Keltainen sade sai minut sen sijaan vähän surulliseksi ja jopa vaivaantuneeksi. Riku Korhosen Muotokuva jäi minulle odottavaksi, Tiina Lymin Pankkiirin hevonen hihitytti vähän samalla tavalla kuin Rouva Uljanovich.

Valheen & viettelyksen tarinat olivat juuri sopivan pituisia luettavaksi noin 20 minuuttia kestävillä bussi- ja ratikkamatkoilla. Tässä pitää tosin ottaa huomioon se, että vierustoveri saattaa katsoa vähän vinoon jos sattuu vilkaisemaan lukemiasi sivuja niissä lihallisimmissa kohdissa joita kirjassa on muutama. Ei kuitenkaan huolta, ei tässä ole kyse mistään seksiä tihkuvasta eroottisesta kokoelmasta vaikka jo nimessä oleva sana viettelys antaa toki odottaa myös jotain burleskinpunaista.

Valhe ja viettelys on hieno kokoelma erilaisia novelleja, joissa pettämistä todella katsellaan erilaisista näkökulmista. Lukukokemusta voisi jopa kuvailla virkistäväksi, vaikka välillä kahlataankin synkeissä soissa. Suosittelen luettavaksi sisällä lämpimässä vaikkapa jälleen kerran sen punaviinilasin kera tahi julkisessa liikenteessä matkustaessa mielen virkistämiseksi (vähän novellista tosin riippuen).

Pankkiirin hevosta ovat kummastelleet myös ainakin Susa, Maria, Jenni ja Jori.

Jupu : Baarien nainen & Koirapuistojen nainen

2011-12-08T10:00:00.013+02:00

Kirjastosta tarttui jollakin reissulla mukaan Jupun eli Johanna Tolosen kaksi sarjakuva-albumia Baarien nainen (Sammakko, 2009) ja Koirapuistojen nainen (Sammakko, 2011). Olen saattanut joskus lukea Jupulta jotain, mutta eipä ollut jäänyt mitään pysyvää muistikuvaa.

Baarien nainen kertoo kolmikymppisen naisen elämästä, lähinnä elosta kotisohvalla ja baareissa. Stripit ovat lyhyitä ja niissä kuvataan arkisia tilanteita vatsamakkara-ahdistuksesta siihen ärsytykseen, kun örveltäjä istuu tiskillä viereen. Minua tämä ensimmäinen osa ei ihan vakuuttunut; en ollut ihan varma pidinkö tussauksesta ja minun baarimaailmantuntemukseni on niin huono, etten oikein osannut samaistuakaan.

Päätin kuitenkin lukea myös Koirapuistojen naisen kun se nyt oli tullut lainattua ja kannessakin oli kaksi suloista ranskanbulldogia. Ns. riskinotto kannatti, sillä tämä toinen osa oli selvästi enemmän minun alaani. Tässä baarien nainen on muuttunut seurustelevaksi naiseksi, joka suunnittelee poikaystävänsä kanssa jo häitä sekä perheen lisäystä koirien muodossa, kissoja löytyykin jo kaksin kappalein (eli tässä on tuttuja tilanteita sekä koira- että kissaihmisille, kuinka hienoa!). Tämä toinen albumi oli myös väritetty ja se teki stripeistä mielestäni heti paljon eläväisempiä. Aloin jopa pitämään tussauksesta sen kaikessa yksinkertaisuudessa, eli kannatti totutella.

Jupun elämänmakuisista sarjiksista löytyy siis arjen huumoria lempeästi, henkilökohtaisten angstien pyörittelyä hihityttävästi ja lemmikinomistajan pulmia ja onnen hetkiä. Mieskin tykkäsi.

Tälle mies taisi nauraa kaikista eniten.

Tässä sitten odotuksia ensi kesän aamuille. <3

Sarjakuvaa voi lukea netissä http://jupu.vuodatus.net/. Ilmeisesti blogista löytyy melkein kaikki kirjojen stripit sekä myös kirjojen julkaisun jälkeen piirrettyjä strippejä

J.K.Rowling : Harry Potter and the Philosopher's Stone (suom. Harry Potter ja viisasten kivi)

2011-12-07T10:00:00.001+02:00

Raskaammanpuoleisia romaaneja luettuani käännyin tutun ja turvallisen puoleen; kaivoin omasta hyllystäni esiin Harry Potter and the Philosopher's Stonen (1997; Tammi 1998). Pottereiden lukemisesta on taas kulunut jo muutama vuosi mutta niiden pariin on aina mukava palata. Minä taidan nimittäin olla sitä pottersukupolvea, vaikka en termistä juuri pidäkään.

Luin tämän ensimmäistä kertaa muistaakseni kesällä 1999 kun en jaksanut lähteä kirjastoon ja tämä sattui löytymään pikkuveljeni kirjahyllystä. Olin vähän epäileväinen mutta sitten se oli menoa; ihastuin täysin vaikken enää ollutkaan sen ikäinen että olisin voinut odottaa kirjettä Tylypahkasta.

I hope you're pleased with yourselves. We could all have been killed - or worse, expelled. Now, if you don't mind I'm going to bed.

Jos tämän opuksen juoni on jollekulle vielä tuntematon, niin lyhyesti näin: 11. syntymäpäiväänsä asti Harry Potter on elänyt tavallista elämää tätinsä perheessä, kunnes saa tietää olevansa velho ja vielä kuuluisa sellainen ollessaan jo vauvana osallisena pimeyden lordin, Voldemortin, tyrannian kaatumiseen. Harry pääsee opiskelemaan Tylypahkan (Hogwarts) noitien ja velhojen kouluun, jossa hän ensimmäisen vuoden aikana oppii lisää niin taikuudesta kuin ystävyydestä ja pahuudestakin.

Henkilökohtaisesti tämä on minusta varsin mainio, hm, nuorten fantasiateos. Toki olen jäävi sanomaan, kun olen näiden kirjojen parissa siirtynyt ala-asteelta yläasteelle ja lukioon, mutta silti. Tässä on seikkailua, ystävyyttä ja myös ihan mielenkiintoista pohdiskelua hyvän ja pahan olemuksesta.

Tätä on myös mielenkiintoista lukea jälkimmäisten osien valossa, sillä seitsemän kirjaa on rakennettu niin että aina selviää vähän jotain uutta ja hahmot saavat lisää syvyyttä. Toisaalta myös kirjojen teemat ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi ja raskaammiksi kirjasarjan edetessä, joten tavallaan oli hyvä kasvaa kirjojen ilmestymistahdin mukana kun jännemmät asiat eivät enää tuntuneet niin pahoilta kuin olisivat ala-asteikäisinä voineet. Äitini ei muuten esimerkiksi pystynyt lukemaan viidettä teosta, koska Harrylla oli siinä niin paha murrosikä, siis samaan aikaan kun veljeni kärsi tästä samasta "vaivasta" meillä kotona.

Täysin puolueellisesti nyt siis hihkun tämän kirjasarjan puolesta. Ensimmäiset suomennokset olivat mielestäni ihan kelvollisia (ja Kaparilla on ollut työtä velhomaailman ilmaisujen kääntämisissä!), mutta viimeisistä suomennoksista en osaa sanoa yhtään mitään, sillä omistan itse opukset ainoastaan englanniksi (kun eihän niitä suomennoksia enää neljännen osan jälkeen jaksanut odottaa!).

Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Satu kuunteli tämän vähän aikaa sitten ja Jori on lukenut tämän viime vuoden lopulla.

Luettu osana Totally British - Children's Britain - sekä Nostalgian jäljillä - haastetta.

Lavalta : Time Travel - musikaalikabaree

2011-12-05T23:20:00.001+02:00

Nähtyämme keväällä Suomen Musiikkiteatteriensemblen ensimmäisen produktion, upean RENTin, päätimme että näitä tyyppejä menemme katsomaan uudestaankin mikäli tekevät jotain uutta. Jännien sattumien kautta saimme tietää, että samat tyyppit olivat nyt sitten tehneet Time Travel - musikaalikabareen ja sitä esitettäisiin kahdesti Lahdessa ravintola Fellmanniassa. Esitys oli vedetty kerran jo Kajaanissa.

Esityksiä on kaksi ja toinen on itse asiassa vielä edessä; tänään 5.12. oli ensimmäinen ja keskiviikkona 7.12. on toinen. Lisätietoa tästä tai tulevista projekteista löytääpi Sheikkiksen kotisivuilta, joka teki tämän projektin siis yhteistyössä Suomen Musiikkiteatteriensemblen kanssa.

No millainen Time Travel sitten oli? Hieno, tietenkin. Esiintymässä oli kuusi lahjakasta nuorta (tunnenpa itseni vanhaksi, ovat nimittäin samanikäisiä kuin minä noin suurin piirtein), kolme miestä ja kolme naista (Anni Kajos, Annukka Korkala (keskiviikon show'ssa Henna Simojoki), Heljä Heikkinen, Heikki Mäkäräinen, Sami Ulmanen ja Väinö Weckström).

Esitetyt kappaleet olivat musikaaleista tai muuten tunnettuja; lavalla kuultiin mm. Elvistä ja Rihannaa. En tiedä oliko yleisössä ketään, joka ei olisi ihastunut suloiseen suurissa silmälaseissa ja ruutupaidassa Uptown Girliä laulaneeseen nuoreen mieheen tai vähän huokaillut ihastuksesta kun naiset lauloivat One Night Onlya. Ja nämä tyypit muuten osaavat laulaa, ei siellä voinut kuin taputella jalkaa lattiaan ja ihastella. Niin ja yksi Elviksistä kävi muuten kysymässä onko hyvä meininki. Punastuin vähän.

Kabareehengessä show'n oheen olisi saanut kolmen ruokalajin illallisen, mutta me tyydyimme nestemäiseen linjaan ja joimme punaviiniä ja irish coffeet. Ne(kin) sopivat oivallisesti esityksen kylkeen.

Fiilis on hyvä, Lahdessa oli taas kivaa. Nyt unta, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Anne Enright : The Gathering (suom. Valvojaiset)

2011-12-04T20:56:00.001+02:00

Kiinnostuin Anne Enrightin Booker Prizenkin voittaneesta kirjasta The Gathering (2007; suom. Valvojaiset, Otava, 2010) luettuani Sinisen Linnan Marian arvion tästä viime kesän korvilla. Opus löytyikin yllättäen Suomalaisen kirjakaupan alehyllystä englanniksi, mutta päädyin lukemaan sitä vasta nyt.

And what amazes me as I hit the motorway is not the fact that everyone loses someone, but that everyone loves someone. It seems like such a massive waste of energy - and we all do it, all the people beetling along between the white lines, merging, converging, overtaking.

Liam tekee itsemurhan Brightonin rannalla. Liam on yksi Hegartyn klaanin kahdestatoista lapsesta. Kirjan kertojana toimii Liamin nuorempi sisar Veronica, nyt 39-vuotias vaimo ja äiti, joka muistelee sekä Liamia että kertoo sukunsa tarinaa salaisuuksineen päivineen, Liamin tarinaa siitä miten hän päätyi lopulta veden vietäväksi Englannissa. Veronica, joka ei kykene kuoleman jälkeen nukkumaan, kirjoittaa ja vaeltelee yön tunteina levottomana.

Enrightin kerronnassa aikatasot eivät vuorottele loogisesti, eikä aina ole ihan varma siitäkään mikä on totta ja mikä ei. Veronica muistelee isoäitiään Adaa ja tämän elämän valintoja, miehiä Adan elämässä. Näiden miehien vaikutusta muiden elämään. Unohtamatta omia valintoja, sitä onko Veronica avioliitossaan onnellinen, hänen suhdettaan äitiinsä ja lukuisiin sisaruksiinsa. Paljon asiaa. Olin jopa vähän huojentunut luettuani Marian tekstiä tästä uudelleen ja huomattuani etten ollut ainut, jolla oli välillä vaikeuksia löytää punainen lanka ja pysyä Veronican ajatusten perässä.

Minun lukuajankohtani The Gatheringille lieni myös vähän huono, edellisenä kun oli Cunninghamin By Nightfall. Molemmissa kun oli hankalia veljiä ja salaisuuksia, sukurasitteita. Liikaa samankaltaisuutta, en oikein jaksanut keskittyä tähän ja ne hyppivät aikatasot sekoittivat kun tätä päätyi lukemaan bussimatkoilla katkonaisesti.

I know, as I write about these three things: the jacket, the stones, and my brother's nakedness underneath his clothes, that they require me deal in facts. It is time to put an end to shifting stories and the waking dreams.

Eipä sillä, The Gathering on kyllä ehdottoman mielenkiintoinen kirja ja Enright on kutonut aikamoisen kuvaelman erikoisesta Hegartyn perheestä ja heidän läheisistään. Parhaimmillaan Enrightin kieli on kauniin pyörteilevästi kulkevaa. Jollain tavalla tässä oli kaikuja myös Susan Fletcherin Meriharakoista, vaikka meri olikin kauempana, läsnä vain toisinaan (huomasin että kirjoista ottamani kuvatkin heijastelevat tietämättäni toisiaan).

Minä makustelen tätä vielä. Irlantilaisuutta ja jonkinlaista tunkkaisuutta, kuin raskaita verhoja (tiedättehän, sellaisia punaisia joita vanhoilla teatterilavoilla oli?). En uskalla sanoa että tämä olisi ollut yksinkertaisesti hyvä kirja, mutta sanon että pohdituttava, ei mitenkään helppo. Hitaampaa ja keskittyneempää lukemista vaativa.

Luettavaksi rauhassa, merituulen läheisyydessä. Ehkä puistossa, kun on lämpimämpää, tai laivalla, lautan kannella. Ehkä.

Epämääräistä giniä ovat Marian lisäksi juoneet ainakin Anna Elina ja anni.m.

Luettu osana Totally British - Éirinn go Brách - haastetta.

Kupista : Fratello Torrefazione

2011-12-02T11:51:00.001+02:00

Kaapelitehtaalla satoi lokakuussa 2009.

Minulla on varsin lämmin suhde kahviin. Yleensä yritän juoda sitä vain kupin päivässä, eli aamukahvin, mutta jos kahvittelutilaisuus tarjoutuu hyvässä seurassa niin sitten voi mennä toinen tai kolmaskin kuppi. Kahvi saa mielestäni olla tummapaahtoista ja rakkaudella tehtyä. Ajattelin siis tässä aloitella blogiin tällaisen satunnaisesti päivittyvän kahvittelusarjan Kupista.

Kävin eilen testaamassa uudistetussa Kluuvin kauppakeskuksessa sijaitsevaa Fratello Torrefazione - kahvilaa. Saman putiikin Aleksanterinkadun pisteessä La Torrefazione olen pistäytynyt jo useamman kerran; siellä on yleensä aika täyttä mutta kahvi on hyvää ja sitruunacroissantit taivaallisia.

Fratellossa testasin hyvässä seurassa lattea ja jäätelöitä, jotka paikalle toimittaa espoolainen yritys Sweet Life. Mauiksi valitsin veriappelsiinia (joka oli myös baristan suosituksen mukaan parasta) ja sen kaveriksi cookiescreamia (yritin tilata Suklaabrownieseja, mutta sattui joku yhteyskatko - minua ei kyllä haitannut kunhan sain sitä veriappelsiinisorbettia). Cookiescreamin vaniljaosuus oli todella hyvä, sopivan makea, ja veriappelsiinissa oli juuri sellaista potkua jota sorbetilta kaipaakin.

Miljöö oli myös mukava; en löytänyt nettisivuilta tietoa siitä onko paikalla ilmainen w-lan, mutta voisin kuvitella tekeväni siellä töitä myös läppärillä. Olimme kahvilassa viiden paikkeilla ja tilaa oli silloin ihan kivasti eli istumaan kyllä pääsi eikä jonoakaan juuri ollut. Muuten en oikein tiedä viihdyinkö uudistetussa Kluuvissa, mutta voisin ehkä käydä vielä kokeilemassa ylimmän kerroksen kahviloita.

Palvelu oli ystävällistä ja huumorintajuista ja hinta-laatu-suhde natsasi (latte + kaksi palloa jäätelöä = 8,80e). Tykkään. Ensi kerralla kokeilen ehkä sifonikahvia.

Pahoittelen, että ei ole kuvaa mutta en muistanut itse ottaa ja Aleksin mestastakin ottamani kuvan olin poistanut. Höh. Mutta mennään Kaapelitehtaalla tällä kertaa.

Mitä mieltä, jatketaanko Kupista - sarjaa?

Brian Azzarello & Lee Bermejo : Joker

2011-12-01T10:00:00.000+02:00

Mies käski lukea Brian Azzarellon käsikirjoittaman ja Lee Bermejon taiteileman sarjakuvan Joker (DC Comics, 2008) koska se on ihan kamala. Kannesta päätellen, joka tosiaan on melkoisen hirvittävä, uskoin mutta luinpa silti. Mutta en illalla, vaan keskellä päivää.

Well, I'm not crazy anymore... ... just mad.

Jokerissa Jokeri pääsee pois Arkhamin mielisairaalasta, Arkham Asylumista, monien vuosien jälkeen ja haluaa takaisin hallinnan ja varat jotka hänellä ennen oli. Tarinan kertojana ja samalla jonkinlaisena Jokerin tukihenkilönä toimii Jonny Frost.

Palatessaan kuvioihin Jokerille käy ilmi, että lojaalisuutta ei roistojen keskellä ole. Apua saa uhkaluilla, kiristämisellä ja väkivallalla. Tarinassa vierailee Jokerin lisäksi muitakin Arkham Cityn tunnettuja roistoja kuten Pingviini ja Arvuuttaja, jotka ovat kuitenkin vanhentuneita ja lähinnä varjoja entisestä.

Ja tosiaan, Joker ei missään nimessä ole miellyttävä sarjakuva. Siinä on seksiä ja väkivaltaa, verta ja suolenpätkiä. Eikä siinä oikeastaan päästä mihinkään lopputulokseen, paitsi siihen että Jokeri on aina. Jokeri, joka on täysin sekaisin ja vallanhimoinen, mutta samalla jollain häiriintyneellä tavalla todella inhimillinen. Ei nyt varsinaisesti säälittävä, mutta ehkä surullinen hahmo, kaikessa sekopäisyydessään.

Kuva: Lee Bermejo

Jonny Frostin asemasta tässä tarinassa en osaa oikein sanoa mitään. Hän seuraa Jokeria joka paikkaan, ei juuri vastustele ja on jotenkin todella vässykkä. En oikein saanut hahmosta otetta, potentiaalia olisi voinut olla.

Muistin tätä lukiessani, miten tuntemattomia DC:n sarjakuvat loppujen lopuksi minulle ovatkaan. Minä olen tottunut enemmän Marvelin, no, vähemmän kamaliin tarinoihin. Jollain tavalla kuitenkin kutkuttaa tutustua näihinkin enemmän.

Oliko tämä hyvä? En oikein osaa sanoa. Ihan kamala ainakin. Vähän pelottava. Ja jollain tavalla silti mielettömän kiinnostava. Ihan niin kuin mies sanoi.

Tekijöistä vielä sen verran että tussauksen on tehnyt Mick Gray ja värityksen Patricia Mulvihill. Joker on myös suomennettu nimellä Jokeri (Egmont-kustannus, 2011).

Oivallinen arvio tästä samasta sarjakuvateoksesta löytyy Comically Graphic - blogista.

Michael Cunningham : By Nightfall (suom. Illan tullen)

2011-11-29T08:39:00.004+02:00

Niinpä niin, nyt minäkin. Siis ihastuin tähän Michael Cunninghamin teokseen By Nightfall (2010), joka vastikään suomennettiin nimellä Illan tullen (Gummerus, 2011). Koska tämä teos nyt vain oli niin aito ja upea ja. Niin.

Peter turns to Rebecca, almost says something, but thinks better of it. Instead he kisses her and settles in for sleep, knowing she'll read for a while, glad about that, happy in a funny, childish way to be be going to sleep as his wife - his perfectly cordial, increasingly remote wife - keeps her little bedside lamp lit, and turns her pages.

Peter ja Rebecca Harris ovat nelikymppinen pariskunta, joilla on kaunis loft-asunto SoHossa; Peter pyörittää taidegalleriaa ja Rebecca on taidelehden päätoimittaja. Periaatteessa kaikki näyttää hyvältä, kaikki on suhteellisen tavallista ja arkipäiväistä. Paitsi että tytär, Bea, nyt vain sattui jättämään koulun kesken ja on etäinen suhteessa isäänsä. Lisäksi paikalle saapuu, Mizzy, The Mistake, tai oikeastaan Ethan, Rebeccan huomattavasti nuorempi veli joka aiheuttaa perheelleen jatkuvasti harmaita hiuksia olemalla turhankin impulsiivinen ja käyttämällä huumeita.

Mizzyn kaunis nuoren miehen olemus ja ystäväpiirissä leijuva kuoleman läheisyys saavat Peterin pohtimaan omaa keski-ikäistynyttä elämäänsä ja sen merkitystä. Haluaako hän todella elää näin? Onko hän onnellinen? Pitäisikö hänen tehdä asialle jotain? Lyhyesti sanottuna By Nightfall on kirja kauneuden, jonkin pronssiinvaletun ideaalin kaipuusta.

Beauty - the beauty Peter craves - is this, then: a human bundle of accidental grace and doom and hope.

Cunningham kirjoittaa kauniisti Peterin pään sisältä. Jollain tavalla tämä muistutti minua Jonathan Carrollista ilman maagista realismia, eli toisin sanoen Cunninghamin kieli pyöri kielellä mukavasti ja soljui eteenpäin varmuudella. Peter Harris on kiinnostava henkilöhahmo kaikessa epävarmuudessaan ja loputtomassa inhimillisyydessään.

By Nighfall on myös seksikäs teos, mutta ei millään turhan ilmeisellä tavalla. Pikemminkin klassisen seksikäs, think Humphrey Bogart and Marilyn Monroe. Ei niin että korvia punottaisi, koska kaikki on kuitenkin niin kovin luonnollista.

Kuten lukiessani Siri Hustvedtin teosta Kaikki mitä rakastin, minua melkein suretti että kirjassa esiintyneet taideteokset (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) eivät olleet aitoja. Kirjassa kuvattuja teoksia voisin kuvitella näkeväni vaikka ihanassa Sinne-galleriassa Iso Robertinkadulla ja nyt minua harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi mennä katsomaan Carolina Sandellin Transformaatioita-näyttelyä vaan katsoin vain ikkunasta ohimennessäni.

Mietin jossain vaiheessa, että enhän minä ole lukenut Cunninghamilta kuin vaikuttavan Tunnit ja mietin että miten tämä tuntuu silti niin tutulta.. Ja sitten muistin: Koti maailman laidalla. Minä mietin että pidinkö, menin arkistoille, ja pidinhän minä. Olin jopa kirjoittanut yhteen muistivihkoon kaksi lainausta kirjasta. By Nighfallin perusteella voisin tosin sanoa, että luen Cunninghamia mieluummin englanniksi, vaikka joitain "hienoja" sanoja piti välillä tarkistaa (Kulta, mitä tarkoittaa culpability?).

Satunnaisia huomioita kirjasta: Sivut ovat ihanan jämäkkää paperia, lukuelämys oli myös kosketusaistitse miellyttävä. Ja vaikka ensin pidin suomennoksen kantta paljon kauniimpana, ihastuin vähitellen myös tähän brittipainoksen versioon (yhdysvaltalaisessa kannessa on samantapainen kukka kuin suomennoksessa).

Suosittelen By Nightfallia nautittavaksi ideaalitilanteessa puiston penkillä termos- tai take away - kahvin kanssa. Jos tämä ei ole mahdollista, niin kotisohva ja punaviinikin käy. Tai se kahvi.

Taiteen olemusta Peterin kanssa ovat ihmetelleet ainakin Susa, Erja, Karoliina, Jenni, Tuulia, Katja ja Leena Lumi.

Kunnianhimoisen kuvan toteuttamisessa auttoi Tuomas.